Ala-asteella Elina oli tunnollinen koululainen, teininä hän alkoi lintsata. Kumpikaan ei auttanut ahdistukseen.
Ala-asteella Elina oli tunnollinen koululainen, teininä hän alkoi lintsata. Kumpikaan ei auttanut ahdistukseen.

Elina Hirvonen yritti pienenä olla täydellisen kiltti koululainen. Se onnistui niin hyvin, ettei kukaan huomannut edes sitä, että hän viilteli itseään.

On pakkasyö tammikuussa vuonna 1991, ja Elina Hirvonen on juonut liikaa. 16-vuotiaan punkkaritytön ranteissa kilisevät rautakaupasta mummon kanssa ostetut metalliketjut. Toinen puoli tukasta on sininen siili, toinen punainen pehko. Mahassa kuplii Liebfraumilch.
Elina jättää kaverinsa helsinkiläiseen Lepakon keikkapaikkaan ja hoipertelee Porkkalankadun varteen. Hän pysähtyy, horjahtaa vähän, katsoo liikennettä ja nostaa peukalonsa pystyyn.
Jonnekin pois pitää taas päästä. Ei kuitenkaan vielä kotiin.
Ohi menee auto, toinen ja kolmaskin. Lopulta yhden jarruvalot välähtävät. Elina kävelee auton luokse, menee sisään takaovesta. Etupenkillä istuu kaksi parrakasta miestä.
Auto lähtee liikkeelle, muuttuu osaksi öistä liikennevirtaa. Toinen miehistä vilkaisee Elinaa penkkien välistä kerran pari, arvioivasti.
”Mitäs me ton kanssa tehdään? Viedäänkö se mökille?”
Kuski nyökkää. Elina sulkee silmänsä. Päässä humisee, kitalaessa maistuu makea viini.

Kurahousuja ja kirjoja

Ikinä en ole näyttänyt kustannustoimittajalle näin keskeneräistä kirjaa, Elina Hirvonen ajattelee syksyllä 2014.
Tietokoneen ruudulla on ensimmäinen versio hänen kolmannesta romaanistaan Kun aika loppuu.
Kirja on edennyt aikataulussa, mutta omatunto jäytää.
”Ei ole helppo yhdistää lapsiperhe­arkea ja kirjoittamista. Tyttäreni sanoo välillä vihaavansa äidin kirjaa, koska hänen mielestään teen sitä aina. Kirja pyörii mielessäni myös silloin, kun en varsinaisesti kirjoita sitä”, Elina sanoo.
Elämä nelivuotiaan tytön ja kaksivuotiaan pojan kanssa on säännöllistä. Kurahousuja ja rapaisia lapasia, tiukkoja haleja ja nukutushetkiä, ruuaksi joka päivä jotain mutkatonta, joka maistuu lapsille. Onneksi vierellä on aviomies ja lasten isä, SPR:n viestintäjohtaja Ilpo Kiiskinen. Yhdessä on oltu lähes kaksikymmentä vuotta.­
Tavallisena päivänä Elina vie lapset hoitoon, käy kävelyllä, keittää kahvit ja alkaa kirjoittaa olohuoneen punaisen sohvan nurkassa. Kun teksti rullaa, päivä kuluu nopeasti ja katkeaa siihen, kun lapset pitää hakea hoidosta.
Kun Elina kirjoitti Finlandia-ehdokkaaksi päässyttä esikoisteostaan Että hän muistaisi saman, ei lapsia vielä ollut. Silloin hän teki töitä kaksitoista tuntia päivässä, vyörytti sanoja näytölle jänisasennossa polvet korvissa.
Toista romaaniaan Kauimpana kuolemasta hän naputti Afrikan helteessä Sambian Lusakassa, kun Ilpo ahersi YK-hommissaan.
Lukemista ja kirjoittamista Elina Hirvonen on rakastanut aina. Ne kannattelivat silloinkin, kun ote elämästä lipsui.

Pakko olla virheetön

Lastenhuoneen seinät ovat keltaiset. Yhdeksänvuotias Elina katselee niitä ja ajattelee villalankaa, jonka keri koulussa, Meilahden ala-asteen käsityötun­nilla.
Opettaja sanoi, ettei kerästä saa tehdä liian tiukkaa. Äkkiä Elina on varma, että pilasi oman lankansa. Häntä huolestuttaa niin, että vatsaan sattuu.
Huolia Elina kantaa aina. Hän pelkää yli kaiken epäonnistumisia, virheitä ja moitteita. Kokeita tehdessään Elina ajattelee, että vain kympit kelpaavat ja itkee salaa, jos perässä on miinus. Jos opettaja tai kaverin vanhempi huomauttaa jostakin, hän jäykistyy.
Öisin Elina näkee painajaisia ja herää hikisenä ja kauhuissaan. Päivisin hän pinnistelee ollakseen kiltti ja virheetön. Helppoa se ei aina ole, mutta Elina on päättänyt olla aiheuttamatta isälle ja äidille lisää huolia. Hän tietää, että vanhempien kaikki voimat menevät jo isosisaruksen ongelmien setvimiseen.
”Ajattelin, etten saa suuttua, huutaa tai kiukutella.”
Onneksi on paras kaveri Mari, joka asuu kadun toisella puolella. Marin kanssa Elina kävelee yhtä matkaa kouluun, ja juuri Mari rullaa lankakerän oikein hänen puolestaan seuraavan käsityötunnin alussa. Marin kanssa voi supattaa ja nauraa, rentoutua.
Lisäksi Elinalla on mummi, äidinäiti, joka asuu lähellä ja odottaa joka päivä ikkunassa nähdäkseen hänet.
Elina menee koulusta usein suoraan mummin luo. Siellä on pöydillä pitsiliinoja ja lipaston päällä valokuvia kehyksissä. Tuoksuu kotoisalta – ruisleivästä, maidosta ja voista tehdyltä leipäressulta. Mummi antaa välipalaa, sipaisee Elinan pehmeitä vaaleita hiuksia ohi mennessään, kertoilee välillä lapsuudestaan ja nuoruudestaan.
Elina jaksaa kuunnella mummin jutut aina uudelleen. Tarinat saavat mielikuvituksen liikkeelle kuten kirjatkin. Niitä Elina on ahminut siitä asti, kun hän nelivuotiaana oppi lukemaan. Jossain vaiheessa hän oivaltaa, että voi keksiä tarinoita itsekin.
Ainevihko toisensa jälkeen täyttyy. Usein sivut loppuvat kesken, mutta opettaja ei hermostu. Hän pitää Elinasta, sanoo lahjakkaaksi. Huomaa hänet.

Mummin rakas punkkari

Yläasteen Elina aloittaa vaaleissa Leviksissä, ajan epävirallisessa teiniunivormussa. Hän maistaa varovasti tupakkaa ja alkoholia, saa ensisuudelman Hakaniemessä Byggan discossa Bon Jovin soidessa, seurustelee kuukauden yhden kiltin Tommin kanssa.
Pian perusfarkut jäävät kaappiin. Tukka hehkuu väreissä, metalli kilisee ranteissa ja kaulassa.
Elina alkaa himoita vaatteita Dekadenz-liikkeen rekeiltä Forumin kauppakeskuksen sisäpihalta. Sieltä löytyvät prätkärotsit, pvc-housut ja solkispittarit, musiikki soi lujaa, seinät ovat mustat ja keskellä lattiaa seisoo rekvisiittana ruumisarkku.
Mummi ei ikinä kauhistele Elinan tyyliä.
”Hän rakasti minua ehdoitta. Kun ryhdyin punkkariksi, hän totesi vain, että se asu on hyvä, jonka päälleen laittaa.”
Kun Elina on kahdeksannella, mummi sairastuu keuhkosyöpään.
Tyttärentytär elää mukana sairauden vaiheissa, auttaa väsynyttä potilasta kotihommissa, hoitaa mummia kuten tämä kerran hoiti häntä.
Aivan lopussa Laakson sairaalassa Elina seisoo vanhempiensa kanssa mummin vuoteen vieressä ja pitää tätä kädestä. Kun mummi haudataan, hänen hiuksissaan on Elinan kesäreissultaan Lontoosta ostama hiuspinni.
Elina toi sen mummille Harrodsin tavaratalosta, koska Harrods oli hienointa, mitä torpparin tytär tiesi. Itse hän ei koskaan sinne päässyt.

Salaisuutena peilinpala

Uuden punk-henkisen kaveripiirinsä kanssa Elina käy keikoilla ympäri Helsinkiä ja Lahtea, nauraa tärkeileville jupeille, liftaa festareille, puhuu loputtomiin politiikasta ja ihmisoikeuksista.
Ystävät ovat ihania, mutta eivät tiedä kaikkea Elinasta.
He eivät tiedä, että hänen perheessään on niin vaikeaa, ettei siitä voi puhua­ kenellekään. Että kotona Elina jää yksin ja se sattuu. Eivätkä sitä, että Elinalla on huoneessaan rikkinäinen peili.
Iltaisin Elina tarttuu varovasti peilinsirpaleeseen, painaa sen rosoisen reunan ihoonsa ja viiltää. Ei syvälle, mutta niin, että tuntuu. Rintakehään, käsivarsien taipeisiin, paikkoihin joita muut eivät näe edes liikuntatunnilla, koska Elina pitää aina pitkähihaista paitaa.
Viiltäminen sattuu, mutta Elina ei välitä kivusta.
Päinvastoin.
”Viiltelystä tuli oudolla tavalla hyvä olo. Kipu katkaisi ahdistuksen.”
Välillä Elina miettii tapoja päästä kokonaan pois. Lintsailee, huomaa numeroidensa laskevan. Ottaa holtittomia riskejä liftaamalla yksin, juovuksissa, vieraisiin autoihin. Kaverit yrittävät aina puhua häntä ympäri ja estää menemästä, mutta Elina ei kuuntele. Hän haluaa etsiä vaaraa ja katsoa, mitä tapahtuu.
Tulee tammikuu 1991, ja Elina päätyy Lepakosta kahden miehen auton takapenkille.
Hän havahtuu puheisiin mökille viemisestä. Pää selkenee. Elina odottaa, kunnes auto pysähtyy punaisiin valoihin, työntää oven auki ja hyppää ulos, juoksee.
Ensimmäisen kerran hän pelästyy tosissaan.

Maailma on näkemättä

Kun kirjailija Elina Hirvonen lukee lehdistä juttuja, joissa vaaditaan nuorten koulutusputken tehostamista, häntä suututtaa. Hän ärtyy myös silloin, kun julkisuudessa puhutaan, että korkeakoulujen pääsykokeiden merkitystä tulisi vähentää ja painottaa sen sijaan lukion päättötodistusta.
”Monen nuoren mieli on tosi hauras ja elämässä saattaa olla rankkoja juttuja. Hauraudelle pitää antaa tilaa. Se pitää nähdä normina, ei poikkeuksena”, Elina sanoo.
”Moni nuori hyötyisi matalan kynnyksen terapiasta. Se vähentäisi syrjäytymistä ja kelkasta putoamisen riskiä. Koska teinivuodet ovat vaikeita, ketään ei pitäisi jättää yksin vaikeuksiensa kanssa.”
Elinalla itsellään oli onnea.
Lukion viimeisenä vuonna äiti näki hänen hätänsä. Elinalle kertyi jatkuvasti poissaoloja tunneilta, jopa omat penkkarit jäivät häneltä väliin.
”Minulla oli niin paha olla, etten juuri syönyt ja aloin nopeasti laihtua.”
Lopulta äiti löysi Elinalle osaavan terapeutin.
”Se auttoi paljon. Myös ystävät pitivät minusta huolta, kannattelivat. Valoa toi myös rakkaus kirjoihin ja kirjoittamiseen.”
Ja onneksi Elina keksi matkat. Reissaamiseen hän rakastui 17-vuotiaana, ensimmäisellä interrailillaan Euroopassa. Hän tajusi, ettei halunnutkaan vielä kuolla, koska maailman kaukaiset paikat olivat näkemättä.
Kirjoitusten jälkeen vuonna 1994 Elina muutti pois kotoa, paiski duunia postittajana ja säästi. Hän lähti kaverinsa kanssa Intiaan ja Nepaliin neljäksi kuukaudeksi ja huomasi, että jo pelkkä elossa oleminen on nautinto.
Tulevaan mieheensä Ilpoon Elina tutustui Oriveden opistossa seuraavana vuonna. Ihmetteli aluksi, voiko noin kiltin kanssa ollakaan.
Viimeisiä kertoja Elina helpotti pahaa oloaan viiltelemällä parikymppisenä. Vähitellen tapa jäi, mutta hentoja arpia hän kantoi kehossaan vielä kymmenen vuotta.

Aikuinen kestää kiukun

Viime aikoina Elina Hirvonen on miettinyt paljon lapsuuttaan. Oma äitiys on saanut katsomaan menneisyyttä uudesta näkökulmasta.
Elina muistaa ahdistuksen, jota hän kilttinä ja täydellisyyteen pyrkivänä tyttönä tunsi.
Hän ymmärtää nyt, ettei vanhem­pien ollut helppo nähdä sitä. Mykkä ahdistus­ kääntyi arvaamattomaksi, itsetuhoiseksi­ käytökseksi.
”Kiltin lapsen hätää on vaikea huomata”, hän sanoo.
Äitinä Elina yrittää kestää lastensa kaikki tunteet, ottaa vastaan myös kiukun ja vihan. Niinä hetkinä hän pysähtyy, ottaa lapsen syliin ja auttaa löytämään tunteille sanat. Käytöksellään Elina haluaa osoittaa, että vaikka välillä olisi vaikeaa, aikuiset kestävät sen kyllä.
”Lapsen kiukku kuuluu kasvamiseen. Se on luottamuksen osoitus vanhemmille. Lapsi, joka ei koskaan kiukuttele, saattaa kantaa sisällään suurta taakkaa.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2015.

Lue myös

Elina Hirvonen tulee Kirjasiepon vieraaksi. Osallistu arvontaan!

Kun aika loppuu salpasi Kirjasiepon hengen


Elina Hirvonen

39-vuotias kirjailija, kolumnisti­ ja elokuvantekijä asuu puolisonsa ja kahden päiväkoti-ikäisen lapsensa kanssa Helsingissä. Hänen kolmas romaaninsa Kun aika loppuu on kirja perheestä ja menneisyyden taakasta.­ Elina­ rakastaa matkustamista. ”Nuorena alkanut kaukokaipuuni ei ole helpottanut koskaan.”