Ala-asteella Elina oli tunnollinen koululainen, teininä hän alkoi lintsata. Kumpikaan ei auttanut ahdistukseen.
Ala-asteella Elina oli tunnollinen koululainen, teininä hän alkoi lintsata. Kumpikaan ei auttanut ahdistukseen.

Elina Hirvonen yritti pienenä olla täydellisen kiltti koululainen. Se onnistui niin hyvin, ettei kukaan huomannut edes sitä, että hän viilteli itseään.

On pakkasyö tammikuussa vuonna 1991, ja Elina Hirvonen on juonut liikaa. 16-vuotiaan punkkaritytön ranteissa kilisevät rautakaupasta mummon kanssa ostetut metalliketjut. Toinen puoli tukasta on sininen siili, toinen punainen pehko. Mahassa kuplii Liebfraumilch.
Elina jättää kaverinsa helsinkiläiseen Lepakon keikkapaikkaan ja hoipertelee Porkkalankadun varteen. Hän pysähtyy, horjahtaa vähän, katsoo liikennettä ja nostaa peukalonsa pystyyn.
Jonnekin pois pitää taas päästä. Ei kuitenkaan vielä kotiin.
Ohi menee auto, toinen ja kolmaskin. Lopulta yhden jarruvalot välähtävät. Elina kävelee auton luokse, menee sisään takaovesta. Etupenkillä istuu kaksi parrakasta miestä.
Auto lähtee liikkeelle, muuttuu osaksi öistä liikennevirtaa. Toinen miehistä vilkaisee Elinaa penkkien välistä kerran pari, arvioivasti.
”Mitäs me ton kanssa tehdään? Viedäänkö se mökille?”
Kuski nyökkää. Elina sulkee silmänsä. Päässä humisee, kitalaessa maistuu makea viini.

Kurahousuja ja kirjoja

Ikinä en ole näyttänyt kustannustoimittajalle näin keskeneräistä kirjaa, Elina Hirvonen ajattelee syksyllä 2014.
Tietokoneen ruudulla on ensimmäinen versio hänen kolmannesta romaanistaan Kun aika loppuu.
Kirja on edennyt aikataulussa, mutta omatunto jäytää.
”Ei ole helppo yhdistää lapsiperhe­arkea ja kirjoittamista. Tyttäreni sanoo välillä vihaavansa äidin kirjaa, koska hänen mielestään teen sitä aina. Kirja pyörii mielessäni myös silloin, kun en varsinaisesti kirjoita sitä”, Elina sanoo.
Elämä nelivuotiaan tytön ja kaksivuotiaan pojan kanssa on säännöllistä. Kurahousuja ja rapaisia lapasia, tiukkoja haleja ja nukutushetkiä, ruuaksi joka päivä jotain mutkatonta, joka maistuu lapsille. Onneksi vierellä on aviomies ja lasten isä, SPR:n viestintäjohtaja Ilpo Kiiskinen. Yhdessä on oltu lähes kaksikymmentä vuotta.­
Tavallisena päivänä Elina vie lapset hoitoon, käy kävelyllä, keittää kahvit ja alkaa kirjoittaa olohuoneen punaisen sohvan nurkassa. Kun teksti rullaa, päivä kuluu nopeasti ja katkeaa siihen, kun lapset pitää hakea hoidosta.
Kun Elina kirjoitti Finlandia-ehdokkaaksi päässyttä esikoisteostaan Että hän muistaisi saman, ei lapsia vielä ollut. Silloin hän teki töitä kaksitoista tuntia päivässä, vyörytti sanoja näytölle jänisasennossa polvet korvissa.
Toista romaaniaan Kauimpana kuolemasta hän naputti Afrikan helteessä Sambian Lusakassa, kun Ilpo ahersi YK-hommissaan.
Lukemista ja kirjoittamista Elina Hirvonen on rakastanut aina. Ne kannattelivat silloinkin, kun ote elämästä lipsui.

Pakko olla virheetön

Lastenhuoneen seinät ovat keltaiset. Yhdeksänvuotias Elina katselee niitä ja ajattelee villalankaa, jonka keri koulussa, Meilahden ala-asteen käsityötun­nilla.
Opettaja sanoi, ettei kerästä saa tehdä liian tiukkaa. Äkkiä Elina on varma, että pilasi oman lankansa. Häntä huolestuttaa niin, että vatsaan sattuu.
Huolia Elina kantaa aina. Hän pelkää yli kaiken epäonnistumisia, virheitä ja moitteita. Kokeita tehdessään Elina ajattelee, että vain kympit kelpaavat ja itkee salaa, jos perässä on miinus. Jos opettaja tai kaverin vanhempi huomauttaa jostakin, hän jäykistyy.
Öisin Elina näkee painajaisia ja herää hikisenä ja kauhuissaan. Päivisin hän pinnistelee ollakseen kiltti ja virheetön. Helppoa se ei aina ole, mutta Elina on päättänyt olla aiheuttamatta isälle ja äidille lisää huolia. Hän tietää, että vanhempien kaikki voimat menevät jo isosisaruksen ongelmien setvimiseen.
”Ajattelin, etten saa suuttua, huutaa tai kiukutella.”
Onneksi on paras kaveri Mari, joka asuu kadun toisella puolella. Marin kanssa Elina kävelee yhtä matkaa kouluun, ja juuri Mari rullaa lankakerän oikein hänen puolestaan seuraavan käsityötunnin alussa. Marin kanssa voi supattaa ja nauraa, rentoutua.
Lisäksi Elinalla on mummi, äidinäiti, joka asuu lähellä ja odottaa joka päivä ikkunassa nähdäkseen hänet.
Elina menee koulusta usein suoraan mummin luo. Siellä on pöydillä pitsiliinoja ja lipaston päällä valokuvia kehyksissä. Tuoksuu kotoisalta – ruisleivästä, maidosta ja voista tehdyltä leipäressulta. Mummi antaa välipalaa, sipaisee Elinan pehmeitä vaaleita hiuksia ohi mennessään, kertoilee välillä lapsuudestaan ja nuoruudestaan.
Elina jaksaa kuunnella mummin jutut aina uudelleen. Tarinat saavat mielikuvituksen liikkeelle kuten kirjatkin. Niitä Elina on ahminut siitä asti, kun hän nelivuotiaana oppi lukemaan. Jossain vaiheessa hän oivaltaa, että voi keksiä tarinoita itsekin.
Ainevihko toisensa jälkeen täyttyy. Usein sivut loppuvat kesken, mutta opettaja ei hermostu. Hän pitää Elinasta, sanoo lahjakkaaksi. Huomaa hänet.

Mummin rakas punkkari

Yläasteen Elina aloittaa vaaleissa Leviksissä, ajan epävirallisessa teiniunivormussa. Hän maistaa varovasti tupakkaa ja alkoholia, saa ensisuudelman Hakaniemessä Byggan discossa Bon Jovin soidessa, seurustelee kuukauden yhden kiltin Tommin kanssa.
Pian perusfarkut jäävät kaappiin. Tukka hehkuu väreissä, metalli kilisee ranteissa ja kaulassa.
Elina alkaa himoita vaatteita Dekadenz-liikkeen rekeiltä Forumin kauppakeskuksen sisäpihalta. Sieltä löytyvät prätkärotsit, pvc-housut ja solkispittarit, musiikki soi lujaa, seinät ovat mustat ja keskellä lattiaa seisoo rekvisiittana ruumisarkku.
Mummi ei ikinä kauhistele Elinan tyyliä.
”Hän rakasti minua ehdoitta. Kun ryhdyin punkkariksi, hän totesi vain, että se asu on hyvä, jonka päälleen laittaa.”
Kun Elina on kahdeksannella, mummi sairastuu keuhkosyöpään.
Tyttärentytär elää mukana sairauden vaiheissa, auttaa väsynyttä potilasta kotihommissa, hoitaa mummia kuten tämä kerran hoiti häntä.
Aivan lopussa Laakson sairaalassa Elina seisoo vanhempiensa kanssa mummin vuoteen vieressä ja pitää tätä kädestä. Kun mummi haudataan, hänen hiuksissaan on Elinan kesäreissultaan Lontoosta ostama hiuspinni.
Elina toi sen mummille Harrodsin tavaratalosta, koska Harrods oli hienointa, mitä torpparin tytär tiesi. Itse hän ei koskaan sinne päässyt.

Salaisuutena peilinpala

Uuden punk-henkisen kaveripiirinsä kanssa Elina käy keikoilla ympäri Helsinkiä ja Lahtea, nauraa tärkeileville jupeille, liftaa festareille, puhuu loputtomiin politiikasta ja ihmisoikeuksista.
Ystävät ovat ihania, mutta eivät tiedä kaikkea Elinasta.
He eivät tiedä, että hänen perheessään on niin vaikeaa, ettei siitä voi puhua­ kenellekään. Että kotona Elina jää yksin ja se sattuu. Eivätkä sitä, että Elinalla on huoneessaan rikkinäinen peili.
Iltaisin Elina tarttuu varovasti peilinsirpaleeseen, painaa sen rosoisen reunan ihoonsa ja viiltää. Ei syvälle, mutta niin, että tuntuu. Rintakehään, käsivarsien taipeisiin, paikkoihin joita muut eivät näe edes liikuntatunnilla, koska Elina pitää aina pitkähihaista paitaa.
Viiltäminen sattuu, mutta Elina ei välitä kivusta.
Päinvastoin.
”Viiltelystä tuli oudolla tavalla hyvä olo. Kipu katkaisi ahdistuksen.”
Välillä Elina miettii tapoja päästä kokonaan pois. Lintsailee, huomaa numeroidensa laskevan. Ottaa holtittomia riskejä liftaamalla yksin, juovuksissa, vieraisiin autoihin. Kaverit yrittävät aina puhua häntä ympäri ja estää menemästä, mutta Elina ei kuuntele. Hän haluaa etsiä vaaraa ja katsoa, mitä tapahtuu.
Tulee tammikuu 1991, ja Elina päätyy Lepakosta kahden miehen auton takapenkille.
Hän havahtuu puheisiin mökille viemisestä. Pää selkenee. Elina odottaa, kunnes auto pysähtyy punaisiin valoihin, työntää oven auki ja hyppää ulos, juoksee.
Ensimmäisen kerran hän pelästyy tosissaan.

Maailma on näkemättä

Kun kirjailija Elina Hirvonen lukee lehdistä juttuja, joissa vaaditaan nuorten koulutusputken tehostamista, häntä suututtaa. Hän ärtyy myös silloin, kun julkisuudessa puhutaan, että korkeakoulujen pääsykokeiden merkitystä tulisi vähentää ja painottaa sen sijaan lukion päättötodistusta.
”Monen nuoren mieli on tosi hauras ja elämässä saattaa olla rankkoja juttuja. Hauraudelle pitää antaa tilaa. Se pitää nähdä normina, ei poikkeuksena”, Elina sanoo.
”Moni nuori hyötyisi matalan kynnyksen terapiasta. Se vähentäisi syrjäytymistä ja kelkasta putoamisen riskiä. Koska teinivuodet ovat vaikeita, ketään ei pitäisi jättää yksin vaikeuksiensa kanssa.”
Elinalla itsellään oli onnea.
Lukion viimeisenä vuonna äiti näki hänen hätänsä. Elinalle kertyi jatkuvasti poissaoloja tunneilta, jopa omat penkkarit jäivät häneltä väliin.
”Minulla oli niin paha olla, etten juuri syönyt ja aloin nopeasti laihtua.”
Lopulta äiti löysi Elinalle osaavan terapeutin.
”Se auttoi paljon. Myös ystävät pitivät minusta huolta, kannattelivat. Valoa toi myös rakkaus kirjoihin ja kirjoittamiseen.”
Ja onneksi Elina keksi matkat. Reissaamiseen hän rakastui 17-vuotiaana, ensimmäisellä interrailillaan Euroopassa. Hän tajusi, ettei halunnutkaan vielä kuolla, koska maailman kaukaiset paikat olivat näkemättä.
Kirjoitusten jälkeen vuonna 1994 Elina muutti pois kotoa, paiski duunia postittajana ja säästi. Hän lähti kaverinsa kanssa Intiaan ja Nepaliin neljäksi kuukaudeksi ja huomasi, että jo pelkkä elossa oleminen on nautinto.
Tulevaan mieheensä Ilpoon Elina tutustui Oriveden opistossa seuraavana vuonna. Ihmetteli aluksi, voiko noin kiltin kanssa ollakaan.
Viimeisiä kertoja Elina helpotti pahaa oloaan viiltelemällä parikymppisenä. Vähitellen tapa jäi, mutta hentoja arpia hän kantoi kehossaan vielä kymmenen vuotta.

Aikuinen kestää kiukun

Viime aikoina Elina Hirvonen on miettinyt paljon lapsuuttaan. Oma äitiys on saanut katsomaan menneisyyttä uudesta näkökulmasta.
Elina muistaa ahdistuksen, jota hän kilttinä ja täydellisyyteen pyrkivänä tyttönä tunsi.
Hän ymmärtää nyt, ettei vanhem­pien ollut helppo nähdä sitä. Mykkä ahdistus­ kääntyi arvaamattomaksi, itsetuhoiseksi­ käytökseksi.
”Kiltin lapsen hätää on vaikea huomata”, hän sanoo.
Äitinä Elina yrittää kestää lastensa kaikki tunteet, ottaa vastaan myös kiukun ja vihan. Niinä hetkinä hän pysähtyy, ottaa lapsen syliin ja auttaa löytämään tunteille sanat. Käytöksellään Elina haluaa osoittaa, että vaikka välillä olisi vaikeaa, aikuiset kestävät sen kyllä.
”Lapsen kiukku kuuluu kasvamiseen. Se on luottamuksen osoitus vanhemmille. Lapsi, joka ei koskaan kiukuttele, saattaa kantaa sisällään suurta taakkaa.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 6/2015.

Lue myös

Elina Hirvonen tulee Kirjasiepon vieraaksi. Osallistu arvontaan!

Kun aika loppuu salpasi Kirjasiepon hengen


Elina Hirvonen

39-vuotias kirjailija, kolumnisti­ ja elokuvantekijä asuu puolisonsa ja kahden päiväkoti-ikäisen lapsensa kanssa Helsingissä. Hänen kolmas romaaninsa Kun aika loppuu on kirja perheestä ja menneisyyden taakasta.­ Elina­ rakastaa matkustamista. ”Nuorena alkanut kaukokaipuuni ei ole helpottanut koskaan.”

MINÄ KUUNTELEN 3/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Juttusarjan kolmannessa osassa tavataan tamperelainen parturi Jan-Magnus Kuisma. "Parturin tuoli on kuin rippituoli. Mitä siinä puhutaan, ei leviä eteenpäin."

"Kysyn aina asiakkaalta ensimmäiseksi: mitä sinulle kuuluu?

Vasta sen jälkeen kysyn, että miten hiukset tai parta leikataan.

Kun trimmaan partaa ja ajan niskatukkaa, keskustelussa vilahtelevat yt-neuvottelut, 20 vuoden avioliiton päättymiset ja saunaremontit.

Sanovat, että olen hyvä kuuntelemaan, ja minähän kuuntelen. Vain joskus en tiedä, mitä sanoisin.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti.

Ei tässä niin hyvin mene, löydettiin kananmunan kokoinen syöpä päästä, asiakas aloitti keskustelun vähän aikaa sitten. Otsassa oli kamala arpi.

Aikaisemmin olin kiusoitellut häntä, että oletko taas ostanut uuden Mersun vai Volvoko se on tällä kertaa.

Katselin arpea ja mietin, että tätäkin miestä monet varmasti kadehtivat: sliipattu, varakas, paljon matkusteleva toimitusjohtaja. Minulle hän kertoi, kuinka yksinäistä matkatöissä oli ja miten hän ikävöi perhettä.

Ulkopuolinen ei koskaan voi tietää, millaista toisen elämä on oikeasti. On sairaan hienoa, kun saan nähdä siitä välähdyksen."

"Ihminen on tärkein"

"Olen yrittänyt opettaa työharjoittelijoillekin, että aivan sama, millainen jonkun tukka on, ihminen on tärkein. Että jokaisella ihmisellä pitää olla edes yksi paikka, jossa häntä kohdellaan kunnioittavasti. Oli se sitten vaikka puoli tuntia parturissa.

Ihmiset ovat nykyään niin kiireisiä, että on harvinaista ja monen mielestä pelottavaakin istua kolmekymmentä minuuttia tekemättä mitään, keskittyä vain itseensä. Pitäisikö olla tehokkaampi, miten ajan voisi käyttää hyödyksi? On tämä yhteiskunta mennyt vähän ihmeelliseksi ja hulluksi.

Yritän jotenkin viestittää jokaiselle, että ole rauhassa vain, olet hyvä tyyppi. Napsutan saksia, tarjoan kahvia, kysyn lisätäänkö sokeria.

Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.
Kun Juhana Suoniemi istuu ja Jan-Magnus kampaa, kiire katoaa ja kumpikin nauttii.

Kun olin yhtenä päivänä pukuliikkeessä etsimässä vaatteita kaverin häihin, myyjät vain luimistelivat. Mitä tuollainen renttu tekee täällä, mitä se varastaa? Kukaan ei palvellut. Ajattelin, että minä haluan katsoa jokaista kohti.

Vaikka parturissa olisi hälyä ja vitsit lentäisivät, kahden ihmisen välille tuntuu muodostuvan intiimi tila. Siinä kuplassa on helppoa jutella. Hiljaakin saa tietysti olla, en pidä mitään ristikuulustelua.

'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa.

En ole sen sorttinen, että kamalasti voivottelen, kertoo asiakas mitä tahansa. Riittää, kun olen siinä. Välillä olen laittanut käden olalle, vaikka parturi aika äijämaailma onkin.

Joskus olen himaan päästyäni niin poikki, etten hetkeen jaksa puhua mitään naisystävälle. Pelaan vain kännykällä jotain mobiilipeliä, vaikka kaunis leidi yrittää saada vieressä huomiota!

Mutta en tekisi mitään työtä mieluummin kuin tätä. 'Mitä sinulle kuuluu?' on tärkeintä, mitä toiselle voi sanoa."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee rohkaisua

"Haahuilin aika monta vuotta eri duuneissa ennen kuin oma parturini ehdotti, että miksen hakisi opiskelemaan alaa. Pientä rohkaisua seurasi suuri muutos. Nyt äiti ja isoäiti voivat vihdoin olla ylpeitä minusta! Toivon, että omatkin sanani voisivat sysätä alulle jotain uutta hyvää asiakkaiden elämässä, vaikken koskaan saisi tietää sitä. Yksin on vaikeampi uskaltaa."

Kun Toni Välitalo syntyi ja sai Down-diagnoosin, Aira-äiti ei osannut kuvitellakaan, mihin kaikkiin seikkailuihin poika hänet vielä vie.

Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.
Toni Välitalo, 35, tunnetaan Pertti Kurikan Nimipäivät -yhteen rumpalina.

Toni Välitalo: ”Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on paras”

Kun olin pieni poika, asuin vanhassa kodissa. Meillä oli piha, jossa me äidin kanssa puhalsimme saippuakuplia, potkimme palloa ja pelasimme sulkapalloa. Sisällä pelasimme muistipeliä.

Äiti opetti minut kävelemään oikein kunnolla. Kun opin pyöräilemään, kysyin aina äidiltä, milloin menemme lenkille. Äiti juoksi ja minä pyöräilin. Nyt ajan niin kovaa, että äiti ei pysy perässä. Siksi pyöräilen nykyään isän kanssa yhdessä ja käyn isän kanssa keilaamassa.

Minulla on oma huone, jossa on rummut ja oma tv ja kotiteatteri ja videot ja karaokelaitteet. Katson usein Salattuja elämiä. Äiti katsoi kauan sitten paljon Kauniita ja rohkeita. Nyt hän katsoo Kettua, Seitsemän uutisia ja päivän säätä. Kun äiti ei katso teeveetä, hän jättää sen päälle ja sanoo, etten saa vaihtaa kanavaa. Siksi on hyvä, että minulla on oma televisio.

Meille tulee usein kinaa valoista. Minä haluan, että keittiössä palaa valo, mutta äiti sammuttaa sen. Se ärsyttää minua. Jos keittiössä on pimeää, laitan oman huoneen oven kiinni. Kun äiti menee lenkille, hän jättää itse vessaan valot ja minä joudun sammuttamaan ne.

Kaupassa äiti sanoo, että älä osta karkkia. Sitten minulle tulee paha mieli. Lempikarkkini on suklaa. Syön myös kermakarkkeja, Marianne-karkkeja, Panttereita ja Väiski Vemmelsääri -karkkeja. Pätkis-pussi on hyvä, Suffeli-pussi on hyvä ja Panda-pussi.

Äiti sanoo, että voin syödä Fazerin sinisen suklaalevyn kuin se olisi voileipä. Siksi hän sanoo aina, että pitää syödä kunnon ruokaa.

Työni on soittaa rumpuja. Faija vie minut autolla töihin Lyhtyyn, tai sitten menen taksilla. En mene bussilla, koska en osaa liikennesääntöjä.

”Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.”

Lyhdyssä musapajan kaveri opettaa minua soittamaan. Kun bändini Pertti Kurikan Nimipäivät loppui, aloin soittaa tanssimusiikkia. Tykkään enemmän tanssimusiikista kuin punkista.

Aloitin rumpujen soittamisen kuusivuotiaana. Kun soitin aika paljon rumpuja, äiti sanoi, että nyt mennään ostamaan uudet rummut. Ne ovat nyt huoneessani. Viikonloppuna soitan rumpuja heti aamusta, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla. Kun soitan, ikkuna täytyy olla kiinni. Kerran naapuri soitti äidille, että nyt se ikkuna kiinni. Se naapuri muutti pois.

Kun tulen töistä, pesen kädet ja laitan kotivaatteet. Äiti sanoo, että kotivaatteita ei saa laittaa, jos meillä on vieraita, koska niissä on isoja reikiä. Minä pidän niistä vaatteista.

Kotona kuuntelen musiikkia, katson tv:tä, soitan rumpuja, laulan karaokea tai nukun. En tee kotitöitä.

Aina mun pitää -biisin videolla minä imuroin ja tiskaan, mutta se ei ole totta. Äiti sanoo, että olen laiskamato, koska en tee kotitöitä.

Tämä on minun koti, enkä muuta täältä koskaan pois.

”Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään.”

Kun olen lavalla, katson yleisöä eikä minua jännitä yhtään. Minusta tuntuu hyvältä olla tv:ssä. Olen ollut aamu-tv:ssä, Hesarin haastattelussa, radiohaastattelussa ja muiden maiden haastattelussa. Äiti sanoo, että euroviisuissa me hoidimme meidän haastattelut sataprosenttisesti.

Ensi viikolla me teemme Tokasikajuttu-elokuvan uutisvideon Kiinaan. Siellä on paljon kameroita.

Vedämme PKN:n kanssa ehkä vielä yhden keikan, koska Lyhty kilpailutetaan. Jos saamme paljon nimiä, soitamme Eduskuntatalon portailla.

Täytin 35 vuotta syyskuussa. Syntymäpäivilleni tulivat kaikki työkaverini Lyhdystä. Äiti oli laittanut tarjolle mansikkakakkua, suklaata, Jaffa-keksejä, pikkupiirakoita ja Spriteä. Porukkaa oli paljon.

Äiti ja isä ovat minun parhaat vanhemmat. He hoitavat minut. He seuraavat sokeriarvojani ja painon kehittymistä. Illalla äiti hoitaa minun jalkojani. Ne ovat kuivat, ja kynsiä pitää leikata.

Jos äitiä ei olisi, ei olisi uutisia eikä politiikkaa ja minä itkisin. Kun tarkkailen äitiä näillä silmilläni, huomaan, että äiti vie yöhousuni pesuun ja muut vaatteet myös. Äiti voi pitää minua kädestä kiinni ja silittää. Kun menemme tanssilavalle, minä tanssin äidin kanssa. Muutkin naiset hakevat minua tanssimaan, mutta äiti on parempi.”

 

Aira Välitalo: ”Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri”

Lääkäri pyysi minua katsomaan vauvaani tarkasti. Minä katsoin ja näin kauniit vinot silmät, pienen suppusuun ja pyöreät posket, en mitään erikoista. Mutta lääkäri kertoi, että pojalla oli kromosomihäiriöstä johtuva Downin oireyhtymä. Hän avasi Tonin pienen nyrkin ja näytti kämmenen poikki kulkevaa viivaa. Se oli merkki Downista. Tuntui pahalta nähdä muut äidit ja heidän terveet vauvansa. Mieheni kanssa itkimme ja katselimme pientä poikaamme.

33 vuotta myöhemmin sama poika soitti rumpuja Wienin euroviisulavalla Pertti Kurikan Nimipäivät -yhtyeessä. Me istuimme Kyöstin kanssa katsomossa ja ajattelimme, että tämä ei voi olla totta. Siellä se Toni edustaa Suomea, paukuttaa estradisavussa ja spottivaloissa. En oikein vieläkään ymmärrä, kuinka siinä kävi niin.

Tonille on aivan sama, onko hänellä yksi vai miljoona kuulijaa. Hän on kuin aurinko, joka valloittaa yleisön hymyllään. Vaikka rumpalin paikka on takana, Toni ei jää taka-alalle.

”Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Kyöstillä meni pitempään.”

Sopeuduin Tonin vammaisuuteen aika nopeasti. Minua helpotti se, että olin lapsena leikkinyt Down-lapsen kanssa, ja vamma oli tuttu. Kyöstillä meni sopeutumiseen pitempään, ehkä puoli vuotta. Näin hänessä surua, jota hän ei voinut täysin peittää.

Sopeutumisessa meitä auttoi se, että Toni kehittyi ensimmäisen vuoden melkein samassa tahdissa terveiden lasten kanssa. Iloitsimme siitä.

Kun kuulin Tonin vammasta, en surrut itseni puolesta, vaan sitä, mistä Toni jää paitsi. Päätin heti hänen ensimmäisinä elinpäivinään, että hoidan hänet kotona. Huoli lapsesta siirsi omat huoleni sivuun. Vamma ei ollut maailmanloppu, niin kortit vain jaettiin. Nuorempina olisimme ehkä surreet enemmän menetettyä vapautta.

Uuden elämäntilanteen taloudellinen vaikutus oli kova, koska pääsin palaamaan töihin koulun keittäjäksi vasta, kun Toni meni esikouluun, ja silloinkin puolipäiväiseksi. Se näkyy edelleen, sillä eläkkeeni ei ole juuri kansaneläkettä isompi.

Tonin musikaalisuuteen kiinnitti huomiota päiväkodin johtaja. Hän tunsi musiikinopettajan, joka suositteli Tonille rumpuja. Sama soitonopettaja ohjaa poikaa edelleen.

Kun Toni oli pienempi, kävimme usein Ikaalisten kylpylässä. Siellä Toni halusi joka kerta tanssia jenkkaa. Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät Åke Blomqvistin tanssikurssille. Nyt Toni tanssii niin hyvin, että lavoilla saamme kehuja ja vieraat naiset hakevat Tonia tanssimaan.

”Minua melkein hävetti, koska Toni ei osannut yhtään tanssia. Niinpä ilmoitin meidät tanssikurssille.”

Kun PKN vuosi sitten lopetti, Toni alkoi soittaa Taikasydän-nimisessä kehitysvammaisten tanssimusiikkiyhtyeessä. Bändiä vetää siviilipalvelusmies, jonka palveluksen loppu saattaa olla myös Taikasydämen loppu.

Olisi mahtavaa, jos joskus löytyisi oikea tanssibändi, jossa Toni voisi soittaa. Mutta niin se taitaa olla, että vaikka Toni olisi kuinka hyvä, niin normaalibändiin häntä ei huolita.

Yksitoista vuotta sitten Toni alkoi käydä Lyhdyssä, jossa on työpajoja kehitysvammaisille aikuisille. Se on Tonin työ, jonne hän menee joka arkipäivä. Siellä ovat myös kaikki Tonin ystävät. Muita ystäviä hänellä ei ole. Tonin siskonpoika oli aikaisemmin Tonin hyvä kaveri, mutta hänestä on tullut aikuinen mies, jolla on oma elämä.

Lyhty ry:n toiminnan kilpailutus ihmetyttää minua. Halvin ei ole aina paras. Minne Toni menee, jos Lyhty häviää? Toni ei ole nyplääjäihmisiä. Jos häntä yritetään laittaa pussittamaan lasihelmiä, se ei tule onnistumaan.

Toni tarvitsee monessa asiassa huolenpitoa, mutta hän haluaa huolehtia myös meistä vanhemmista. Jos minulla on flunssa, Toni lämmittää vettä mikrossa ja sekoittaa siihen lääkettä. Joskus Toni sanoo, että ethän vain kuole. Olemme puhuneet Tonin kanssa, että myöhemmin hän joutuu muuttamaan, kun me tulemme vanhoiksi. Toni ei ole vielä kypsynyt ajatukseen, mutta uskon, että hän pärjää, vaikka ikävä on varmasti kova.

Kannan huolta Tonin tulevaisuudesta ja koetan pitää itseni hyvässä kunnossa, että jaksan hoitaa häntä mahdollisimman pitkään. Toivon, että löytyy hoitokoti, jossa hän saa mahdollisimman hyvää hoitoa.

”On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita.”

Toni on hellyydenkipeä. Hän purkaa meihin vanhempiin rakkaudenkaipuuta, jonka pitäisi kohdistua johonkin ihanaan tyttöön. On surullista, ettei Toni saa kokea seurustelua, seksiä ja muita nuoruuteen kuuluvia asioita. Rakkausasioissa Tonilla on ollut huono tuuri, mikä johtuu vähän hänestä itsestäänkin. Tonille ei kelpaa kaltaisensa. Hän valitsee aina niin sanottuja terveitä tyttöjä, ja siinä jää tietysti luu valitsijan käteen.

Olen iloinen, että kehitysvammaisiin suhtaudutaan hyvin. Tonia ei ole koskaan kiusattu koulussa, eikä hänelle ole puhuttu loukkaavasti. Osasyy voi olla Tonin hurmaava luonne.

PKN teki valtavan hyvän työn. Bändi näytti konkreettisesti, että kehitysvammaiset pystyvät moneen.”

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.


Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.
Aira Välitalo, 73, on Tonin äiti. Hän lenkkeilee useita kertoja viikossa, jotta pysyisi mahdollisimman hyvässä kunnossa ja pystyisi hoitamaan poikaansa pitkään.