Yritän epätoivoisesti puristaa vauvaa ulos, mutta eihän se mihinkään liiku.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

Ensin on laskettu kuukausia, sitten viikkoja ja lopulta päiviä. Mutta viimeiset tunnit ovat ehdottomasti pisimmät.

Valmennuksen tähtihetkeksi muodostuu videolta katseltu synnytys. Sen onnelliseksi lopuksi putkahtaa maailmaan mitä ihanin rääpäletyttö ja karjaisee tullessaan. Se ääni panee itkettämään, mutta onneksi valmennushuoneessa on hämärää.

Valmennuksen päätteeksi keskustellaan. Tällä viimeisellä kerralla puheen johdon nappaa muuan isä, joka haluaa varautua kaikkeen. –Mitäs sitten jos lapsi kuolee synnytyksessä? Hän tivaa kätilöltä. – Entä jos äiti kuolee? Entä kuka kantaa vastuun, jos naapurihuoneesta tunkee synnytyssaliin vieras isä ottamaan kuvia meidän synnytyksestä?

Kokenut kätilö tuntee kaikki tapaukset viimeistä lukuun ottamatta ja koettaa vastata parhaansa mukaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Olemme synkällä mielellä kotiin lähtiessämme. Tietysti lapsen menettäminen pelottaa, mutta tähän saakka pelko on pysynyt taka-alalla ajatuksissa. Ja vielä tunkeilevista valokuvaajistakin pitää jonkun kantaa huolta! Entä jos isä kuolee synnytyksessä; se jäi ilopilleri-isältä kysymättä. Tai jos kätilö saa krampin käteensä, eikä pysty auttamaan lasta ulos? Ja voihan synnytyksessä vastaava lääkärikin kuolla kesken kaiken. Kuka silloin kantaa vastuun, häh?

***

Elämän ja kuoleman kysymykset palaavat mieleen seuraavan kerran kun valmennuksesta on kulunut pari viikkoa. Istun aamuhämärissä keinutuolissa ja pohdin syntyjä syviä.

Aamulla viiden aikaan on hienoa olla valveilla. Kun maailmaa katsoo ikkunalasin läpi, on kuin katselisi mykkää elokuvaa. Katulamppujen valossa liikkuu muutama ihminen matkalla töihin. Siellä täällä palaa ikkunoissa valo.

Olen valveilla aamu viideltä, koska lapsi on valmis. Se liikehtii levottomasti, sillä sen rauhaa häiritään pahemman kerran. Tähän saakka niin rauhallinen yksiö on päättänyt irtisanoa asukkaansa.

Nyt sitten tiedän, miltä kauan mainostetut supistukset tuntuvat. Ne ovat selvästi sukua kuukautiskivuille, mutta ne ovat kiperämpiä. Keksin vertauksen, joka mielestäni on hyvinkin nokkela: jos kuukautiskivut ovat kuppi kahvia, niin supistukset ovat se sama kahvi konjakilla terästettynä. Vaikka en erityisesti välitä konjakista, onhan se jaloa juomaa.

Mies herää ja ihmettelee, miksi minä jo kukun ylhäällä. Kun kerron sen hänelle, hän ei pyörry. Hän ei myöskään ala juosta päämäärätöntä ympyrää eikä ryntää autolle ja starttaa kohti sairaalaa. Hän ei siis käyttäydy, niin kuin miehet elokuvissa. Niiden vakiovitsihän on isä, joka ajaa autollaan pitkän rupeaman kohti sairaalaa, ennen kuin huomaa, että synnytystuskissa viruva vaimo unohtui kotiin.

Ei, meidän isi vain kysyy, voiko hän vielä poiketa töihin vai joko lähdetään synnyttämään. Lupaan hänelle vielä yhden työpäivän. Olen ylpeä hänen rauhallisuudestaan, mutta myös ihan vähän pettynyt. Onneksi sen silmät edes seisahtuivat hetkeksi päähän.

***

Aamupäivästä olo on vielä juhlallinen. Supistusten välillä kuvittelen, miten olen vähitellen liittymässä maailmanlaajuiseen äitien klaaniin. Komeata!

Iltaan mennessä alkaa juhlamieli hälvetä. Enää ei ole kyse supistuksista vaan pikemminkin vanhan kansan puhumista poltoista. Tai urheilusuorituksesta. Istumme olohuoneessa muka katsellen muka hauskaa televisiosarjaa, mutta itse asiassa otamme aikaa. Sanon ”hep!” kun supistus alkaa ja ”no niin” kun loppuu. Mies katsoo kellosta, kauanko tällä kertaa kului äännähdysten välillä.

Yhden aikaan aamuyöstä kapuamme taksiin. Takapenkki on oikein mukava, jopa parempi kuin rakas keinutuoli, jonka jouduin jättämään. Taksissa synnyttäminen ei ehkä olekaan kovin huono vitsi.

Hymyilevä hoitaja ottaa meidät vastaan sairaalan ovella ja ohjaa toisen yhtä hymyilevän luokse. En ole niin tomera kuin olen kuvitellut olevani tässä tilanteessa, mutta saan kuitenkin esitettyä toivomukseni synnytyksen kulusta: synnytystuoli, ei välilihan leikkausta, ellei se ole ihan välttämätöntä, eikä puudutuksia. Hoituri vakuuttaa, ettei ketään leikellä ilman ehdottoman pätevää syytä ja kivunlievityskin on tietysti vapaaehtoista. Tuolitoivomus saa hänet vähän epäröimään.  – Meillä kun on vain semmoinen puinen jakkara, mutta minä tuon sen sinulle, niin voit kokeilla, hän lupaa.

***

Saan sairaalan vaatteet, ja sisätutkimuksen jälkeen pääsen heti synnytyshuoneeseen. Sinne tuodaan myös pyytämäni reikäjakkara ja – eläköön! – keinutuoli. Jakkara on tosiaan yksinkertainen puutuoli. Se on merkillisen matala ja selkänojaton, mutta siinä on mukava istua. -Olet vain kontillasi lattialla ja otat siinä vauvan vastaan, niin minäkin olen tehnyt! Neuvoo kollegaansa hoitaja, jonka työvuoro on näköjään päättymässä.

Vuoroon jäävä hoituri myöntää, ettei ole koskaan hoitanut tuolisynnytystä, mutta minä olen jo päättänyt olla hänen ensimmäisensä. Olen Kitzingerini lukenut ja päätynyt puoltamaan luonnonmukaista synnytystä.

Mies ohjataan sisälle huoneeseen. Istahdan keinutuoliin ja alamme taas odottaa. Sitähän tässä on tehty jo erinäisiä kuukausia, viikkoja, päiviä, tunteja…

Mitään ei tunnu tapahtuvan. Ei sitten millään. Otan vastaan polton toisensa perään. Välillä hoitaja käy komentamassa minut pitkäkseni ja kiinnittää joksikin aikaa sydänäänikoneeseen. Makuullaan supistukset tuntuvat selvästi pahemmilta. Olen kiitollinen huoneen nurkassa jököttövästä karusta jakkarasta.

Ajantaju alkaa hävitä. Mielestäni katson kelloa vähän väliä, mutta kerta kerralta se on siirtynyt eteenpäin peräti tunnilla tai puolellatoista. Aika siis sentään kuluu, mutta synnytys ei edisty.

Jossakin vaiheessa hoitajien työvuoro taas vaihtuu. Menen vessaan, ja kun tulen pois, vastassa on uusi kätilö. Tämä panee toimeksi. Hän kiinnittää minut sydänäänikoneeseen ja puhkaisee sikiökalvot. Sen kuulemma pitäisi edistää synnytystä. Helpottava ajatus, mutta tunnen silti joutuneeni ansaan. Minun on nyt määrä pysyä kiinni koneessa. Mikä merkitsee makuulleen jäämistä. Kone sylkee ulos paperia, johon piirtyy profiilikuva supistuksissa. –Nehän ovat ihan reippaita, hoitaja sanoo, enkä voi muuta kuin olla samaa mieltä.

Katson kaivaten keinutuoliin ja koetan neuvoa miestä, miten hän saisi kipua vähemmäksi.

Huoneeseen tuodaan toinen synnyttäjä. Hän on yksin, mutta hänellä ei onneksi ole mitään sitä vastaan, että mies jää auttamaan minua. Hoitaja vetää verhon sänkyjemme väliin. Tila on vähissä, koska sairaala on remontissa.

***

Mikään ei edisty. Ei synnytys ainakaan. Annan myöten luonnonläheisyydestä ja haukon ilokaasua. Se helpottaa. Alan alistua ajatukseen, ettei lapsemme aiokaan syntyä, että vietän seuraavat vuodet synnytystuskissa kuin joku Väinämöisen äiti.

Samassa huoneeseen astuu parrakas henkilö, joka esitellään lääkäriksi ja joka on toista mieltä synnytyksen kestosta. Hän asennuttaa käsivarteeni neulan, josta johtaa pitkä putki nestepulloon. Nesteen on määrä vauhdittaa polttoja. Hiljaa mielessäni kuristan lääkärin. Kiduttaja! Mengele! Kun edes pääsisi jaloilleen, mutta ei. Poltot tihenevät ja kovenevat. Ilokaasusta ei enää ole iloa.

Pakko ponnistaa! Hoitaja kipaisee paikalle ja antaa luvan ponnistaa, kun olen tehnyt sen jo pari kertaa. Samassa hän kiirehtii verhon taakse ja antaa saman luvan siellä makaavalle synnyttäjälle. Huoneessa vilisee ihmisiä, joilla on tulenpalava kiire. Hoitajat rynnistävät vuoteelta toiselle ja välillä ulos naapurihuoneeseen, jossa ponnistetaan myös.  -Hyvä, hyvä, sillä tavalla, anna mennä, he huutelevat ohi juostessaan. –Voisinko minä nyt nousta siihen tuoliin? Kysyn. -Tuoliin? Ihmettelee hoitaja. –Sinäkö olisit halunnut siihen? Ja minä kun vein sen jo pois, kun täällä alkoi käydä ahtaaksi.

Yhtäkkiä en enää ole yhtään tomera. Tuoli on siis viety pois. Ei tuolisynnytystä. Eli ponnistetaan selällään ja kyljellään ja taas selällään, kunnes menee usko asiaan. Kipu palaa uudestaan, ponnistamisen tarve katoaa. –Lapsi on vähän hassussa asennossa, avosuin, kasvot ylöspäin, hoitaja sanoo.

Ja sitten siinä on taas se parrakas lääkäri, joka sanoo jotakin imukupista. Vuoteen ympärille aletaan kasata telineitä.

Imukuppi. Viimeinen naula Sheila Kitzingerin ja hänen oppiensa arkkuun. Yritän epätoivoisesti puristaa vauvaa ulos, mutta eihän se mihinkään liiku. Jalkani kiinnitetään ylös telineisiin, asentoon, jossa ei pysty tekemään yhtään mitään. Ja se välilihakin on tietenkin leikattava, jotta imukuppi sopisi sisälle. Yritän heittäytyä itsesääliin, mutten ehdi, kun kaikki kipu yhtäkkiä katoaa ja mies purskahtaa vierelläni merkilliseen nauruitkuun.

-Se on tyttö! Meillä on tyttö! Pieni, täyttä kurkkua parkuva olento on ilmestynyt jalkojeni väliin. Ja uunituore isä huomasi sen syntymisen ennen kun minä.

***

Lapsi nostetaan hetkeksi rinnalleni. Sitten se otetaan kiireesti pois ja sen napanuora katkaistaan. Hetken kuluttua saan sen taas syliini. Se on höyryävän lämmin. Se on sinipunainen, verinen ja liukas limasta. Sen päässä on kivistävän näköinen patti imukupista. Kaiken kaikkiaan se on kaunein otus, mitä ikinä olen nähnyt.

Naapurivuoteelta kuuluu itkua. Huoneessa on nyt kaksi vauvaa.

Tytär viedään kylvetettäväksi. Isä seuraa tiiviisti perässä kameran kanssa. Minä olen yhä kiinni telineessä, sillä partainen lääkäri ompelee kiinni taisteluni jälkiä. –Tuliko verhon taakse tyttö vai poika? Muistan kysyä. –Enpä tullut katsoneeksi, vastaa lääkäri, joka hetki sitten oli auttanut senkin vauvan ulos imukupilla. Miehet hoitamassa synnytystä!, ajattelen, mutten enää kovin kitkerästi. On hyvä olla.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 5/1989.

Sisältö jatkuu mainoksen alla