Yritän epätoivoisesti puristaa vauvaa ulos, mutta eihän se mihinkään liiku.

Tammikuussa 1989 nuori äiti, Kodin Kuvalehden toimittaja Tarja Hirvasnoro, aloitti pakinasarjan ensimmäisen vauvansa syntymästä. Heinäkuussa 2012 hänestä tuli nuori mummo.
Tämä blogi on aikamatka kultaiselle 80-luvulle ja vauvan tuoksuun aikana, jolloin vauvoja vielä neuvottiin nukuttamaan vatsallaan.
Blogin kommenttiosuudessa Tarja käy kertomassa, millaisia ajatuksia blogissa käsitellyt aiheet herättävät hänessä nyt, 24 vuotta myöhemmin.
Tällä hetkellä Tarja Hirvasnoro kirjoittaa Kodin Kuvalehdessä Minustako mummo -kolumnia.

Ensin on laskettu kuukausia, sitten viikkoja ja lopulta päiviä. Mutta viimeiset tunnit ovat ehdottomasti pisimmät.

Valmennuksen tähtihetkeksi muodostuu videolta katseltu synnytys. Sen onnelliseksi lopuksi putkahtaa maailmaan mitä ihanin rääpäletyttö ja karjaisee tullessaan. Se ääni panee itkettämään, mutta onneksi valmennushuoneessa on hämärää.

Valmennuksen päätteeksi keskustellaan. Tällä viimeisellä kerralla puheen johdon nappaa muuan isä, joka haluaa varautua kaikkeen. –Mitäs sitten jos lapsi kuolee synnytyksessä? Hän tivaa kätilöltä. – Entä jos äiti kuolee? Entä kuka kantaa vastuun, jos naapurihuoneesta tunkee synnytyssaliin vieras isä ottamaan kuvia meidän synnytyksestä?

Kokenut kätilö tuntee kaikki tapaukset viimeistä lukuun ottamatta ja koettaa vastata parhaansa mukaan.

Olemme synkällä mielellä kotiin lähtiessämme. Tietysti lapsen menettäminen pelottaa, mutta tähän saakka pelko on pysynyt taka-alalla ajatuksissa. Ja vielä tunkeilevista valokuvaajistakin pitää jonkun kantaa huolta! Entä jos isä kuolee synnytyksessä; se jäi ilopilleri-isältä kysymättä. Tai jos kätilö saa krampin käteensä, eikä pysty auttamaan lasta ulos? Ja voihan synnytyksessä vastaava lääkärikin kuolla kesken kaiken. Kuka silloin kantaa vastuun, häh?

***

Elämän ja kuoleman kysymykset palaavat mieleen seuraavan kerran kun valmennuksesta on kulunut pari viikkoa. Istun aamuhämärissä keinutuolissa ja pohdin syntyjä syviä.

Aamulla viiden aikaan on hienoa olla valveilla. Kun maailmaa katsoo ikkunalasin läpi, on kuin katselisi mykkää elokuvaa. Katulamppujen valossa liikkuu muutama ihminen matkalla töihin. Siellä täällä palaa ikkunoissa valo.

Olen valveilla aamu viideltä, koska lapsi on valmis. Se liikehtii levottomasti, sillä sen rauhaa häiritään pahemman kerran. Tähän saakka niin rauhallinen yksiö on päättänyt irtisanoa asukkaansa.

Nyt sitten tiedän, miltä kauan mainostetut supistukset tuntuvat. Ne ovat selvästi sukua kuukautiskivuille, mutta ne ovat kiperämpiä. Keksin vertauksen, joka mielestäni on hyvinkin nokkela: jos kuukautiskivut ovat kuppi kahvia, niin supistukset ovat se sama kahvi konjakilla terästettynä. Vaikka en erityisesti välitä konjakista, onhan se jaloa juomaa.

Mies herää ja ihmettelee, miksi minä jo kukun ylhäällä. Kun kerron sen hänelle, hän ei pyörry. Hän ei myöskään ala juosta päämäärätöntä ympyrää eikä ryntää autolle ja starttaa kohti sairaalaa. Hän ei siis käyttäydy, niin kuin miehet elokuvissa. Niiden vakiovitsihän on isä, joka ajaa autollaan pitkän rupeaman kohti sairaalaa, ennen kuin huomaa, että synnytystuskissa viruva vaimo unohtui kotiin.

Ei, meidän isi vain kysyy, voiko hän vielä poiketa töihin vai joko lähdetään synnyttämään. Lupaan hänelle vielä yhden työpäivän. Olen ylpeä hänen rauhallisuudestaan, mutta myös ihan vähän pettynyt. Onneksi sen silmät edes seisahtuivat hetkeksi päähän.

***

Aamupäivästä olo on vielä juhlallinen. Supistusten välillä kuvittelen, miten olen vähitellen liittymässä maailmanlaajuiseen äitien klaaniin. Komeata!

Iltaan mennessä alkaa juhlamieli hälvetä. Enää ei ole kyse supistuksista vaan pikemminkin vanhan kansan puhumista poltoista. Tai urheilusuorituksesta. Istumme olohuoneessa muka katsellen muka hauskaa televisiosarjaa, mutta itse asiassa otamme aikaa. Sanon ”hep!” kun supistus alkaa ja ”no niin” kun loppuu. Mies katsoo kellosta, kauanko tällä kertaa kului äännähdysten välillä.

Yhden aikaan aamuyöstä kapuamme taksiin. Takapenkki on oikein mukava, jopa parempi kuin rakas keinutuoli, jonka jouduin jättämään. Taksissa synnyttäminen ei ehkä olekaan kovin huono vitsi.

Hymyilevä hoitaja ottaa meidät vastaan sairaalan ovella ja ohjaa toisen yhtä hymyilevän luokse. En ole niin tomera kuin olen kuvitellut olevani tässä tilanteessa, mutta saan kuitenkin esitettyä toivomukseni synnytyksen kulusta: synnytystuoli, ei välilihan leikkausta, ellei se ole ihan välttämätöntä, eikä puudutuksia. Hoituri vakuuttaa, ettei ketään leikellä ilman ehdottoman pätevää syytä ja kivunlievityskin on tietysti vapaaehtoista. Tuolitoivomus saa hänet vähän epäröimään.  – Meillä kun on vain semmoinen puinen jakkara, mutta minä tuon sen sinulle, niin voit kokeilla, hän lupaa.

***

Saan sairaalan vaatteet, ja sisätutkimuksen jälkeen pääsen heti synnytyshuoneeseen. Sinne tuodaan myös pyytämäni reikäjakkara ja – eläköön! – keinutuoli. Jakkara on tosiaan yksinkertainen puutuoli. Se on merkillisen matala ja selkänojaton, mutta siinä on mukava istua. -Olet vain kontillasi lattialla ja otat siinä vauvan vastaan, niin minäkin olen tehnyt! Neuvoo kollegaansa hoitaja, jonka työvuoro on näköjään päättymässä.

Vuoroon jäävä hoituri myöntää, ettei ole koskaan hoitanut tuolisynnytystä, mutta minä olen jo päättänyt olla hänen ensimmäisensä. Olen Kitzingerini lukenut ja päätynyt puoltamaan luonnonmukaista synnytystä.

Mies ohjataan sisälle huoneeseen. Istahdan keinutuoliin ja alamme taas odottaa. Sitähän tässä on tehty jo erinäisiä kuukausia, viikkoja, päiviä, tunteja…

Mitään ei tunnu tapahtuvan. Ei sitten millään. Otan vastaan polton toisensa perään. Välillä hoitaja käy komentamassa minut pitkäkseni ja kiinnittää joksikin aikaa sydänäänikoneeseen. Makuullaan supistukset tuntuvat selvästi pahemmilta. Olen kiitollinen huoneen nurkassa jököttövästä karusta jakkarasta.

Ajantaju alkaa hävitä. Mielestäni katson kelloa vähän väliä, mutta kerta kerralta se on siirtynyt eteenpäin peräti tunnilla tai puolellatoista. Aika siis sentään kuluu, mutta synnytys ei edisty.

Jossakin vaiheessa hoitajien työvuoro taas vaihtuu. Menen vessaan, ja kun tulen pois, vastassa on uusi kätilö. Tämä panee toimeksi. Hän kiinnittää minut sydänäänikoneeseen ja puhkaisee sikiökalvot. Sen kuulemma pitäisi edistää synnytystä. Helpottava ajatus, mutta tunnen silti joutuneeni ansaan. Minun on nyt määrä pysyä kiinni koneessa. Mikä merkitsee makuulleen jäämistä. Kone sylkee ulos paperia, johon piirtyy profiilikuva supistuksissa. –Nehän ovat ihan reippaita, hoitaja sanoo, enkä voi muuta kuin olla samaa mieltä.

Katson kaivaten keinutuoliin ja koetan neuvoa miestä, miten hän saisi kipua vähemmäksi.

Huoneeseen tuodaan toinen synnyttäjä. Hän on yksin, mutta hänellä ei onneksi ole mitään sitä vastaan, että mies jää auttamaan minua. Hoitaja vetää verhon sänkyjemme väliin. Tila on vähissä, koska sairaala on remontissa.

***

Mikään ei edisty. Ei synnytys ainakaan. Annan myöten luonnonläheisyydestä ja haukon ilokaasua. Se helpottaa. Alan alistua ajatukseen, ettei lapsemme aiokaan syntyä, että vietän seuraavat vuodet synnytystuskissa kuin joku Väinämöisen äiti.

Samassa huoneeseen astuu parrakas henkilö, joka esitellään lääkäriksi ja joka on toista mieltä synnytyksen kestosta. Hän asennuttaa käsivarteeni neulan, josta johtaa pitkä putki nestepulloon. Nesteen on määrä vauhdittaa polttoja. Hiljaa mielessäni kuristan lääkärin. Kiduttaja! Mengele! Kun edes pääsisi jaloilleen, mutta ei. Poltot tihenevät ja kovenevat. Ilokaasusta ei enää ole iloa.

Pakko ponnistaa! Hoitaja kipaisee paikalle ja antaa luvan ponnistaa, kun olen tehnyt sen jo pari kertaa. Samassa hän kiirehtii verhon taakse ja antaa saman luvan siellä makaavalle synnyttäjälle. Huoneessa vilisee ihmisiä, joilla on tulenpalava kiire. Hoitajat rynnistävät vuoteelta toiselle ja välillä ulos naapurihuoneeseen, jossa ponnistetaan myös.  -Hyvä, hyvä, sillä tavalla, anna mennä, he huutelevat ohi juostessaan. –Voisinko minä nyt nousta siihen tuoliin? Kysyn. -Tuoliin? Ihmettelee hoitaja. –Sinäkö olisit halunnut siihen? Ja minä kun vein sen jo pois, kun täällä alkoi käydä ahtaaksi.

Yhtäkkiä en enää ole yhtään tomera. Tuoli on siis viety pois. Ei tuolisynnytystä. Eli ponnistetaan selällään ja kyljellään ja taas selällään, kunnes menee usko asiaan. Kipu palaa uudestaan, ponnistamisen tarve katoaa. –Lapsi on vähän hassussa asennossa, avosuin, kasvot ylöspäin, hoitaja sanoo.

Ja sitten siinä on taas se parrakas lääkäri, joka sanoo jotakin imukupista. Vuoteen ympärille aletaan kasata telineitä.

Imukuppi. Viimeinen naula Sheila Kitzingerin ja hänen oppiensa arkkuun. Yritän epätoivoisesti puristaa vauvaa ulos, mutta eihän se mihinkään liiku. Jalkani kiinnitetään ylös telineisiin, asentoon, jossa ei pysty tekemään yhtään mitään. Ja se välilihakin on tietenkin leikattava, jotta imukuppi sopisi sisälle. Yritän heittäytyä itsesääliin, mutten ehdi, kun kaikki kipu yhtäkkiä katoaa ja mies purskahtaa vierelläni merkilliseen nauruitkuun.

-Se on tyttö! Meillä on tyttö! Pieni, täyttä kurkkua parkuva olento on ilmestynyt jalkojeni väliin. Ja uunituore isä huomasi sen syntymisen ennen kun minä.

***

Lapsi nostetaan hetkeksi rinnalleni. Sitten se otetaan kiireesti pois ja sen napanuora katkaistaan. Hetken kuluttua saan sen taas syliini. Se on höyryävän lämmin. Se on sinipunainen, verinen ja liukas limasta. Sen päässä on kivistävän näköinen patti imukupista. Kaiken kaikkiaan se on kaunein otus, mitä ikinä olen nähnyt.

Naapurivuoteelta kuuluu itkua. Huoneessa on nyt kaksi vauvaa.

Tytär viedään kylvetettäväksi. Isä seuraa tiiviisti perässä kameran kanssa. Minä olen yhä kiinni telineessä, sillä partainen lääkäri ompelee kiinni taisteluni jälkiä. –Tuliko verhon taakse tyttö vai poika? Muistan kysyä. –Enpä tullut katsoneeksi, vastaa lääkäri, joka hetki sitten oli auttanut senkin vauvan ulos imukupilla. Miehet hoitamassa synnytystä!, ajattelen, mutten enää kovin kitkerästi. On hyvä olla.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 5/1989.

Hyvä, lämmin ja hellä oli mieli jokaisen, kun Helsingin Sanomatalon Mediatorilla vietettiin monen hyvän asian merkeissä Joulu jokaiselle -tapahtumaa.

Kodin Kuvalehti oli mukana järjestämässä kaikille avointa Joulu jokaiselle -tapahtumaa, jolla tarjottiin tilaisuus antamiseen ja saamiseen monella tavalla. HelsinkiMissio oli kertomassa tavoistaan vähentää ikäihmisten ja lapsiperheiden yksinäisyyttä, Hope ry vastaanottamassa tavaraa, jota tuotiin joululahjoiksi vähävaraisiin lapsiperheisiin.

Hyvien tekojen lisäksi kuultiin upeaa joulumusiikkia, jota esittivät Mikko Harju, Ilta, Sibelius-lukion Tyttökuoro sekä tuore Tähdet, tähdet -kilpailun voittaja Elias Kaskinen.

Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.
Pikkuväelle oli järjestetty mahdollisuus piirtelyyn ja värittämiseen.

Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!
Lahjoituspöytä täyttyi ihanista joululahjoista, joita Hope ry välittää vähävaraisille ja kriisejä kokeneille lapsiperheille. Lämmin kiitos kaikille lahjoittajille!

Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.
Laulaja Mikko Harju johdatti yleisön joulutunnelmaan ihanilla joululauluilla.

Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.
Nuorten laulajien heleät naisäänet soivat upeasti Sanomatalon korkeassa tilassa. Sibelius-lukion Tyttökuoro hiljensi yleisön upeilla klassikoilla.

Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.
Jotkut rohkaistuivat istumaan joulupukin syliin.

Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.
Pienimmät vieraat pysyivät äidin sylissä.

Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.
Elias Kaskinen esitti tapahtumassa aivan uutta musiikkiaan, muun muassa uuden biisinsä Haloo.

Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.
Tilaisuuden päätyttyä fanit piirittivät Eliasta. Yhteisselfiet ja nimikirjoitukset olivat kuumaa kamaa.

Miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen saa ihmisen tuntemaan itsensä kunnottomaksi?

Voi ei, taas on SE päivä vuodesta.

Kunnon ihmiset ovat kirjoittaneet joulukortit viimeistään viime viikonloppuna. He postittavat ne viimeistään tänään. Hyräilevät jouluyöjuhlayötä samalla, kun kopsauttavat kortit laatikkoon.

Minä kunnoton olen hankkinut vasta listallisen joulupostimerkkejä. Jos päässä ylipäänsä soi jokin joululaulu, niin sitten se, jossa ihmetellään, missä joulukorttilista viimevuotinen, mä tänne laatikkooni aivan varmaan talteen panin sen. Kun se olisikin joulukorttihuolistani suurin.

Miksi, oi miksi niin herttainen asia kuin joulukorttien lähettäminen aiheuttaa niin paljon syyllisyyttä? Pohdimme asiaa parin muun kunnottoman kanssa. Päädyimme yhdessä siihen, että jokavuotinen joulukorttisouvi saa meidät tuntemaan vähintään kuudenlaista syyllisyyttä.

1. Jos päätän olla lähettämättä korttia jollekulle,

saan sitäkin varmemmin kortin häneltä. Tilanteen ratkaisemiseksi on vain huonoja vaihtoehtoja:

a) Lähetän hänelle kortin ykkösmerkillä, jolloin hän arvaa, etten aikonutkaan lähettää hänelle korttia.

b) Jätän kortin lähettämättä, jolloin hän todennäköisesti ei lähetä minulle korttia enää ensi vuonna mutta loukkaantuu tänä vuonna.

c) Lähetän hänelle joulutervehdyksen tekstiviestinä jouluaattona ja toivon hänen kuvittelevan, että juuri sillä tavalla minä aioinkin lähettää joulutervehdykset.

2. Jos lähetän kortin jollekulle, joka ei lähetäkään korttia minulle,

saatan hänet kiusalliseen tilanteeseen (ks. edellinen kohta).

3. Jos ostan ajoissa halvat joulumerkit, 

huomaan taas kerran, että halpojen postimerkkien viimeinen postituspäivä oli eilen. Ei muuta kuin ostamaan täyshintaisia merkkejä.

Syyllisyyden aihe: kehno taloudenpito.

4. Jos halvat postimerkit jäävät käyttämättä,

en osaa päättää, mitä teen niillä. Nolottaa käyttää niitä ensi vuonna, kun on tänä vuonna joutunut lähettämään kortit täyteen hintaan.

Yhtä noloa on, jos niitä yrittää kuluttaa myöhemmin muihin kortteihin. Hyvää pääsiäistä, lukee kortissa, ja sen yläreunassa on joulupostimerkki ja rivi 10 sentin merkkejä.

5. Jos lähetän ihania (ja kalliita) joulukortteja,

itse saan vain tylsiä kortteja, joita ei viitsisi millään ripustaa esille.

Tiedän tiedän, ajatus on tärkein. Silti käy mielessä, että miksen pitänyt kivoja (ja kalliita) korttejani itse. Sitten taas tunnen syyllisyyttä siitä ajatuksesta.

6. Jos päätän olla lähettämättä kortteja ollenkaan,

posti tuo minulle joka päivä lisää toisten itse askartelemia tai muuten vain ajatuksella hankkimia taideteoksia. Näyttelen, ettei tunnu missään.

Kieriskeltyäni koko joulun syyllisyydessä sorrun lähettämään kortteja tapaninpäivänä halvoilla merkeillä, jotta näyttäisi, että posti on ne hukannut.

Sitten kieriskelen taas syyllisyydessä, kun mietin, joutuvatko vastaanottajat nyt lunastamaan kortit, kun niissä ei ole tarpeeksi postimerkkejä.