Nora Yrjölä kilpaili fitnessissä kymmenen vuotta ja voitti Suomen mestaruudenkin. Nyt hän haluaa varoittaa lajin riskeistä.

Fitnessiä ei kannata aloittaa.

Aloin harrastaa fitnessiä vuonna 2000, kun opiskelin liikunnanohjaajaksi ja kaipasin uutta lajia. Ensimmäisiin kilpailuihin menin seuraavana vuonna.

Tajuan nyt, että fitness on helppo pakotie elämään kuuluvasta kaaoksesta. Se antaa illuusion elämän hallinnasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kilpailudieetti oli niin tarkkaan raamitettu, että tiesin aina ihan tarkkaan, mitä piti syödä tai juoda. Peilistä näin, että olin hyväkroppainen. Elämä oli täydellisyyteen pyrkimistä ja suorittamista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vuonna 2010 saavutin tavoitteeni, Suomen mestaruuden. Vielä vuonna 2012 aloitin kisadieetin. Kysyin kuitenkin itseltäni jatkuvasti, miksi teen sellaista, mistä en nauti. Vähitellen näin lajin mielettömyyden.

Jos nyt saisin päättää, en aloittaisi kilpailemista. Mitä enemmän ihmisiä pystyn käännyttämään pois lajin parista, sen parempi.

Laji on tie syömishäiriöön.

Fitnessin pariin hakeutuu ihmisiä, jotka janoavat suorituksia ja hakevat hyväksyntää. Vaikka ongelmia ei olisi ennestään, syömishäiriö tulee melko varmasti ja kehonkuva vääristyy.

Kisaa edeltävinä viikkoina dieetti on tosi tiukka. Ruoka punnitaan gramman tarkkuudella. Hurjimmillaan olen kuullut 900 kalorin päivälukemasta. Se ei todellakaan riitä, kun treenaa kahdesti päivässä.

Vähän ennen kisoja sitä alkaa leikata talteen reseptejä ja haaveilla herkuista. Kisan jälkeen saattaa mättää ihan mitä tahansa. Ei se ole normaali tapa suhtautua ruokaan.

Vartalosta tulee arvostelun kohde.

Kropan esittely on tärkeä osa fitness-urheilua. Kehosta tulee kilpailukeho, siitä tulee ihmisen identiteetti. Olin Fitness-Nora.

Vaikka itse antaisi itsensä muuttua, joku toinen kommentoi, että ovatpa poskesi pyöristyneet. Fitness-urheilija antaa toisten määritellä arvonsa.

Nälkäkuuri sekoittaa hormonit.

Minulla havaittiin vuonna 2010 kilpirauhasen vajaatoiminta. OIin stressaantunut ja ylirasittunut.

Hormonaaliset muutokset, esimerkiksi kuukautiskierron häiriöt, ovat yleisiä.

Kisakaudella myös unentarve vähenee. Keho käy niin ylikierroksilla, että uni jää viiteen tuntiin.

Ongelmista ei puhuta tarpeeksi.

Näin paljon samanlaista oireilua ympärilläni. Kun aloin avautua siitä julkisesti, moni tuli sanomaan, että on kokenut samaa.

Minua vastaan on kuitenkin ollut myös vahvoja torjuntareaktioita. Fitness-urheilijat haluavat ylläpitää harhaa, että laji on terveellisyyden perikuva.

Onhan se noloa myöntää, että on tehnyt virheen ja että voi tulla sellaisia jälkiseurauksia kuin minulle.

Harrastajatkin katsovat liikaa peiliin.

Nykyään olen liikunnanohjaaja ja personal trainer. En ota asiakkaikseni kilpailijoita, koska se sotisi ideologiaani vastaan.

Hurjaa onkin se, että myös harrastelijoissa näkyy suorittamisen yhteiskunta: halutaan olla täydellisiä töissä ja perheessä ja lisäksi hyvässä kunnossa – ulkoisesti. On kauheaa nähdä, että fitnessistä on tulossa buumi.

Pääpointtini nykyisessä työssä on se, että kehonkuva ei määräisi elämää. Yritän tarjota liikunnan iloa peilikuvan tuijottelun sijaan. Elämässä on muutakin kuin hyvä kroppa.

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla