On aika katsoa totuutta silmiin, nelikymppinen. Ikänäkö alkaa tästä.

1. Muutut suurpiirteiseksi.

Ei oikeastaan olekaan nokonuukaa, pesetkö paidan neljässäkympissä vai kuudessakympissä tai kaadatko nuudelipussin desiin vai litraan vettä. Se mikä on präntätty niin pienellä, ei voi olla kovin oleellinen ohje.

2. Kiinnostut televisiosta.

Miten et ole ennen tajunnut, että Myytinmurtajat tai Beverly Hillsin täydelliset naiset ovat tosi kiinnostavia ohjelmia! Telkkarin edestä ei ole enää kiire sänkyyn lukemaan.

3. Järkytyt talviaikaan siirtymisestä.

Aamun sarastaessa on kiire töihin, koska iltapäivällä työhuoneessa pimenee ja teksti tietokoneella sumenee. Pitäisi pestä näyttöruutu.

4. Alat ymmärtää vanhempiasi.

Vielä kolmekymppisenäkin sitä oli niin kärkäs. Ärsytti, kun äiti sytytti yhtä aikaa kattovalaisimen ja loisteputket. Ihan hyvä ideahan se on. Tunnelmavalaistus on yliarvostettua.

5. Näet silmälaseja kaikkialla.

Kappas, uutistenlukijalla on silmälasit. Ja lähikaupan kassalla, työkaverilla ja bussikuskilla. Lähdet Tiimariin ostamaan yliviivaustussia, mutta löydät silmälaseja.

Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.
Marika Ahola vei ruokaa viikkojen ajan tuttavaperheelle, jotta sureva perhe saisi keskittyä selviytymiseen.

Kun Marika Ahola kuuli puolitutun perheen lapsen kuolemasta, hän tiesi heti, että haluaa auttaa. Seuraavat kuukaudet hän meni sunnuntaisin perheen ovelle ja vei viikoksi ruokaa koko perheelle. ”En pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa.”

Ensimmäisenä sunnuntaina Marika Ahola, 43, seisoi puolitutun perheen oven takana mukanaan tuoreita sämpylöitä ja pullia. Puolitutun perheen teini-ikäinen lapsi oli juuri kuollut, ja Marika mietti, että sen suurempaa surua tuskin voisi olla.

”Emme olleet niin tuttuja, että olisin soitellut perheen äidille, mutta halusin auttaa jotenkin. Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä – sitä, että saisin keskittyä selviytymiseen ja joku auttaisi arjen pakollisten hommien hoitamisessa”, Marika sanoo.

Seuraavana sunnuntaina Marika seisoi perheen ovella taas. Ja sitä seuraavana, ja sitä seuraavana, aina sunnuntaisin melkein koko viime syksyn.

”Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää.”

”Menin ovelle ja annoin ruokakassin tai -kattilan tai molemmat. Tein perheelle isoja keittoja, koska ajattelin, että niitä on helppo lämmittää ja ne säilyvät monta päivää. Vein kasvissosekeittoa, sitten lihakeittoa, välillä riisipuuroa, isänpäiväksi täytekakun.”

Joskus Marika ja perheen äiti juttelivat ovella jotakin. Muutaman sanan siitä, mistä lapsensa menettänyttä äitiä huvitti jutella: surusta tai siivoamisesta tai vaikka lasten partiosta, jota perheen äiti oli ollut ohjaamassa Marikan lapsille.

Joinakin sunnuntaina Marika vain ojensi kattilan ja ruokakassin ovensuusta ja lähti pois.

”On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Minä en ollut vailla mitään, juttelua tai kiitosta tai viihdyttämistä. On ymmärrettävä, että siinä tilanteessa ei välttämättä jaksa jutella yhtään mitään eikä sellaista voi odottaa.”

”Joskus sanoin perheen äidille, että tässä on selviytymispakkaus ensi viikoksi. Pyysin, että jos hän tai lapset toivovat jotakin tiettyä ruokaa, minulle voi kertoa, laittaa vaikka viestillä. Sanoin, että en pysty auttamaan surussa niin paljon kuin haluaisin, mutta osaan leipoa ja laittaa ruokaa ja haluan auttaa edes niin.”

”Jo tieto siitä, että apua saa, auttaa”

Marikalla itsellään on viisi poikaa, 9–19-vuotiaita. Kymmenen vuotta sitten hänestä tuli maatalon emäntä, kun miehen vanhempien tilalla tehtiin sukupolvenvaihdos.

Kun pojat olivat pieniä, naapurustossa Toholammilla asuva tuttava sanoi voivansa tulla tarvittaessa poikia hoitamaan. Se tuntui hyvältä.

”Jo se tieto, että saisi apua, jos tarvitsisi, auttoi ja ilahdutti myös silloin.”

Tutuissa on joitakin vanhempia, jotka ovat menettäneet lapsensa. Marika muistaa heidän sanoneen, että ensimmäisistä viikoista ja kuukausista ei muista oikein mitään ja että kaikki voimat menevät tunnista toiseen ja päivästä toiseen selviämiseen.

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää.”

”Pari läheistä on sairastanut masennusta. Heiltä olen oppinut, että vaikka toinen ei vastaisi viestiin tai kiittäisi koskaan, auttaminen on tärkeää. Jo tieto siitä, että joku ajattelee heitä ja välittää heistä, auttaa, vaikka ei jaksaisi vastata viesteihin mitään. Kun toinen on heikoilla, yhteydenpidon ei voi odottaa olevan vastavuoroista”, Marika sanoo.

Ruokien vieminen perheelle, jonka teini-ikäinen lapsi oli kuollut, loppui joulun tienoilla. Silloin lapsensa menettänyt äiti sanoi, että yrittää saada taas tehtyä ruokia itse. Marika pyysi häntä ilmoittamaan, jos perhe koska vain kaipaisi jotakin ruokaa.

Nyt perheen lapsen kuolemasta on kulunut yli seitsemän kuukautta. Lapsensa menettänyt äiti kertoo, ettei hänellä itsellään ole vielä voimia puhua tapahtuneesta, mutta hän toivoo, että Marikan ystävänteosta kertominen olisi esimerkkinä jollekin toiselle ja joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada yhtä korvaamatonta apua.

Marikan ystävänteosta hän kertoi, jotta joku muu suuren surun kanssa kamppaileva voisi saada joltakin toiselta yhtä korvaamatonta apua.

Marika itse ei ruokien laittamisesta ja viemisestä ole juuri muille puhunut, mutta toivoo nyt, että idea jäisi jollekin mieleen.

”Ehkä joku rohkaistuisi tästä miettimään, tunteeko jonkun, joka kaipaisi apua. Ja alkaisi miettiä, mikä olisi se oma tapa auttaa toisia selviämään vaikeimmista päivistä.”

Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Ystäväperheen isä kuoli Perustimme ringin, ja vuoropäivinä veimme perheelle ruokaa. Näin whatsappiaikana on helppo perustaa ryhmä ja siinä sopia, kuka vie mitäkin ja milloin. Keräsimme myös ryhmän naisia siivoamaan koko kodin ja ikkunat. Sen kummemmin tästä ei olla huudeltu, hiljaista diakoniaa, joka auttaa perhettä selviämään pahimman yli. Hienoja tekoja lähimmäisille tehdään paljonkin. Hyvä, että löytyy tälläistä mieltä.
Lue kommentti
Vierailija

Marika löysi hyvän tavan auttaa surevaa tuttavaperhettä: ”Mietin, mitä itse toivoisin suurimman surun keskellä”

Mikä tässä oli leuhkimista? Minusta oli oikein hienoa, että tällainen teko tulee esille. Ei siksi, että tarvitsisi jotain yksittäistä henkilöä ja hänen tekemistään korostaa, vaan siksi, että tästä jutusta saattaa joku toinen saada idean toimia itse samoin vastaavan kaltaisessa tilanteessa.
Lue kommentti
Kannattaa olla pikkuisen hörhö. Se voi tehdä elämästä iloisempaa.
Kannattaa olla pikkuisen hörhö. Se voi tehdä elämästä iloisempaa.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

Monet hyvät asiat löytyvät sattumalta.

Jotenkin niin minulle kävi erään kelon kanssa. Huomasin sen joitakin vuosia sitten, elämäni apeana keväänä, kävelyretkelläni. Se tuli vastaan pienen polun varrella, aivan meren rannassa.

Silitin sen sileää pintaa. Vilkuilin ympärilleni – eihän kukaan näe – ja painoin poskeni sen kylkeen. Suljin silmäni. Kuulin meren kohinaa, puiden huminaa, lintujen laulua. Alkoi naurattaa, vaikka vielä äsken oli surettanut.

Niin minusta tuli puunhalaaja.

Monet hyvät asiat tapahtuvat sattumalta. Parhaita niistä tulee jakamalla.

Puhdasoppisten puunhalaajien mielestä kannattaisi varmaankin halata jotain elävää. Pystyynkuolleesta männystä tuskin virtaa energiaa.

Mutta jotain ihmeellistä siinä tapahtuu. Kysykää vaikka ystäviltäni.

Arastellen ja kankeasti he suostuivat kokeilemaan, kun esittelin heille keloni. Mutta äkkiä heistäkin tuli halukkaita halaajia. Jos nyt lenkillämme meinaan epähuomiossa juosta harmaan pökkelön ohi, he huudahtavat: ”Eikö muka halata!”

Taas muistan: Monet hyvät asiat tapahtuvat sattumalta. Parhaita niistä tulee jakamalla.