Anna Krogerus ei ikävöi rohkeita reppureissuja, sillä matkailla voi myös kotisohvalla ja lähimetsässä. 

Tolkienin fantasiaromaani Hobitti kertoo Bilbo Reppulista, jonka suonissa virtaa kahden suvun verta: kotona viihtyvien Reppulien ja seikkailunhaluisen Tuk-klaanin. Seikkailuun antautuminen vaatii hobitilta kovan ponnistuksen, sillä hänen on voitettava toinen puoli luontoaan.

Oma isomummuni harrasti kieliä ja matkusti itsenäisesti vielä 90-vuotiaana. Kenties hän teki niin siitä ilosta, että leskeksi jäätyään oli lopultakin vapaa kulkemaan ilman puolisonsa raskaita huolia matkojen vaaroista ja vaivoista.

Isovaaria en ehtinyt tuntea, mutta kannan verenperinnössäni heitä molempia ja hieman hobittimaista ristiriitaa.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

NUORENA HALUSIN olla rohkea reppureissaaja, mutta en uskaltanut lähteä edes opiskelijavaihtoon. Tänä päivänä haluaisin olla epämukavuutta sietävä, ekologisesti lapsensa Eurooppaan vievä perhereilaaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kauppareissu neljän lapsen kanssa vartin automatkan päähän Porvooseen palauttaa matkahaaveista maan pinnalle tehokkaasti. Juuri tätähän matkailu on: etsitään vessaa, etsitään ruokapaikkaa, hikoillaan jonoissa, kaikki haluavat eri asioita ja kaikki maksaa kauheasti.

Loppujen lopuksi koko reissun ihanin hetki on, kun palataan kotiin.

PUOLISOLLENI MATKUSTAMINEN on elinehto. Mitä kauemmas, sen parempi! Yhteisen elämämme alkumetreillä halusin jakaa hänen kanssaan kaiken. Teimme kaksi Afrikan-matkaa. Ensimmäisellä oli mukana yksi taaperoikäinen, toisella kaksi. Sen jälkeen en ole lähtenyt edes ruotsinlaivalle.

Matkailen toisin: Pihapuiden ja taivaan täyttämä maisema työhuoneen ikkunassa on uusi joka aamu, kun tarkasti katsoo. Vedän villasukat jalkaan ja otan romaanin käteen, usein pari lasta kainalossa.

Vedän saappaat jalkaan ja menen lähimetsään.

Jos oikein kaukokaipuu iskee, lounas Porvoon nepalilaisessa ravintolassa auttaa kummasti.

Luova työ on eräänlaista matkailua sekin, määränpää syntyy sinne kulkiessa.

Eikä unohdeta unia, ilmaista menolippua alitajunnan maisemiin joka ilta.

ONNEKSI PUOLISONI SAA työnsä kautta edelleen mahdollisuuksia matkustaa, ja hänen työtovereittensa vierailut tuovat kansainvälisiä tuulahduksia myös tänne kotikuusen juurelle. Mutta. Viime aikoina jätski lentokentällä ei ole enää riittänyt lapsillemme. He ovat alkaneet kysellä, milloin pääsevät isin matkalle mukaan.

"Äiti, tahtoisin lähteä kanssasi kahdestaan Pariisiin", eskari-ikäinen tytär sanoo saunassa.

"Mennään, kun olet iso tyttö", minä väistän.

"Minäkin tahdon sinun kanssasi kahdestaan jonnekin!" nuorempi tytär vaatii.

"No, me voidaan lähteä... vaikka Islantiin."

Olen käynyt Islannissa kerran opiskeluvuosina ja vannonut joskus palaavani.

"Äiti, millainen paikka se Islanti on?" vanhempi tytär kysyy.

Huomaan kertovani vuolaasti meren ympäröimästä saaresta, jossa on tulivuoria, geysireitä ja villihevosia.

Vanhempi tytär näyttää mietteliäältä.

"Minä lähdenkin teidän kanssa Islantiin", hän toteaa. "Haluan seikkailla."

Myös matkoista haaveileminen voi olla seikkailu. Ainakin se sai tyttärien silmät loistamaan.

Näyttää siltä, että minun on pian taas aika voittaa Reppulien veren vaikutus. Mutta ei ennen kuin kaikki lapset osaavat pyyhkiä pyllynsä itse. Eläköön siihen asti kotisohva, lähimetsä ja mielikuvitus!

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2017

Sisältö jatkuu mainoksen alla