Anna Krogerus ei ikävöi rohkeita reppureissuja, sillä matkailla voi myös kotisohvalla ja lähimetsässä. 

Tolkienin fantasiaromaani Hobitti kertoo Bilbo Reppulista, jonka suonissa virtaa kahden suvun verta: kotona viihtyvien Reppulien ja seikkailunhaluisen Tuk-klaanin. Seikkailuun antautuminen vaatii hobitilta kovan ponnistuksen, sillä hänen on voitettava toinen puoli luontoaan.

Oma isomummuni harrasti kieliä ja matkusti itsenäisesti vielä 90-vuotiaana. Kenties hän teki niin siitä ilosta, että leskeksi jäätyään oli lopultakin vapaa kulkemaan ilman puolisonsa raskaita huolia matkojen vaaroista ja vaivoista.

Isovaaria en ehtinyt tuntea, mutta kannan verenperinnössäni heitä molempia ja hieman hobittimaista ristiriitaa.

NUORENA HALUSIN olla rohkea reppureissaaja, mutta en uskaltanut lähteä edes opiskelijavaihtoon. Tänä päivänä haluaisin olla epämukavuutta sietävä, ekologisesti lapsensa Eurooppaan vievä perhereilaaja.

Kauppareissu neljän lapsen kanssa vartin automatkan päähän Porvooseen palauttaa matkahaaveista maan pinnalle tehokkaasti. Juuri tätähän matkailu on: etsitään vessaa, etsitään ruokapaikkaa, hikoillaan jonoissa, kaikki haluavat eri asioita ja kaikki maksaa kauheasti.

Loppujen lopuksi koko reissun ihanin hetki on, kun palataan kotiin.

PUOLISOLLENI MATKUSTAMINEN on elinehto. Mitä kauemmas, sen parempi! Yhteisen elämämme alkumetreillä halusin jakaa hänen kanssaan kaiken. Teimme kaksi Afrikan-matkaa. Ensimmäisellä oli mukana yksi taaperoikäinen, toisella kaksi. Sen jälkeen en ole lähtenyt edes ruotsinlaivalle.

Matkailen toisin: Pihapuiden ja taivaan täyttämä maisema työhuoneen ikkunassa on uusi joka aamu, kun tarkasti katsoo. Vedän villasukat jalkaan ja otan romaanin käteen, usein pari lasta kainalossa.

Vedän saappaat jalkaan ja menen lähimetsään.

Jos oikein kaukokaipuu iskee, lounas Porvoon nepalilaisessa ravintolassa auttaa kummasti.

Luova työ on eräänlaista matkailua sekin, määränpää syntyy sinne kulkiessa.

Eikä unohdeta unia, ilmaista menolippua alitajunnan maisemiin joka ilta.

ONNEKSI PUOLISONI SAA työnsä kautta edelleen mahdollisuuksia matkustaa, ja hänen työtovereittensa vierailut tuovat kansainvälisiä tuulahduksia myös tänne kotikuusen juurelle. Mutta. Viime aikoina jätski lentokentällä ei ole enää riittänyt lapsillemme. He ovat alkaneet kysellä, milloin pääsevät isin matkalle mukaan.

"Äiti, tahtoisin lähteä kanssasi kahdestaan Pariisiin", eskari-ikäinen tytär sanoo saunassa.

"Mennään, kun olet iso tyttö", minä väistän.

"Minäkin tahdon sinun kanssasi kahdestaan jonnekin!" nuorempi tytär vaatii.

"No, me voidaan lähteä... vaikka Islantiin."

Olen käynyt Islannissa kerran opiskeluvuosina ja vannonut joskus palaavani.

"Äiti, millainen paikka se Islanti on?" vanhempi tytär kysyy.

Huomaan kertovani vuolaasti meren ympäröimästä saaresta, jossa on tulivuoria, geysireitä ja villihevosia.

Vanhempi tytär näyttää mietteliäältä.

"Minä lähdenkin teidän kanssa Islantiin", hän toteaa. "Haluan seikkailla."

Myös matkoista haaveileminen voi olla seikkailu. Ainakin se sai tyttärien silmät loistamaan.

Näyttää siltä, että minun on pian taas aika voittaa Reppulien veren vaikutus. Mutta ei ennen kuin kaikki lapset osaavat pyyhkiä pyllynsä itse. Eläköön siihen asti kotisohva, lähimetsä ja mielikuvitus!

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2017

On kummallinen ajatus, että eletty elämä ei saisi näkyä ihmisestä. Yhtä kummallista olisi, jos joku kävisi ruiskumaalaamassa syksyisiä pihapuitaan vihreällä, kirjoittaa Anna Krogerus.

Esikoisen uusi luokkakaveri pyöräili ohitsemme, kun kävelimme kylänraittia päiväkodille päin. Minä könkkäsin kyynärsauvoineni jalka kipsissä. Esikoinen oli mukana vain avustajana, hänen oli määrä työntää kuopus rattaissa kotiin.

”Onks toi sun mummo?”

”No eiku äiti.”

Siinä vaiheessa oli pakko puuttua puheeseen:

”Ai, luulitko mua mummoksi, kun mulla on nää kepit?”

”No ei, kun sun tukka on tollanen.”

”Ai harmaa, vai?”

”Niin.”

Poika jatkoi iloisesti keulien matkaansa aavistamatta lainkaan, että erään keski-ikäisen äidin mummoneitsyys oli juuri mennyt. Wikipedia ei tunne käsitettä, mutta tarkoitan hetkeä, jona naista ensimmäisen kerran luullaan jonkun mummoksi. Laskeskelin nopeasti, että ollakseni esikoiseni ikäisen lapsen mummo minun olisi pitänyt saada lapsi 17-vuotiaana ja hänen taas saada lapsi samassa iässä.

Mutta totta. Harmaita on, enkä välitä värjätä niitä piiloon. Huomasin ensimmäiset harmaat hiukseni jotakuinkin kolmevitosena, kun vanhempi tyttäreni oli vastasyntynyt. Se tuntui kuin merkiltä. Nuorempana olin kyllä värjännyt tukkaani ihan vain vaihtelunhalusta ja ehkä myös siksi, että ohut tukka näytti hetken komeammalta värjättynä. Olin saanut tyttären, en siis ollut enää tyttönen. Ajattelin, että harmaat hiukset ovat elämänkokemukseni kruunu, jota en halua piilotella.

En myöskään halua opettaa lapsilleni, että naisen vanheneminen on jotenkin hävettävä, peiteltävä asia. Harva myöntää, että olisi. Silti botoxia ja pakkelia kuluu rutkasti sen kätkemiseen, että vuodet vierivät. Ikinuorekkaan olemuksen vaaliminen on kova homma. Ja iso bisnes.

Poikkeuksellisen kauniilla tai komealla ulkomuodolla saa paljon huomiota ja muutakin hyvää aivan ilmaiseksi. On ymmärrettävää, että siihen takertuu. Toisaalta tunnen kuvankauniita ihmisiä, joille kauneus on aina ollut vankila. Kaunottarella voi olla vahva kokemus siitä, ettei hänen sisintään ole koskaan nähty. Silloin vanheneminen voi olla helpottavaakin.

"Kuopuksemme täyttää pian kaksi ja aion lopettaa imetyksen. Koska olen kymmenen viime vuotta ollut lähes katkotta joko raskaana tai imettänyt, siirtymä on minulle merkityksellinen."

On kummallinen ajatus, että eletty elämä ei saisi näkyä ihmisestä. Yhtä kummallista olisi, jos joku kävisi ruiskumaalaamassa syksyisiä pihapuitaan vihreällä. Aivopestäänkö meitä ikuisen nuoruuden ihanteeseen, jotta kauneusbisnes kannattaisi? Kertooko se kulttuurimme kyvyttömyydestä käsitellä kuolemaa?

Suunnittelen parhaillaan juhlia. Kuopuksemme täyttää pian kaksi ja aion lopettaa imetyksen. Koska olen kymmenen viime vuotta ollut lähes katkotta joko raskaana tai imettänyt, siirtymä on minulle merkityksellinen. Tunnen tarvitsevani jonkinlaisen rituaalin päästäkseni tästä elämänvaiheesta eteenpäin.

Kutsun juhlaa ”Kuutamojuhlaksi”. Sen on tapahduttava täydenkuun yönä, koska astun naisen elämäni jälkipuoliskolle. Kuu on täyttynyt, samoin syli. Nyt alkaa kuun vähenemisen aika, salaperäinen ja viisas vanhenevan naisen elämä.

En halua romantisoida vanhuuden vaivalloisia puolia. Muistan, miten äitini kummitäti kerran puuskahti kremppoihinsa kypsyneenä: ”Mä olen niin kyllästynyt olemaan vanha!”

Jokaisessa elämänvaiheessa on rikkautensa ja raskaat puolensa. Yksi siirtymäriitin tärkeä merkitys onkin kääntää vääjäämätön haluttavaksi. Suhteessa vanhenemiseen meidän on opittava se taito uudelleen.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/17.

45 v.

Anna Krogerus: Hyvästi, mummoneitsyys! En halua värjätä harmaitani piiloon

No kukin tekee tyylillään ja onneksi jokainen voi valita mitä tekee. Itse olen 45 v. ja nuorin lapsi on juuri tullut täysi-ikäiseksi. En tunne itseäni mummoksi enkä näytä mummolta. Harmaita hiuksia puskee muutamia, mutta onneksi värit on keksitty. Myös äitini ja anoppini värjäävät hiuksiaan vaikka ovat yli 70 v. Jos kaksivuotiaan äiti päästää itsensä mummon näköiseksi, niin pitkä "vanhuus" on edessä :-)
Lue kommentti

TÄTÄ MIELTÄ: Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa ahdistelija, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Onneksi #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat, miettii Salla Stotesbury.

Kun ultraaja kertoi kolmannessa raskaudessani, että pojalta täällä vahvasti näyttää, hätkähdin hiukan, sitten hymyilin. Kahden tytön jälkeen ajatus poikalapsesta oli vähän yllättävä. Onnellinen olen tietysti kaikista lapsistani, ja aivan yhtä onnellinen olisin ollut kolmannesta tytöstäkin. Hätkähdys liittyi enemmänkin siihen, mitä minä osaisin pojalleni opettaa. Omaa kokemusta poikana olemisesta kun ei ole.

Todellisuudessa ensimmäisten parin vuoden aikana ei ole ollut eroa siinä, miten lapsen kanssa ollaan, ei ainakaan sukupuoleen liittyviä. On luettu samoja kirjoja kuin siskojen kanssa, leikitty samoilla palapeleillä, muovieläimillä, Duploilla ja barbeilla. Ihailtu samoja autoja ja Korkeasaaren asukkeja.

Ehkä erot tulevat eteen myöhemmin – viimeistään siinä vaiheessa, kun isosiskot joutuvat pohtimaan, uskaltaako tulla yöbussilla kotiin tai minkä hetken valitsisi kesätyöpaikalla kahvipaussille, ettei joudu jäämään pomon kanssa kahden taukohuoneeseen. Tai mitä tehdä, kun keskellä kirkasta päivää pankkiautomaatilla tuntematon käsi kouraisee äkkiä takapuolesta (minä potkaisin). Poikien kanssa näistä tuskin keskustellaan. Mutta ehkä nimenomaan pitäisi.

Kenenkään ihmisarvoa ei saa viedä 

Tämän viikon #MeToo-ahdistelukeskustelussa on kuulunut myös ääniä, joissa äidit kiittävät onneaan, että heillä on vain poikia – eipä tarvitse murehtia ahdisteluongelmia, kun lapset kasvavat.

Minä päinvastoin murehdin tuplasti. Eivät pojatkaan ole koskemattomia seksuaalisen häirinnän suhteen. He kohtaavat sitä myös, sekä miesten että naisten taholta, vaikka todennäköisesti paljon harvemmin kuin tytöt.

Miten tehdään pojalle selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä? Kummallisen moni ei tunnu sitä eroa hahmottavan.

Ja sitten on tämä toinen puoli: entä, jos poikani olisikin se, joka ahdistelee?

Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa kusipää, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Miten saisin poikani jo pienestä pitäen ymmärtämään sen itsestään selvän asian, että jokaisella on oikeus koskemattomuuteen ja ihmisarvoon – riippumatta esimerkiksi sukupuolesta, ammatista, kellonajasta, sivukujan pimeyden asteesta tai hameenhelman pituudesta?

Halaa, rutista, ota kainaloon – kerro, että hän on tärkeä

Onneksi on Jari Sinkkonen. Kokenut lastenpsykiatri antoi Helsingin Sanomissa poikalasten(kin) vanhemmille viisaita vinkkejä.

Sinkkosen mukaan seksuaalisen ahdistelun ytimessä on pojan tai miehen ajatus omasta riittämättömyydestään. Siihen taas auttaa, kun kasvattaa pojan arvostamaan muiden lisäksi itseään.

Halaa, rutista, ota kainaloon, kerro, että hän on tärkeä. Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita, neuvoi Sinkkonen HS:ssä.

Tämän ehkä osaan. Kunpa vain muistaisin tehdä sitä koko poikani lapsuuden ajan – silloinkin, kun taaperosta kasvaa koululainen ja myöhemmin pitkäsäärinen teini.

"Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita."

Eikä se tietenkään yksin minun asiani ole. Sinkkosen mukaan ratkaiseva rooli on silläkin, miten poikalapsen isä osoittaa rakkauttaan: mielellään mahdollisimman konkreettisesti sanoin ja teoin. Meillä sekään ei toistaiseksi ole ollut ongelma.

Aika piankin tulee aika jutella pojan kanssa siitä, miten ilmaista ihastumisensa niin, ettei toinen tunne oloaan epämukavaksi. Tehdä selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä; kummallisen moni ei tunnu sitä hahmottavan. Kertoa hänelle, että kosketuksen ja läheisyyden rajat piirtää jokainen ihan itse, ja että niistä rajoista on jokaisella myös oikeus muuttaa mieltään.

Siis aivan samat asiat, jotka käymme läpi pojan isosiskojen kanssa.

Ehkä tästä vielä selvitään. Ainakin #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat.

Vierailija

Miten kasvattaisin pojastani miehen, joka osaa kunnioittaa myös naista?

Myös lapsiperhe voi joutua ahtaalle, jos joutuu pelätä että lapsi itkee tai kiukuttelee, ja semmoinen tahaton häiritsee muita, on varmasti stressaavaa vanhemmille, mutta kun ilkeyttään huudetaan jengin kanssa ja aina yritetään keksiä tapoja, joilla voitaisiin naapurin kotirauha rikkoa, ostetasn kaikki mikä eniten meteliä aiheuttaa, ja tahallisesti ilkeys ja laiskuus voimavarana tehdään asiasta koko kylän yhteinen juttu
Lue kommentti