Kysyimme lapsilta: Mitä aikuisten keksimää sääntöä ihmettelet? Näin he vastasivat.

1. Syö lautanen tyhjäksi.

Saara, 6: "Kotona äiti ja isä laittavat ruokaa lautaselleni. Usein ne laittavat liikaa, vaikka sanon monta kertaa: STOP.

Minulla on aika pieni maha, enkä jaksa syödä aina lautasta tyhjäksi. Aikuisten mielestä pitää. Miksi ne luulevat, ettei lapsi tiedä itse, milloin sen maha on täynnä?"

2. Ensin pitää syödä kunnon ruoka.

Emma, 8: "Ei ole pakko. Ihan hyvin voi syödä ensin herkkuja. Ei se ole vaarallista, se on vaan eri järjestys."

3. Näytäpäs huoneesi!

Onni, 10: "Aina kun meille tulee kylään vieraita, joilla on lapsi, äiti ja isi sanovat: Näytäpäs huoneesi! Vaikka en tuntisi yhtään sitä lasta, minun pitää heti esitellä sille huoneeni. Sitten menemme kahdestaan huoneeseeni ja seisomme hiljaa ja on noloa.

Joskus äiti vielä huutaa perään: ESITTELE LELUSI!

Miksi pitäisi? Eihän äitikään pyydä ketään vierasta aikuista heti makkariinsa ja ala esitellä hienoimpia tavaroitaan."

4. Pelatkaas jotain lautapeliä!

Onni, 10: "Sitten kun olemme tulleet sen vieraan lapsen kanssa huoneestani, äiti ja isi sanovat: Pelatkaas jotain kivaa lautapeliä!

Se tuntuu ihan oudolta, koska ei me ikinä pelata kotona lautapelejä. Ei meillä edes ole kuin joku vanha Afrikan tähti, josta puuttuvat kaikki nappulat.

Miksi ei voi pelata pleikkaa niin kuin yleensä?"

5. Karkista tulee maha kipeäksi.

Emma, 8: "Mummi ja äiti sanovat aina, että älä syö enempää karkkia, muuten tulee maha kipeäksi. Ei ole totta. Voi tulla oksennus, jos syö tosi paljon, mutta ei satu mahaan.

Miksi ne silti sanovat niin?"

6. Pitää syödä, vaikka ei tykkää.

Roope, 7: "Joskus ruoka maistuu tosi pahalta. Maistan sen omassa suussani, niin siitä tiedän, jos se on pahaa.

Pitääkö aikuisenakin syödä pahanmakuista? Vai vaan lapsena?"

7. Menepä omaan sänkyyn.

Saara, 6: "Haluaisin nukkua äidin ja isän välissä. Joskus saan, mutta yleensä ne sanovat: Menepäs nyt reippaasti omaan sänkyyn.

Miksi pelkästään lasten pitää nukkua yksin? Miksi vain aikuisille tehdään isoja sänkyjä, joissa ne saavat nukkua vierekkäin?"

8. Nyt kyllä puet enemmän päälle.

Roope, 7: "Äidin ja isän mielestä minulla on aina liian vähän vaatteita, vaikka ei ole. On ihan lämmin, koska juoksen melkein aina.

Miksi aikuiset luulevat, etten tiedä itse, koska minun on kylmä?"

9. Menepäs vessaan pieraisemaan.

Kasper, 11: "Joka kerta kun minulta pääsee pieru, iskä sanoo: Hyhhyh, menepäs vessaan pieraisemaan.

Mitä järkeä? Pieruhan on semmoinen, joka vaan tulee. Ei aikuinenkaan voi suunnitella, että juoksenpas nyt vessaan, kun pieru on ehkä pian tulossa. Ei ainakaan iskä."

 

Tässä vanhakin ihan nuortuu, mietti Minna McGill, kun matkasi tyttären kanssa kahdestaan.

Tytär on 15 ja minä 51. Kesällä matkasimme kahden Amerikkaan.

Mitä puuhasimme?

Kiljuimme yhteen ääneen, kun radiosta alkoi kuulua Almaa.

Ajelimme pitkin Appalakkeja ja kuuntelimme vuokra-autossa r&b:tä. Kiljuimme yhteen ääneen, kun radiosta alkoi kuulua Almaa. Jess! Hyvä Suomi!

Katsoimme dokumentin muusikko Amy Winehousesta ja mietimme, oliko hänellä hyvä vai paha isä. Välillä on tosi kiva miettii diippei juttui, sanoo nuori sukupolvi.

Iltaisin levittelimme meikkipussiemme sisällöt sängylle. Minun riviini tuli kolme tuotetta, tyttären riviin muutama enemmän. Opin, mitä tarkoittavat primer, highlighter, contour, liquid lipstick ja setting spray.

Ennen nukkumaanmenoa katsoimme videoita.

Tytär esitteli suosikkitubettajiaan. Opin, ettei nuorten maailmassa ole enää kysymystä, onko puhuja nainen vai mies. Outo kysymys, mitä väliä, jokainen määrittelee itse, sanoo tämän päivän nuori.

Tytär totesi: "Et sä vielä ihan täti oo." Sitä se tekee, kun heittäytyy.

Öisin jaoimme huoneen ja sängyn. Tuhisimme, kääntyilimme, vedimme yhteistä peittoa puolelta toiselle. Aamulla ensimmäisenä kurkistimme varovasti peiton alta, olisiko toinenkin jo herännyt.

Kolmen viikon jälkeen palasimme kotiin.

Tytär totesi: Et sä vielä ihan täti oo.

Sitä se tekee, kun heittäytyy. Hyppää nuoren maailmaan 24/7. Nyt ymmärrän, mitä mummo tarkoitti sanoessaan, että tässähän vanhakin ihan nuortuu.

Kiitos, rakas tyttäreni. Sinun sukupolvesi sanoin: Thx my bae!

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/2017.

Tätä mieltä: Hätänumero tai turvakeskuksen yhteystiedot eivät juuri lämmitä mieltä, jos junamatkustaja ei uskalla tarttua puhelimeen, miettii Salla Stotesbury.

”Nyt v****u  paat sen kameran pois! Sanon viimeisen kerran, tai…”

Nostan katseeni puhelimen näytöltä. Niin nostaa myös se lähelläni istuva parikymppinen nainen, jolle lähes kaksimetrinen, harmaantuva mies karjuu lähijunan käytävällä. Jostain syystä mies kuvittelee, että someen keskittynyt kanssamatkustaja on yrittänyt ottaa hänestä kuvia puhelimellaan.

Mies on huudellut jotain samansuuntaista omasta penkistään jo hyvän aikaa, mutta en ole sitä juuri rekisteröinyt. Onhan noita, ölisijöitä joukkoliikenteessä.

Mutta nyt nuorta naista pelottaa. Selkä jäykistyy, silmät kyyneltyvät. Hän yrittää selittää, ettei yhtään tiedä, mistä mies puhuu, mutta tämä kumartuu jo uhkaavasti kohti.  ”Paat sen puhelimen v***uun ja vähän äkkiä!” Nainen laittaa tärisevin käsin kännykän reppuunsa ja puhkeaa itkuun.

Mihin tästä pitäisi ilmoittaa? Kuka tietää?

Me muut matkustajat vilkuilemme toisiamme iltapäivän ruuhkajunassa. Mihin tästä pitää ilmoittaa? Entä jos mies oikeasti käy tytön päälle? Soittaisinko hätänumeroon? Vai johonkin turvapalveluun?

Soittajakin siinä kyllä laittaisi itsensä alttiiksi – kuka tietää, keneen tuon isokokoisen, todellisuudesta vieraantuneen ihmispolon raivo seuraavaksi kohdistuu.

Pohdimme puoliääneen viereisen rouvan kanssa, onko junissa enää lainkaan konduktöörejä, kun lipunmyynti lähijunissa on lopetettu. Kumpikaan ei tiedä. Tuskin konnarikaan pärjäisi miehelle sylipainissa, mutta ainakin hän tietäisi heti, mistä hälyttää apua.

Rouva koputtaa ohjaamon lukittuun oveen. Ketään ei tule.

Kartoitan lähimpiä matkustajia. Muutama roteva mies olisi nyt hyvä olemassa, mutta kaikki sellaiset seisovat selin kauempana käytävällä tai tuijottavat napit korvissa ulos sumunharmaaseen syksyyn. 

Raivostunut mies istuu takaisin paikalleen ja mutisee vielä äänekkäästi itsekseen. ”Kun salaa kuvataan.”

Harkitsen juuri, pitäisikö mennä vähän kauemmaksi soittamaan 112:een, kun tilanne alkaa rauhoittua. Mies istuu takaisin paikalleen ja mutisee vielä äänekkäästi itsekseen. ”Kun salaa kuvataan.”

Juna saapuu asemalle, ja nuori nainen jää pois. ”Mä en yhtään tajua, mistä se mulle suuttui”, hän nyyhkyttää mennessään vanhemmalle naiselle, joka on istunut hänen vieressään. Tämä taputtaa tyttöä lohduttavasti olalle.

”Aikamoinen näyttelijäsuoritus. Ihan Oscarin arvoista kamaa”, mies jatkaa puhinaansa penkissään, ehkä jo hiukan hämmentyneenä. 

Nousen junasta omalla asemallani. Tapaus pyörii mielessä koko loppuillan. Mitenköhän ensi kerralla pitäisi toimia? 

"Lisää asiakkaiden turvallisuuden tunnetta"

Seuraavana aamuna huomaan junan oven vieressä kyltin, jossa on kaksi puhelinnumeroa: 112 ja 0800-132323. Ensimmäisen numeron tunnen, toinen vie kyltin mukaan VR:n turvakeskukseen. Niiden alla on myös vaunun numero, jonka voi ilmoittaa soittaessaan. 

Meidän junamme taisi osua niihin 25 prosenttiin, joissa konnarikaksikkoa ei ollut. Huono tuuri.

Ja ne konduktöörit? Netistä selviää, että kyllä heitä yhä on: Helsingin seudun liikenteen (HSL) mukaan päiväsaikaan noin 75 prosentissa junista. He tarkastavat lippuja pareittain ja siirtyvät seuraavaan junaan, kun yksi on käyty kokonaan läpi. Iltaisin ja öisin konduktööri löytyy joka junasta. 

Senkin opin, että oikeastaan kesäkuisessa lähijunaliikenteen lipunmyyntiuudistuksessa oli kyse palvelun parantamisesta. ”Uuden toimintatavan myötä asiakkaat tapaavat konduktöörimme aiempaa useammin, mikä parantaa henkilökunnan tavoitettavuutta ja lisää asiakkaiden turvallisuuden tunnetta”, totesi VR:n lähiliikennejohtaja Teemu Sipilä uudistuksen yhteydessä.

Meidän iltapäiväjunamme taisi sitten osua niihin 25 prosenttiin, joissa konnarikaksikkoa ei ollut. Huono tuuri. 

Vierailija

Kun harhainen kanssamatkustaja raivoaa lähijunassa, tulee äkkiä ikävä konduktööriä

Vierailija kirjoitti: En oikein ymmärtänyt kirjoituksen viestiä. Entä jos harhainen matkustaja olisi ollut tämä parikymppinen nainen, joka ulkoisesti vaikuttaa kaikin puolin tavalliselta, tilanteeseen olisi suhtauduttu aivan toisella tavalla ja hänet ohjattaisiin suoraan avun piiriin suurella myötätunnolla. Erittäin ikävää, ettei ihmisten asenteet mt-ongelmaisia kohtaan ole muuttuneet, vaan ajatellaan vain omaan nahkaa ettei "hullut käy päälle". Miksi Kodin Kuvalehti julkaisee tälläisiä...
Lue kommentti
Vierailija

Kun harhainen kanssamatkustaja raivoaa lähijunassa, tulee äkkiä ikävä konduktööriä

En oikein ymmärtänyt kirjoituksen viestiä. Entä jos harhainen matkustaja olisi ollut tämä parikymppinen nainen, joka ulkoisesti vaikuttaa kaikin puolin tavalliselta, tilanteeseen olisi suhtauduttu aivan toisella tavalla ja hänet ohjattaisiin suoraan avun piiriin suurella myötätunnolla. Erittäin ikävää, ettei ihmisten asenteet mt-ongelmaisia kohtaan ole muuttuneet, vaan ajatellaan vain omaan nahkaa ettei "hullut käy päälle". Miksi Kodin Kuvalehti julkaisee tälläisiä artikkeleja?
Lue kommentti