Meri, 37, oppi ymmärtämään omaa erityisherkkyyttään vasta, kun näki samat ominaisuudet pojassaan.
Päivällisellä ystävät puhuvat ja nauravat. Äänet kaikuvat seinistä. Yksi on menossa matkoille, toisella on uusi työ. Kolmannelle jokin asia on vaikea, mutta hän vain vitsailee. Miksei hän kerro, mikä on vialla, mietin. Pakenen vessaan. Siellä voin olla muutaman minuutin yksin.
Kotona seinäkello tikittää niin, etten pysty ajattelemaan. Irrotan kellosta patterit.
Kauppakeskuksen vilinä on niin läpitunkevaa, että haluan vain kotiin.
Onpa hankalaa, ajattelin aiemmin. Erityisherkkyydestä en ollut kuullut koskaan.
Erityisherkkyys ei ole sairaus, vamma tai häiriö, vaan pelkästään ominaisuus.
Erityisherkkyys ei ole sairaus, vamma tai häiriö, vaan pelkästään ominaisuus. Se vaikuttaa kuitenkin paljon arkeeni.
Joka viides meistä on erityisherkkä, myös poikani Pyry, 10. Ilman häntä ajattelisin todennäköisesti yhä, etten sovi edes perheeseeni.
Kympin tyttö ei valittanut epämukavista väreistä
Lapsena olin tunnollinen ja helppo, joskin kuusivuotiaana halusin kuolla. Ajauduin voimakkaaseen tunnetilaan katseltuani ylös avaruuteen silloin, kun Halleyn komeetta ohitti Maan. Muistan hetken edelleen: oli sunnuntai ja olin juuri tajunnut, ettei minusta todennäköisesti koskaan tulisi astronauttia.
Pettymys oli valtava kuten avaruuskin.
Hermostuminen oli hankalaa, sillä olin niin kiltti. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että juuri sellaisia erityisherkät usein ovat.
Ajattelin isoja asioita, mikä oli hermostuttavaa. Hermostuminen oli hankalaa, sillä olin niin kiltti. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että juuri sellaisia erityisherkät usein ovat.
Kiltteys näkyi esimerkiksi näin: Äitini halusi vuorata huoneeni vaaleanpunaisella. Värit olivat minulle tärkeä asia, eikä vaaleanpunainen olisi ollut valintani. Silti taivuin. Olen inhonnut vaaleanpunaista siitä asti syvästi.
Inhosta huolimatta vietin kaiket päivät vaaleanpunaisessa huoneessani. Onneksi isä vei minua sieltä kirjastoon ja pianotunnille.
Joka päivä koulun jälkeen soitin tai luin. Sillä tavalla korjasin sisäistä epävireisyyttäni. Epävireisyys johtui koulun melusta, kaikista ihmisistä ja siitä, etten koskaan ehtinyt viitata. Tilanne ehti aina mennä ohi, kun mietin, mitä ja kuinka vastaisin. Ihme, että pysyin kympin tyttönä.
Lomat vietin isovanhempieni luona. Siellä tytön kuului istua hiljaa paikoillaan. Se sopi minulle: sain kuvitella rauhassa mielikuvitusystäviä tai orpotarinoita.
Tila väreilee ihmisen välisistä tunteista, ja seuraan kaikkea niin tarkasti, etten aivan ehdi itse osallistua keskusteluun.
Parikymppisenä halusin olla sosiaalisesti vilkas. Baari-illan aikana teinkin vilkkaasti havaintoja: Yksi ei vitseineen anna tilaa muille. Toisen mies kertoo heidän yhteisistä suunnitelmistaan tavalla, josta kaverini ei hymystään huolimatta pidä. Kolmas pulppuilee sivummalla niin, että ilo tarttuu minuunkin. Haistan, mitä neljäs on syönyt aiemmin. Kaiutin on liian kovalla selkäni takana.
Tila väreilee ihmisen välisistä tunteista, ja seuraan kaikkea niin tarkasti, etten aivan ehdi itse osallistua keskusteluun.
Keskustelu kuitenkin kiinnostaa minua. Koska en tiedä olevani erityisen herkkä, ajattelen olevani ujo.
Juon enemmän kuin tahtoisin, sillä haluan pystyä olemaan mukana. Haluan, ettei tämä intensiteetti olisi liikaa, vaikka sitä se aina on.
Joitain viikkoja jaksan ylittää itseni ja olla sellainen kuin toiset. Voin puhella kevyitä.
Sitten en jaksa enää mitään. Makaan kolme päivää pimeässä huoneessa yksin.
Vauvani itki vaatteiden saumoja
Minussa on vikaa. Se on mielestäni selvää. Pääsen juttelemaan terapeutille, sitten etsimme jo diagnoosia. Lopulta toteamme, että asiani ovat kuitenkin aika hyvin, sillä pystyn erittelemään selkeästi havaintojani ja tunteitani. Myös yliopisto-opinnot sujuvat.
Äiti kuitenkin huolestuu, tulee kylään ja täyttää koko eteisen läsnäolollaan, hajuvedellään ja purukumillaan.
"Mitä tämä nyt on, Meri? Sinun ikuista omituisuuttasi?"
En pysty vastaamaan. Äiti jauhaa purkkaa, ja jokainen maiskautus tuntuu nopeana vihlaisuna alavatsallani. Se ääni on aina tuntunut sellaiselta.
Jotenkin noloa.
Mitä olisin edes voinut vastata? En tiennyt erityisherkkyydestä mitään. Tunsin vain itseäni ja koin olevani erilainen kuin lähes kaikki muut. Mutta niinhän me kaikki koemme.
Tunteeni ovat voimakkaita, ja suuret elämänmuutokset ovat hyvin suuria. Yksi tällainen oli ensimmäisen vauvani syntymä.
Ja millaisen vauvan! Hän oli valpas, vähäuninen ja ärtyvä. Hän söi kunnolla vain hämärässä huoneessa makuuasennossa. Hän itki vaatteiden saumoja. Hän alkoi aina kujertaa nähdessään punaista väriä ja vaati tarkkaa päivärytmiä.
Uppouduin häneen. Nautin lapsen hoitamisesta koko sydämestäni.
Menin vauvani kanssa kahvilaan. Väsyimme musiikkiin, kilistelyyn ja lamppuihin niin, että itkimme lopulta molemmat.
Miehen äiti patisteli meitä kahvilaan, kaupungille ja piknikeille. Menin vauvani kanssa kahvilaan. Väsyimme musiikkiin, kilistelyyn ja lamppuihin niin, että itkimme lopulta molemmat. Sitten piti vielä poukkoilla ihmisten joukossa usealla kulkuneuvolla kotiin. Maisemat vaihtuivat lasin takana ja vauvaakin hermostutti.
Kun Pyry kasvoi ja alkoi puhua, hän halusi yhä uudelleen kuulla, mitä olemme tehneet tänään ja mitä tulemme tekemään huomenna.
Hän ei kaivannut erityistä tekemistä – etenkin juhlapäivät rasittivat häntä. Poika halusi vain tietää, hallita tilanteen.
Ymmärsin esikoiseni erityisyyden vasta sisarusten myötä
Ajattelin, että kaikki pienet lapset ovat suunnilleen sellaisia kuin Pyry.
Väärin! Toinen lapseni viihtyi retkillä ja kahviloissa, kuten myös kolmas, lapsistani meluisin.
Nuoremmat lapseni lähtivät kävelemään ilman mitään tietoa suunnasta. He kaatuivat rennosti, eikä heidän maailmansa siitä horjahtanut.
Sen sijaan esikoiselleni kaatuminen merkitsee epäonnistumista, ja epäonnistuminen taas merkitsee kuolemaa. Hänen hermonsa menevät, jos toinen leikkii vastoin sääntöjä tai ei edes yritä tehdä oikein. Epäoikeudenmukaisuus on pelkästään kamalaa.
Kun elokuvassa Titanicin upottua miehet ja naiset paleltuvat veteen ja toiset katselevat pelastusveneistään, poikani itkee. Viikon kuluttua hän purskahtaa itkuun uudelleen, kun muistaa, ettei se ollut vain elokuva: se perustui tositapahtumiin.
Onneksi Pyryllä on ystäviä. Heidän kanssaan hän on mieluiten kahden kesken.
"Sukeltaminen olisi hänelle hyvä harrastus, ei mikään joukkuepeli, ei tosiaan", yksi pojan opettajista pohti.
Tutustuin kirjaan. Kyllä, tämä kertoo pojastani, ajattelin. Itseäni en edes miettinyt. En minä ollut erityinen, olin vain vähän hankala.
Yhden mielestä hän oli erityisen tarkka, toisesta erityisen lahjakas, mutta erityisherkästä ei puhunut kukaan.
Ei ennen kuin tätini tuli meille käymään. Siitä on nyt muutama vuosi. Lähtiessään hän jätti meille juuri ilmestyneen Elaine N. Aronin kirjan Highly Sensitive Person, Erityisherkkä ihminen.
"En tarvitse tätä enää. Olen jo lukenut sen", hän heitti hienotunteisesti ja lähti.
Tutustuin kirjaan. Kyllä, tämä kertoo pojastani, ajattelin.
Itseäni en edes miettinyt. En minä ollut erityinen, olin vain vähän hankala.
Kunnes sain viestin ystävältä.
Äkkiä tajusin olleeni erityisherkkä jo kaksivuotiaana
Olimme tunteneet kauan mutta etäisesti. Ystäväni ensimmäistä viestiä seurasi toinen, ja vähitellen aloimme kirjoittaa toisillemme. Se oli ihanaa, sillä kumpikin tykkäsi muotoilla lauseet rauhassa. Kun tapasimme, ei ollut paineita puhua. Eleissäkin riitti lukemista.
Kesken intensiivisen päivän ystäväni saattoi vetäytyä puoleksi tunniksi rauhalliseen huoneeseen eikä selitellyt. Hän ei odottanut minun viihtyvän meluisassa juhlatilassa tunteja.
Yhdessäolo oli mutkatonta, ei hankalaa lainkaan.
Tiedän, että lapsen kadonnut kirja on lipaston alla. Huomaan ensimmäisenä, jos kaverini on rakastunut. Kun katselen kesäpäivänä laiturilta, haltioidun väreistä ja siitä, kuinka valo taittuu veteen.
Sitten tuli iltapäivä Pasilan asemalla. Junani oli myöhässä, kuljeskelin pokkarikaupassa ja silmiini osui Janna Satrin kirja erityisherkistä, Sisäinen lepatus. Vierastin kirjan nimeä, mutta aloin selailla sitä. Yhtäkkiä huomasin lukevani kuvailua siitä, kuinka erityisherkkä osaa "kertoa pilkuntarkasti, mitä kullakin oli päällään, millainen tunnelma oli ja mihin toisten kadonneet tavarat ovat unohtuneet".
Totta!
Silloin ymmärsin. Se oli hurja tunne, sillä kaikki muistoni asettuivat toisin.
Myös tämä: Olen kaksivuotias ja jonkun sylissä, on vähän kuuma, vaate on rutussa selkäni takana. Aurinko tekee lattiaan suorakaiteenmuotoisen kuvion. Se liikkuu lattian pintaa hyvin hitaasti. Voisin sukeltaa valoon.
Olen ollut erityisherkkä alusta asti.
"Äiti, taidat nyt lukea ajatukseni"
Nykyään olen aika ihana. Tiedän, että lapsen kadonnut kirja on lipaston alla. Huomaan ensimmäisenä, jos kaverini on rakastunut. Kun katselen kesäpäivänä laiturilta, haltioidun väreistä ja siitä, kuinka valo taittuu veteen.
Huomaan, että olen todella lähellä läheisiäni, sillä olen opiskellut heitä vuosikaudet. "Mitä ajattelet, kun sinulla on tuo ilme? Miksi korotat ääntäsi tässä kohtaa?"
Läpikotainen tunteminen johtaa erityisiin hetkiin - sellaisiin, kuten Pyryn kanssa tänään. Poika katsoi pienimmän siskonsa tanssia ja ajatteli, kuinka sisko on niin pieni ja söpö. Kyyneleet kohosivat pojan silmiin.
Sitten hän vilkaisi minua, tunnisti ilmeeni ja virnisti: "Äiti, taidat nyt lukea ajatukseni."
Kyllä lapseni, niin taisin lukea.
Perhe-elämää erityisherkkyyden tunnistaminen on parantanut. On tapahtunut pieniä juttuja, mutta sellaisistahan arki rakentuu.
Aiemmin puoliso ei esimerkiksi oikein voinut lusikoida iltapalaa, sillä tiedostin jokaisen kolahduksen. Aika ärsyttävää, molemmille.
Nyt tiedämme, että hermostoni se vain prosessoi aistiärsykkeitä arjen kannalta turhan tarkasti. Minun ei tarvitse yrittää muuttua; voin mennä sopuisasti toiseen huoneeseen.
Aiemmin lähdin hotelliin yöksi, kun koin, että kaikkea on niin paljon liikaa, että pimahdan. Sitten yksin huoneessa koin syyllisyyttä siitä, että annoin itselleni niin paljon.
Nyt varaan omat hetkeni kalenteriin: viikoittain käyn metsässä ja kuukausittain olen itseni kanssa rauhassa kokonaisen päivän.
Nyt varaan omat hetkeni kalenteriin: viikoittain käyn metsässä ja kuukausittain olen itseni kanssa rauhassa kokonaisen päivän.
Aiemmin pidin tylsänä sitä, ettei puolisoni voinut kuvailla kokemiaan tilanteita elävämmin. Missä olivat puheen sävyt, tunnelmat ja ihmisten väliset jännitteet?
Nyt ymmärrän, että hän ei voi, sillä emme koe maailmaa samalla tavalla. Hän kokee maailman ihan toisin kuin minä.
Merin ja Pyryn nimet on muutettu. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2017.
Mielenkiintoinen kirjoitus. Kommentit sensijaan ovat osittain aivan käsittämättömiä ja kuvastavat kyllä oikein hyvin miten Suomessa suorastaan halveksitaan jos on yhtään erilainen ja eroaa harmaasta massasta.
Samaa mieltä! Ärsyttää ihmispiirteiden jalustalle asettaminen ja mystifiointi. Eiköhän noi aistillisen herkät puolet kuulu kaikille, vaikka erityisherkiksi itseään kutsuvat meluherkät ja tunnesäätelyongelmaiset yrittääkin monopolisoida ne nyt itselleen.
On faktaa että toisten hermosto, tuntemukset ja aistit ovat herkempiä kuin muiden.
Kruunua ei siitä päähänsä saa, mutta heitä voi olla läheisinä helpompi ymmärtää kun/jos ymmärtää herkkyyttä.
Herkän elämä on muutenkin jo tarpeeksi kuormittavaa, ja on siunaus jos läheiset edes yrittävät ymmärtää.
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
