Suoraan sanominen ei tarkoita, että ihminen on automaattisesti oikeassa.

Olen lueskellut viime päivinä Anna-Leena Härkösen uutta novellikokoelmaa, Ihan ystävänä sanon ja muita kirjoituksia (Otava).

Kirjan nimi naurattaa minua. Tunnistan ihmistyypin, joka aloittaa tilityksensä lauseella ”ihan ystävänä sanon”, ”ei millään pahalla” tai ”älä ota tätä henkilökohtaisesti, mutta”.

Yllättävän usein lauseet tarkoittavat sitä, että puhuja ei ole ihan ystävä, sanoo vähän pahalla tai ainakin aiheesta, jota on mahdoton ottaa muuten kuin henkilökohtaisesti.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Suoraansanoja uskoo vakaasti, että hänellä on kaksi kykyä, jotka meiltä muilta (eli nössöiltä) puuttuvat:

1. Kyky uskaltaa sanoa rehellisesti se, mitä muut eivät uskalla.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

2. Kyky tietää, kuinka asiat oikeasti ovat.

Ensimmäisen kohdan osittain ymmärrän. On hienoa, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät karttele konflikteja vaan nostelevat kissoja pöydälle ja virtahepoja pois olohuoneesta.

Mutta miksi niin moni suoraanpuhuja kuvittelee, että hänellä on myös lahja olla aina oikeassa?

Ei ole.

Ihminen voi sanoa suoraan, ja olla silti ihan väärässä.

Ihminen voi sanoa suoraan, mutta tulkita tilanteen täysin pieleen.

Ihminen voi sanoa suoraan ja pelkästään loukata, huomaamattaan tai tahallaan.

Ihminen voi sanoa suoraan, ja se on silti vain hänen mielipiteensä. Moni muu, hiljaisempi, voi olla eri mieltä – ja hänen mielipiteensä on yhtä  perusteltu ja arvokas.

Pelkkä suoraan sanominen ei ole arvo, jos suusta tulee mitä sattuu.

Paljon rohkeampaa on katsoa asioita monesta eri näkökulmasta. Myös toisten kuin omastaan. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla