Vuonna 1998 tietokoneilla oli kokoa ja sähköpostin ääreen piti erikseen mennä. Nyt puhelin kilisee taskussa jokaisesta viestistä, jos niin haluaa.
Vuonna 1998 tietokoneilla oli kokoa ja sähköpostin ääreen piti erikseen mennä. Nyt puhelin kilisee taskussa jokaisesta viestistä, jos niin haluaa.

TÄTÄ MIETIN. Opiskelukaverini lähetti 20 vuotta sitten kirjoittamansa lehtijutun, jossa olin ollut kuvamallina ja haastateltavana. Jutussa kiittelin sähköpostia nopeaksi yhteydenpitokeinoksi ja moitin aikasyöpöksi. Yhtä asiaa en vielä silloin tajunnut harmitella.

Sain ensimmäisen sähköpostiosoitteeni parikymmentä vuotta sitten. Viestin lähetys onnistui vain yliopiston atk-luokassa ja tietokoneelle joutui jonottamaan. Koneella sai olla rajoitetun ajan, joten kirjoitin kirjeet kotona käsin ja kun pääsin tietokoneelle, naputtelin ne sähköpostiin. Paperista kirjettä en kehdannut lähettää ystävilleni vuosiin.

Sähköposti syrjäytti nopeasti soittamisen ja tekstiviestit.

Yhtäkkiä kaikki bilekutsut ja hampaankoloon jääneet asiat tulivat tekstinä tietokoneelle. Alkuun oli jännittävää saada uusia viestejä.

Nopeasti siitä tuli myös stressiä, kun sähköpostia piti olla tarkistamassa harva se hetki, jotta mikään tärkeä asia ei menisi ohi. Puhelimella soittaminen jäi unholaan, ja tekstiviestejäkin lähetin niukasti, koska ne maksoivat.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kahdeksan vuotta sitten sain älypuhelimen ja sähköposti siirtyi puhelimeen. Sähköpostin käyttö lopahti ja tekstiviestit muuttuivat minikirjeiksi. Soittaminen pysyi paitsiossa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viime syksynä liityin viimein Whatsappiin ja tekstiviesteily loppui kuin seinään. Sitä en uskonut, että soittaminen voisi vähentyä entisestään, mutta niin tapahtui.

Lyhytkin asia vaati kymmenen viestin ketjun – ei mitään järkeä!

Nopeasti alkoi ärsyttää. Soittamalla asia olisi selvinnyt parissa minuutissa, nyt tuli naputeltua kymmenen pikaviestiä kerralla ja aikaa meni puolikin tuntia. Ärsytti lisää.

Ehkä siksi tapahtui ihme: aloin käyttää puhelinta jälleen soittamiseen – vihdoin, 20 vuoden tauon jälkeen!

Saman oivalluksen tekivät myös ystäväni, lapsen kavereiden vanhemmat ja äitini. Ja kas, nyt puhelin ei piippaa jatkuvasti vaikka pieniä suloisia sydän-viestejä ja pikakuulumisia onkin ihana saada. Melkein vielä ihanampaa on taas kuulla läheisten ääniä ja vaihtaa huomaamattaan myös muita kuulumisia kuin selvittää vain se asia, jota pelkkä pikaviesti – tai sähköposti – olisi käsitellyt.

Sisältö jatkuu mainoksen alla