Olin varautunut afrikkalaiseen köyhyyteen mutta en rikkauteen, kirjoittaa Anna Sillanpää kolumnissaan.
Viime kuukausina luonamme on kyläillyt vieraita Suomesta. Kun olen kysynyt, mitä kaverini haluaisivat matkallaan nähdä, useimmat vastaavat: ”Aitoa Afrikkaa. Ja ihan tavallisia afrikkalaisia.”
Tässä vaiheessa minulla on tapana hätääntyä. Alan kuumeisesti miettiä, tunnenko ihan tavallisia afrikkalaisia. Keitä he edes ovat? Naisia, jotka kantavat vesiruukkua päänsä päällä? Heitä on Etelä-Afrikassa miljoonia, mutta näen heitä vain harvoin, maalaisteiden varsilla.
Kuuluu minunkin arkeeni tavisafrikkalaisia. He ovat puurtajanaisia, jotka heittävät lapsensa koululle jo ennen seitsemää, jotta ehtisivät aamuruuhkassa toimistolleen. Nämä naiset ovat niin kamalan tavallisia afrikkalaisia, että ovat melkein suomalaisia.
Jännittävimpiä ovat sporttiäidit. He ilmestyvät koulun pihaan piukeissa jumppatrikoissaan, muiskauttavat lapsilleen heipat ja ryntäävät sitten suoraan kuntosalille. He ovat mustia, valkoisia, intialais- tai kiinalaistaustaisia ja kaikki tasan yhtä eteläafrikkalaisia.
Nämä naiset käyvät manikyyrissä kahden viikon välein. Useimmat ajavat Porschella. He näyttävät siltä, etteivät tiedä käsitteitä ”allit”, ”aamuturvotus” tai ”alakulo”, vaikka totta kai he tietävät.
Sporttiäidit kuuluvat rikkaaseen vähemmistöön.
Tekisi mieleni sanoa, että rouvapolot, elätte niin sanotussa punavuorelaiskuplassa. Mutta en sano. Jotta voisin väittää heidän katsettaan kapeaksi, minun pitäisi katsoa heidän silmillään. Siihen en pysty.
Sporttiäidit kuuluvat rikkaaseen vähemmistöön. Tekeekö se heistä vääränlaisia, epäaitoja afrikkalaisia?
Seison johannesburgilaisessa ostoskeskuksessa ja mietin, mistä tulin kolme tuntia sitten sisään. Kuusi kerrosta alempaa ehkä?
Ostoskeskusta mainostetaan Afrikan isoimmaksi. Minusta tuntuu, kuin yhteen olisi liitetty viisi Stockmannia ja pari Helsinki-Vantaan lentokenttää.
Paitsi että tämä on modernimpi kuin yksikään suomalaistavaratalo. En osaa päättää, ihailenko vai inhoanko moista luksusostaria.
Tarjolla on luomuvihanneksia, kaikkia universumin vaatemerkkejä, ihanuuksia. Miksi kiusaannun?
Ylellisyys on köyhyyden kääntöpuoli.
Kun muutin Afrikkaan, olin varautunut kohtaamaan köyhyyden. Rikkautta en. Sitä minun on pitänyt harjoitella.
Täällä en pysty unohtamaan, että ylellisyys on köyhyyden kääntöpuoli. Täällä olen rikas, aamusta iltaan, vain koska olen valkoinen ja Suomesta.
Rahani eivät tunnu enää yhtä omilta kuin Suomessa. Pääni on räjähtää, kun mietin, kuka apuani tarvitsisi eniten. Kotiapulaiseni Caroline, jonka mies osoittautui petturiksi? Vai vartijapoika?
Kotini lähellä on kylä, jossa ihmiset asuvat peltihökkeleissä. Näky itkettää, mutta eniten tunnen kunnioitusta. Nuo tyypit nousevat sängyistään joka aamu. He yrittävät.
Sitkein Afrikka-stereotypia on tämä: Afrikkalaiset ovat iloisia, vaikka heillä ei ole mitään. He ovat lakanneet haluamasta turhuuksia, ja siksi heillä on mielenrauha!
Todennäköisesti me hyväosaiset olemme kehittäneet väitteen. Meidän on helpompi olla, jos kuvittelemme, että köyhillä on kyky nousta maallisen potutuksen yläpuolelle.
Paljon tuskallisempaa on tajuta, että ihmiset peltihökkeleissään ovat samanlaisia kuin me.
Ihmiset pysyvät kokonaisina, vaikka eivät omistaisi mitään.
Että he eivät ole lakanneet haluamasta tai haaveilemasta.
Että heistä tuntuu ihan yhtä ahdistavalta herätä peltimajassa kuin sinusta ja minusta tuntuisi.
Että heillä on paitsi köyhyytensä, myös sydänsurunsa, alaselkävaivansa, urapaineensa ja ulkonäkökompleksinsa.
Että he pysyvät kokonaisina, monimutkaisina ihmisinä, vaikka eivät omistaisi mitään.
Kodin Kuvalehden toimittaja Anna Sillanpää asui vuoden 2015 Etelä-Afrikassa.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 14/2015.
