Välimatka tuntuu sitä pidemmältä mitä enemmän tulee ikää, kirjoittaa Minna McGill pääkirjoituksessaan.

Lapsillani on kaksi pappaa. Jos toinen heistä haluaa tulla käymään, hänen täytyy lentää 7 000 kilometriä.

Viimeksi kesäkuun alussa hän sen teki. Pakkasi laukun Pennsylvaniassa, hyppäsi koneeseen ja saapui lapsenlapsensa ylioppilasjuhliin. Edellisestä Suomen-visiitistä on kymmenen vuotta, sitä edellisestä 19.

Paljon on ennallaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Suomalaiset edelleenkään tervehdi aamukävelyllä toisiansa, mikä jaksaa ihmetyttää ulkomaalaista.

Suomen taivas on kuulemma yhtä sininen kuin edellisillä kerroilla. Kesän valoisat yöt ja Porvoon mukulakivikadutkin ennallaan. Eivätkä suomalaiset edelleenkään tervehdi aamukävelyllä toisiansa, mikä jaksaa ihmetyttää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kaksi viikkoa kuluu nopeasti. Juhlimme juhlat, käymme Ateneumissa, Tuusulan Rantatiellä ja Suomenlinnassa.

Mitens se Trumppi, kysyy jokainen suomalainen.

Hiiteen Trumppi, sanoo pappa.

Mietin sitä, että olikohan tämä hänen viimeinen kertansa Suomessa.

Lähdön hetki on haikea. Mietin sitä, että olikohan tämä hänen viimeinen kertansa Suomessa. Välissä on aivan liian monta tuhatta kilometriä, kun ikää alkaa tulla.

Tätäkin on arki ja elämä kahden maan ja kulttuurin perheissä. Ihania jälleennäkemisiä mutta kerta kerralta haikeampia hyvästejä.

Lentokentällä pappa vilkuttaa ja sanoo viimeiseksi sen, minkä ihan ensimmäiseksi lapsenlapsensa kielellä oppi:

Moi moi!

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 13/2017 pääkirjoitus.

Finn54

Olen asunut 31 vuotta Englannissa, toinen lapsista asuu perheineen Suomessa, toinen Englannissa. Vanhemmat ja veli Suomessa. Alkuvuosina itkin aina kun kone laskeutui Vantaalle, saman tein kun saavuttiin takaisin Lontooseen... oli haikea tulla ja haikea lähteä.
Niin monta syntymäpäivää, rippijuhlaa ja muita tärkeitä tapahtumia on jäänyt juhlimatta, ei tarkoituksella mutta yleensä käytännön syistä... syyllisyys ja mielipaha vaivaa.
Yhtäkaikki, koti on nyt täällä ja jokapäiväinen elämä. Huoli vanhempien terveydestä ja SIITÄ puhelinsoitosta (kolmesti on jo tultu hädissään sanomaan näkemiin sairaalassa!)...
Ulkosuomalaisen olo ei ole aina helppo. Mutta itse olemme valintamme tehneet.
Huolimatta ylläolevasta en kadu muuttoa päivääkään! Jos katuisin en olisi enää täällä. Yhteinen vanhuus britti aviomiehen kanssa on edessä, rakkaus välillämme sai minut jättämään Suomen ja se kantaa minut aina hautaan asti - niinkuin poikani viisaana miehenä sanoi "älä katsele taaksepäin, aina vain eteenpäin"!

Sisältö jatkuu mainoksen alla