Kuppikokoelma toi lohtua, kun lasten lelut olivat aina sikin sokin pitkin asuntoa, Minna McGill kirjoittaa pääkirjoituksessaan.

Kun muutin lapsuudenkodista omilleni, sain tupaan­tuliaislahjaksi Arabian Tuuli-astiaston. Sen pienistä valkoisista kupeista tarjoilin vieraille kahvia monta vuotta. Elettiin 1980-lukua, jolloin reilu desi kahvia riitti vielä meille ihmisille ihan hyvin.

Tuli erikoiskahvien ja isojen mukien aika.

Sitten tuli erikoiskahvien ja isojen mukien aika. Tuuli-kupit saivat väistyä.

Kun lapset olivat pieniä, kierros kirpparilla oli hetki omaa aikaa. Sieltä matkaan tarttui Arabian vanhoja kuppeja 1960-luvulta. Niissä viehätti muotokieli: iloiset värit ja graafiset kuviot. Lohtuakin kupit toivat. Kun lasten lelut olivat aina sikin sokin pitkin asuntoa, edes kuppikokoelmani oli hienosti järjestyksessä olohuoneen vitriinissä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Vanhat kupit tuovat yhä lämpimän tuulahduksen lapsuudesta.

Keräilyinto on vuosien mittaan laantunut, mutta vanhat kupit tuovat yhä lämpimän tuulahduksen lapsuudesta. Ne muistuttavat helteisistä kesälomista mummon ja papan kanssa. Vieraiden tullessa mökin pirttipöytään katettiin pilkulliset Pop-kupit, kermanekka ja kasa palasokereita.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tuuli-kupeistakaan en ole raaskinut luopua, vaikka ne ovat olleet jo vuosia banaanilaatikossa ulkovaraston ylähyllyllä odottamassa sopivaa hetkeä. Ehkä se tulee kesäkuun alussa, jos esikoinen saa valkolakin. Tai viimeistään heinäkuussa, kun kuopus pääsee ripille.

Elämäni ensimmäinen oma astiasto pääsee ehkä kesäkuun alussa juhlapöytään.

Elämäni ensimmäinen oma astiasto pääsee silloin muiden retrokuppien kanssa juhlapöytään.

Ja äiti voi alkaa tarinoida maailman parhaasta vuosikymmenestä eli 1970-luvusta.

Sorry vaan lapset.

Artikkeli on Kodin Kuvalehden numeron 9 pääkirjoitus.

Sisältö jatkuu mainoksen alla