Ikääntyneestä hevosesta on tullut Kai Lehtiselle rakas perheenjäsen.
SUOMENHEVONEN JULISTETTIIN kymmenen vuotta sitten Suomen kansallishevoseksi. Sillä on oma liputuspäiväkin: 6.9. Sen suomenhevonen sai, kun sen kantakirja täytti sata vuotta.
Oma historiani suomenhevosen kanssa on vasta neljännesvuosisadan mittainen. Silloin hankimme perheeseen kolmivuotiaan oripojan, Pisorin. Yhteinen taipaleemme jatkuu, ja vuosiin on mahtunut paljon.
Muutaman kerran kiukuspäissäni manasin Bissen jo makkaratehtaallekin, mutta seuraavana aamuna pyytelin katuvaisena anteeksi.
Pisorilla eli tuttavallisesti Bissellä oli nuorena arvonsa tunteva ja periksi antamaton luonne. Monesti otettiin miehestä, naisesta ja hevosesta mittaa. Muutaman kerran kiukuspäissäni manasin Bissen jo makkaratehtaallekin, mutta seuraavana aamuna pyytelin katuvaisena anteeksi.
KUN ELÄIMEN HANKKII, ei aina ajattele sitä pitkää yhteistä aikaa, joka mahdollisesti on edessä. Parhaassa tapauksessa se voi olla kymmeniä vuosia.
Kun hevosemme selkä ei enää kestänyt ratsastamista, oli selvää, että hevonen jää oloneuvokseksi perheeseemme ilman varsinaista hyötykäyttöä. Jollaiseksi kyllä luokittelen perheen terapiahevosena toimimisen.
Ikääntymisen myötä Bisse on saanut perheessämme erikoisaseman. Sille hankitaan kalliimpia ruokia kuin muulle perheelle. Sen voinnista pidetään huolta kuin parhaasta kilpahevosesta. Siitä on tullut tärkeä ja rakas perheenjäsen.
Ikääntymisen merkit alkavat kuitenkin näkyä. Karva on harmaantunut ja kuopat silmien yläpuolella syventyneet. Notkoselkääkin on ja liikkuminen jäykempää kuin nuorena. Mutta sama on tapahtunut myös hevosen isännälle. Ei tässä enää itsekään täyttä laukkaa viiletellä.
Bisselle keitetään aamuksi ja illaksi oma puuro, johon sekoitetaan seniorirehuja, pellavarouhetta, viherpellettiä, leseitä, kivennäisiä, öljyä ja vitamiineja.
Ikääntyneen hevosen hampaita pitää raspata ja ruokintaa ja painoa tarkkailla. Bisselle keitetään aamuksi ja illaksi oma puuro, johon sekoitetaan ainakin kuudesta eri säkistä seniorirehuja, pellavarouhetta, viherpellettiä, leseitä, kivennäisiä, öljyä ja vitamiineja. Pääasia on, että ruoka maistuu ja hevonen jaksaa hyvin.
Muutama takapakki voinnissa on vuosien aikana tullut. Pari kertaa olemme jo jättäneet hyvästejä, mutta seuraavana päivänä hevonen on virkistynyt ja näyttänyt, ettei tässä vielä mihinkään vihreämmille laitumille lähdetä. Se on kuopinut lattiaa ja halunnut ulos, ja nopeasti sittenkin. Luopumistyötä tehnyt taluttaja on roikkunut riimunarun perässä ja yrittänyt pysyä vauhdissa mukana.
VIIME TALVENA saimme Bissen viime tipassa pelastettua tulipalosta. Se joutui muutamaksi kuukaudeksi evakkoon, mutta palasi keväällä takaisin. Kotiinpaluu oli yhtä juhlaa. Taisi siinä koko perheellä tulla liikutuksen kyyneleet, kun Bisse tutki kotipihalla oman tarhansa joka nurkan ja heittäytyi tyytyväisenä piehtaroimaan.
Entisestä jukurista on vanhemmiten tullut mammanpoika.
Nyt olemme vain nauttineet kesästä ja tyytyväisen oloisesta hevosesta. Entisestä jukurista on vanhemmiten tullut mammanpoika. Se tulee mielellään ihan vierelle ja painaa pään kiinni tuttuun ihmiseen, etenkin siihen naiseen, joka meillä asuu. Siinä sitä seistään poski turvassa. Molemmat huokailevat välillä, mutta ovat muuten hiljaa. Jos hevosella voi olla vanha sielu, niin Bissellä sellainen on. Sen katse kertoo suuresta viisaudesta.
Jos Bissen vointi pysyy hyvänä, saamme toivottavasti nauttia sen seurasta vielä muutaman vuoden. Mutta kuten ihmistenkin kesken, tärkeintä on nauttia tästä hetkestä: loppukesän lämmöstä, laitumesta, hyvästä seurasta ja terveydestä. Sekä siitä, että pääsee kotitalliin yöksi.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 15/2017.
