Motivaatiota retkahduksiin olisi, mutta tilaisuudet torpataan, Kai Lehtinen kirjoittaa kolumnissaan.

MONESTI OLEN LUKENUT valituksia siitä, miten vaikeaa on elää terveellisesti. Retkahduksia sattuu, eikä motivaatiota muutokseen tunnu löytyvän.

Väitän, että epäterveellisesti eläminen se vasta vaikeaa onkin. Etenkin, jos kotona asuu nainen, joka on vegetaristi, absolutisti ja sairaanhoitaja. Ruotuun palautus tapahtuu meillä ennen kuin retkahdus on ehtinyt tapahtuakaan.

POLTAN MIESSEURASSA välillä piipullisen tai sikarin. Alkutalvesta olin yksin kotona ja ajattelin nautiskella ulkoterassilla rauhassa piipullisen. Suuhuni saamani maku oli karvas ja epämiellyttävä. Kaadoin purut maahan ja sytytin uuden pesällisen. Taas sama juttu.

Koko tupakkapussi haisi kuvottavalle. Seuraavan kerran kauppaan mennessäni palautin pussin ja ihmettelin, mitä moskaa he oikein myyvät. Myyjäkin ihmetteli outoa hajua ja antoi korvaukseksi uudet tupakat.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

Jonkin ajan kuluttua nainen, joka meillä asuu, kysäisi, oliko piipputupakassa ollut jotain vikaa. Ihmettelin, mistä hän sen voi tietää, ja kerroin palauttaneeni koko pussin kauppaan. Nainen, joka meillä kieroilee, alkoi nauraa ja kertoi sekoittaneensa purujen sekaan valkosipulijauhetta. Koska vatsani ei kestä valkosipulia, hän arveli valkosipulin hajun tekevän polttamisesta epämiellyttävää.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

SYÖN VÄLILLÄ LIHAA, mutta talon kasvissyöjänaisväki kieltää lihan viemisen jääkaappiin, koska se saastuttaisi viattomat kasvisparat. Kotona syönkin kasvispainotteisesti, mutta välillä himon iskiessä grillailen takapihalla makkaraa ja yritän nauttia siitä omantunnon huomautuksista huolimatta. Vuosien kuluessa omantunnon ääni on kummasti alkanut muistuttaa erään meillä asuvan naisen ääntä.

Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi.

Yhtenä päivänä ostin voirasian ja piilotin sen jääkaappiin tofupakkauksen ja soijamaidon taakse. Sopivana hetkenä sipaisin siitä syntisen paksun kerroksen vaalean vehnäleivän päälle. Ehdin syödä vähän aikaa ennen kuin tajusin, ettei kaikki ole kunnossa. Tutkin voirasiaa ja ymmärsin, että nyt pelataan kovilla panoksilla. Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi. Kävelevä Käypä hoito -suositus oli taas askeleen edellä. Kolesteroliarvojen ja kohonneen verenpaineen omavalvonta ei pettänyt tälläkään kertaa.

Oluttölkkiin oli vaihdettu simaa.

Saunoimme vapun tienoilla ja kävin välillä vilvoittelemassa terassilla ja ottamassa huikan oluttölkistä. Nainen, joka saunoi kanssani, käväisi myös ulkona. Seuraavalla vilvoittelukerralla olutkulaus meinasi saman tien mennä väärään kurkkuun. Tölkkiin oli vaihdettu simaa.

ENTÄS SITTEN LIIKUNTA? Jos erehdyn sohvalle, kävelysauvat heitetään päälleni ja minut kiskotaan mukaan lenkille. Motivaatiota retkahduksiin kyllä olisi, mutta tilaisuuksia ei.

Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Muutama viikko sitten ajattelin pitkästä aikaa polttaa sikarin. Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Mietin hetken, menenkö saman tien sisälle mainitsemaan asiasta. Toisaalta silloin paljastuisi, että olin juuri ollut aikeissa polttaa. Pohdin myös vastaiskua. Entä jos vaihtaisin soijanakit oikeisiin nakkeihin tai laittaisin kasvisliemikuutioiden tilalle lihaliemikuutioita? Jos oikein uhkarohkeaksi heittäytyisin, voisin vaihtaa härkäpapupyörykät jauhelihaversioihin ja katsoa naisväen ilmeitä, kun ilmoittaisin asiasta vasta ruokailun jälkeen. Samalla perääntyisin vaivihkaa kohti ulko-ovea. Terveyden kanssa ei pidä leikkiä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2017.

TÄTÄ MIETIN. Päänsisäinen puhe ohjaa valintojamme, vaikka se on usein väärässä. Jos antaa soimaavalle äänelle vallan, unohtaa elää, kirjoittaa Emmi Laukkanen.

80 prosenttia ihmisistä suhtautuu itseensä ankarammin kuin ystävään, sanoo työterveyspsykologi Ronnie Grandell Kodin Kuvalehden jutussa.

Grandell käyttää esimerkkinä laulaja Barbara Streisandia, joka esiintyi 1960-luvulla New Yorkin Central Parkissa ja unohti muutaman sanan. Se oli Streisandille niin kova pala, ettei hän keikkaillut mokan jälkeen 27 vuoteen.

Ronnie Grandellin mukaan liika itsekriittisyys on haitallista juuri tästä syystä: Se estää ihmisiä tekemästä asioita. Harrastamasta, rakastamasta, tekemästä työtä, josta unelmoi.

Olen lykännyt unelmaa ensin viikolla, sitten kuukaudella, lopulta vuodella.

Keksin itsekin monta asiaa, jotka olen jättänyt väliin, koska olen ajatellut olevani huono, nolo, hitaampi oppimaan kuin kaikki muut.

Olen kaivannut lihaskuntotreeniä, mutta muistellut sitten, kuinka surkeasti pärjäsin, kun nostin puntteja yläasteen kuntotestissä, ja jättänyt salikortin ostamatta.

Olen haaveillut ulkomailla asumisesta, mutta epäillyt sitten keskinkertaista kielitaitoani ja huoliin taipuvaista mieltäni ja haudannut haaveen syvälle en ole niitä ihmisiä -lokeroon.

Olen suunnitellut joogan aloittamista, mutta hävennyt sitten ajatusta itsestäni notkeiden ammattilaisten keskellä – ja lykännyt unelmaa ensin viikolla, sitten kuukaudella, lopulta vuodella.

Tärkein jännittää eniten

Päänsisäinen puhe ohjaa valintojamme, vaikka se on usein väärässä. Ronnie Grandellin mukaan olemme erityisen itsekriittisiä, kun teemme jotain, mistä välitämme.

Se on surullista, sillä tärkeitä asioita paitsi jännittää myös rakastaa eniten. Niistä saa suurimmat riemut ja palkitsevimmat onnistumisen kokemukset. Jos elämän perustaa ankariin uskomuksiin itsestä, jättää monta hetkeä elämättä.

Nykyään yritän ajatella, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua.

Nykyään yritän ajatella, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua. En venyisi yhtä sulaviin asanoihin kuin kaikki muut. Kyykkäisin väärin. Häpeäisin hetken, mutta oppisin sitten.

Usein pahinkaan ei ole kovin paha.

Jos uskaltaa, voittaa enemmän kuin häviää

Joskus epäilevä ääni on melskannut päässäni kuin koiranpentu, mutta en ole kuunnellut. Mihin se on johtanut? Enimmäkseen hyviin asioihin.

Viisi vuotta sitten näin yökerhon jonossa kiinnostavan miehen. Tuijotin hänen duffelitakkinsa huppua, mutta en todellakaan sanonut mitään.

Se on kuitenkin varattu. Ei sitä kiinnosta. En keksi mitään sanottavaa.

Sisällä rohkaistuin ja kirjoitin kahvikutsun ja puhelinnumeron laukustani löytyneen kuitin kääntöpuolelle. Rutistin sitä hikoavissa käsissäni, mutta en vienyt perille. En kehdannut.

Seisoimme takit päällä eteisessä, kun ystävä kysyi ratkaisevan kysymyksen.

Tunnit kuluivat, alkoi väsyttää. Tungin kuitin laukkuun ja lähdin ystävän kanssa kohti narikkaa.

Seisoimme takit päällä eteisessä, kun ystävä kysyi ratkaisevan kysymyksen: Oletko varma? Jos nyt lähdet, kadut ehkä myöhemmin.

Hiljensin epäilevän äänen sekunniksi tai kahdeksi. Kävelin takki päällä takaisin sisään ja ojensin kuitin jonon miehelle.

Kun palasin ulos, hymyilytti ja tärisytti. Kehtasinpas!

Seuraavana päivänä sain tekstiviestin. Lähden mielelläni kahville, kuitin saaja kirjoitti.

Nykyään hän keittää kahvit niinä aamuina, kun haluan nukkua pitkään.

Päätin valita taisteluni niin, että elämä on vähän mukavampaa.

Pidin suklaattoman ja sipsittömän tammikuun. Joka päivä harmitti vähän, viikonloppuina enemmän.

Hyvän olon tunnetta en ehtinyt huomata, mutta päätä särki.

Vasta kun helmikuun alussa tumma suklaa taas suli suussa, tajusin, että on toisenlainenkin ratkaisu. Sen sijaan, että lupaan kärvistellä ilman asioita, jotka tekevät elämästä vähän mukavampaa, teen toisin.

Jatkan juhlavien päätösten tekoa koko loppuvuoden, mutta lupaan olla ilman asioita, joista en pidä eli joita ilman olisin joka tapauksessa.

Miten hienolta kuulostaakaan päätös aloittaa kohta marmeladiton maaliskuu. Pidänkin samalla reteästi myös marsipaanittoman.

Sitä seuraa homejuustoton huhtikuu.

Toffeettomaan toukokuuhun en taida uskaltaa sitoutua, mutta tupakoimaton toukokuu, olen valmis.

Kermamunkiton kesäkuu, ehdottomasti.

On voittajaolo jo nyt.

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 4/2018.