Motivaatiota retkahduksiin olisi, mutta tilaisuudet torpataan, Kai Lehtinen kirjoittaa kolumnissaan.

MONESTI OLEN LUKENUT valituksia siitä, miten vaikeaa on elää terveellisesti. Retkahduksia sattuu, eikä motivaatiota muutokseen tunnu löytyvän.

Väitän, että epäterveellisesti eläminen se vasta vaikeaa onkin. Etenkin, jos kotona asuu nainen, joka on vegetaristi, absolutisti ja sairaanhoitaja. Ruotuun palautus tapahtuu meillä ennen kuin retkahdus on ehtinyt tapahtuakaan.

POLTAN MIESSEURASSA välillä piipullisen tai sikarin. Alkutalvesta olin yksin kotona ja ajattelin nautiskella ulkoterassilla rauhassa piipullisen. Suuhuni saamani maku oli karvas ja epämiellyttävä. Kaadoin purut maahan ja sytytin uuden pesällisen. Taas sama juttu.

Koko tupakkapussi haisi kuvottavalle. Seuraavan kerran kauppaan mennessäni palautin pussin ja ihmettelin, mitä moskaa he oikein myyvät. Myyjäkin ihmetteli outoa hajua ja antoi korvaukseksi uudet tupakat.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

Jonkin ajan kuluttua nainen, joka meillä asuu, kysäisi, oliko piipputupakassa ollut jotain vikaa. Ihmettelin, mistä hän sen voi tietää, ja kerroin palauttaneeni koko pussin kauppaan. Nainen, joka meillä kieroilee, alkoi nauraa ja kertoi sekoittaneensa purujen sekaan valkosipulijauhetta. Koska vatsani ei kestä valkosipulia, hän arveli valkosipulin hajun tekevän polttamisesta epämiellyttävää.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

SYÖN VÄLILLÄ LIHAA, mutta talon kasvissyöjänaisväki kieltää lihan viemisen jääkaappiin, koska se saastuttaisi viattomat kasvisparat. Kotona syönkin kasvispainotteisesti, mutta välillä himon iskiessä grillailen takapihalla makkaraa ja yritän nauttia siitä omantunnon huomautuksista huolimatta. Vuosien kuluessa omantunnon ääni on kummasti alkanut muistuttaa erään meillä asuvan naisen ääntä.

Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi.

Yhtenä päivänä ostin voirasian ja piilotin sen jääkaappiin tofupakkauksen ja soijamaidon taakse. Sopivana hetkenä sipaisin siitä syntisen paksun kerroksen vaalean vehnäleivän päälle. Ehdin syödä vähän aikaa ennen kuin tajusin, ettei kaikki ole kunnossa. Tutkin voirasiaa ja ymmärsin, että nyt pelataan kovilla panoksilla. Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi. Kävelevä Käypä hoito -suositus oli taas askeleen edellä. Kolesteroliarvojen ja kohonneen verenpaineen omavalvonta ei pettänyt tälläkään kertaa.

Oluttölkkiin oli vaihdettu simaa.

Saunoimme vapun tienoilla ja kävin välillä vilvoittelemassa terassilla ja ottamassa huikan oluttölkistä. Nainen, joka saunoi kanssani, käväisi myös ulkona. Seuraavalla vilvoittelukerralla olutkulaus meinasi saman tien mennä väärään kurkkuun. Tölkkiin oli vaihdettu simaa.

ENTÄS SITTEN LIIKUNTA? Jos erehdyn sohvalle, kävelysauvat heitetään päälleni ja minut kiskotaan mukaan lenkille. Motivaatiota retkahduksiin kyllä olisi, mutta tilaisuuksia ei.

Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Muutama viikko sitten ajattelin pitkästä aikaa polttaa sikarin. Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Mietin hetken, menenkö saman tien sisälle mainitsemaan asiasta. Toisaalta silloin paljastuisi, että olin juuri ollut aikeissa polttaa. Pohdin myös vastaiskua. Entä jos vaihtaisin soijanakit oikeisiin nakkeihin tai laittaisin kasvisliemikuutioiden tilalle lihaliemikuutioita? Jos oikein uhkarohkeaksi heittäytyisin, voisin vaihtaa härkäpapupyörykät jauhelihaversioihin ja katsoa naisväen ilmeitä, kun ilmoittaisin asiasta vasta ruokailun jälkeen. Samalla perääntyisin vaivihkaa kohti ulko-ovea. Terveyden kanssa ei pidä leikkiä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2017.

TÄTÄ MIELTÄ. Masennus voi lamauttaa toimintakyvyn ja itsetunnon. Kaikilla tarvitsevilla ei ole tarpeeksi voimia hakea apua, kirjoittaa Emmi Laukkanen.

”Oletko varma, että tarvitset tätä?” kysyi ääni langan toisessa päässä.

Seisoin keskellä espoolaista metsää ja mietin, olenko varma.

En ole yrittänyt itsemurhaa. Jaksan nousta aamuisin sängystä. On päiviä, joina ei koko ajan ahdista.

Olin 22-vuotias opiskelija ja hain apua pitkään jatkuneeseen ahdistukseen. Minulla oli opiskelupaikka yliopistolla, kesätöitä, ihana perhe ja ystäviä, mutta kurkkua kuristi. Iltaisin yksiön seinät kaatuivat päälle. Sain paniikkikohtauksia ja hengitin paperipussiin keittokomeron lattialla.

Takana oli kivulias ero, josta en tuntunut pääsevän eteenpäin. Sosiaaliset tilanteet saivat hengityksen salpautumaan, ja ystävät olivat väsyneet lohduttamaan.

Silti avun pyytäminen hävetti. Mietin viikkoja, onko minulla oikeus tähän. Eivätkö synkät kaudet kuulu jokaisen elämään?

Nykyään ajattelen, että minulla oli onnea. Pystyin sanomaan kysyjälle ”kyllä, olen varma”.

Nykyään ajattelen, että minulla oli onnea.

Jaksoin jonottaa vuoroani hoitoon kolme kuukautta. Jaksoin etsiä yksityiseltä terapeutin, jolle puhua jo ennen sitä. Jaksoin vastata, kun lääkäri kysyi samat kysymykset kuukaudesta toiseen. Ennen kaikkea jaksoin kertoa, mitä haluaisin: Terapiaan, en vain lääkkeitä.

Miten käy heille, jotka eivät jaksa edes nousta sängystä?

Vaatiiko avun saaminen liikaa voimia?

Nimimerkki Murtunut äiti Espoosta kirjoitti Helsingin Sanomien mielipidepalstalla lokakuussa, ettei lääkäri ottanut hänen poikansa itsemurhapuheita todesta. Ensimmäinen yritys jäi viimeiseksi.

”Pystyäkseen löytämään avun erilaisten palvelukanavien, ­menetelmien ja sovellusten ­sekamelskasta ihmisen täytyy olla ensin suhteellisen terve ja hyvin toimintakykyinen”, äiti kirjoittaa.

Hän yritti hakea pojalleen apua yli kymmenen vuotta. Se on liian kauan.

Masennuksesta voi parantua

Masennukseen sairastuu Suomessa vuosittain yli 300 000 ihmistä. Kaikki eivät koskaan hakeudu hoitoon. Vain joka neljäs masentunut saa laadukasta hoitoa.

Masennuslääkkeitä syö vuosittain noin puoli miljoonaa suomalaista. Osa hyötyy lääkkeistä selvästi, osaa lääke auttaa jonkin verran, mutta ei tarpeeksi, sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ylilääkäri Jukka Kärkkäinen.

Kaikki eivät saa apua lääkkeistä. Masennuksen vuoksi eläkkeelle jää vuosittain yli 3 000 ihmistä. Heistä vain 10 prosenttia on saanut psykoterapiaa.

”Masennuksen ennuste on hyvä. Siitä pitäisi voida parantua. Sitä vasten tämä on erikoista”, Kärkkäinen sanoo.

Hänen mukaansa erikoissairaanhoitoon pääsyä joutuu usein odottamaan julkisessa terveydenhuollossa liian kauan eikä lyhytkestoisia psykoterapioita ole juuri saatavilla.

”Masennuksen ennuste on hyvä. Siitä pitäisi voida parantua.”

Työssäkäyvät ja opiskelijat ovat oikeutettuja Kelan tukemaan psykoterapiaan, mutta sitä eivät voi hakea esimerkiksi työelämän ulkopuolella olevat ja eläkeläiset. Jos tarjolla olisi enemmän 10–20 hoitokerran lyhytterapiaa, ongelmiin pystyttäisiin puuttumaan nopeasti jo niiden alkuvaiheessa.

Jokainen tarvitsee tukijan

Minä aloin voida paremmin, koska sain apua ajoissa.  Löysin terapeutin, jonka sohvalla oli hyvä puhua – ja hyvä olla hiljaa niinä päivinä, kun ei huvittanut puhua. Paniikkikohtaukset katosivat. Aloin ymmärtää itseäni.

Kaikki eivät saa apua heti, kun he sitä tarvitsevat. On masennuspotilaita, joille hampaiden pesu, imurointi ja syöminen ovat suuria ponnistuksia.

Siksi hoitoon pääsemisen ei pitäisi koskaan olla kiinni sairastuneen omasta reippaudesta. Jos voimat eivät riitä arjen pyörittämiseen, kuinka ne riittävät avun vaatimiseen?

Jos voimat eivät riitä arjen pyörittämiseen, kuinka ne riittävät avun vaatimiseen?

Avun piiriin ei voi pakottaa. Jotta avusta on hyötyä, on tärkeää, että ihminen haluaa sitä itse.

Hän tarvitsee silti tukea. Onko sitä saatavilla? Onko tarpeeksi ihmisiä, jotka tarttuvat ongelmaan jo ensimmäisellä avunpyynnöllä? Onko resursseja niin paljon, että terapiaa saa jokainen, joka sitä tarvitsee? Onko tahoa, joka kyselee perään silloinkin, kun vastaanotolle saapuminen tuntuu ylivoimaiselta?

Jokainen masentunut, ahdistunut ja uupunut tarvitsee ihmisen, joka kysyy, kuinka voit. Jonkun, joka kuuntelee ja ohjaa lempeästi mutta tarmokkaasti eteenpäin. Ihmisen, joka ei vähättele, tuomitse tai kyseenalaista.

Kukaan ei hae apua huvikseen.

Artikkelin luvut ovat peräisin THL:n tilastoista. 20.–27.11.2017 vietetään valtakunnallista mielenterveysviikkoa.

Kai Lehtinen on näyttelijä, ohjaaja ja kuuden lapsen isä.

Ongelmat täytyy selvittää – niin avioliitossa kuin työpaikalla, kirjoittaa Kai Lehtinen.

Se voi olla mustamaalaamista tai mitätöintiä, vähättelyä tai muuta epäasiallista kohtelua. Se voi olla ilmeitä, piikittelyä tai mykkäkoulua. Se voi olla hyvin huomaamatonta tai muidenkin havaitsemaa. Se lisää stressiä ja ahdistusta ja heikentää toimintakykyä. Niin mikä?

Sinikka Sokka lauloi aikoinaan, että ”työ ihmisen tuo tekijälleen mielen niin iloisen”. Entä jos ei tuo? Lumikki-sadussa kääpiöt taas lauloivat töihin mennessään ”Ain laulain työtäs tee”. Entä jos ei laulata?

Puhun työpaikkakiusaamisesta.

Kiusaaja ei välttämättä koe itseään kiusaajaksi

Itselläni ei ole kokemusta työpaikkakiusaamisesta, mutta sen kokeneita löytyy tuttavapiiristäni. Ulkopuolisena sitä kuuntelee uskomattomia tarinoita ja miettii, miksi ihmiset suostuvat sietämään kaltoinkohtelua tai seuraamaan vierestä muihin kohdistuvaa huonoa käytöstä.

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Ongelmien vyyhtiä voi olla vaikea purkaa, jos se on syntynyt pikkuhiljaa.

"Aluksi tapahtumia ei kenties edes osaa sanoittaa."

Aluksi tapahtumia ei kenties edes osaa sanoittaa. Työkaveri lohkaisee epäasiallisuuksia muka vitsinä. Jos ympärillä nauretaan eikä tilannetta pidetä vakavana, voi olla vaikea edes mieltää olevansa työpaikkakiusattu. Epämääräinen paha olo tai unettomuus voivat vähitellen herättää tajuamaan, että kyse on vakavasta tilanteesta, johon pitäisi puuttua.

Kiusaaja ei välttämättä koe itseään kiusaajaksi, vaikka toisen oireilu aiheuttaisi jo toistuvia sairauslomia. Henkistä ylivaltaa voi olla vaikea todistaa. Jos ristiriitatilanteisiin ei puututa heti, ne kroonistuvat ja tulevat väärällä tavalla osaksi työyhteisön normaalia päivittäistä toimintaa.

Entä jos kiusaaja on esimies?

Jokaisella työpaikalla  on ristiriitoja ja erimielisyyksiä, mutta jos niistä pystytään puhumaan ja asioita selvitetään, ei kiusaamista niin helposti pääse syntymään. Ratkaisevassa roolissa on esimies.

Erityisen vaikea tilanne on, jos esimies itse kiusaa. Työyhteisöön voi olla pesiytynyt kielteinen ilmapiiri, jonka syyksi ei paljastukaan kuriton henkilökunta vaan epäloogisesti ja epäasiallisesti toimiva esimies. Pahinta on, jos esimies vain kasvattaa egoaan ja samalla huonontaa työnteon edellytyksiä.

Hyvässä työpaikassa on turvallinen ilmapiiri, jonka huomaa ulkopuolinenkin.

Hyvältä johtajalta vaaditaan hyviä ihmissuhdetaitoja ja vuorovaikutuskykyä. Ripaus nöyryyttä ja maalaisjärkeäkään ei ole pahitteeksi. Kaiken tulosjohtajuuden lisäksi tarvitaan tuntosarvet eli herkkyyttä havaita, jos työntekijät eivät voi hyvin.

Pomon pitäisi myös itse olla valmis ottamaan vastaan palautetta. Henkilökunta voisi välillä pitää esimiehelleen kehityskeskusteluja. Hyvä johtaja haluaa kuulla, luottaako henkilökunta häneen.

Aina ei voi olla samaa mieltä lähiesinaisen kanssa

Tuloksia saadaan vain, jos työntekijät voivat hyvin. Jos johtajalla ei ole sosiaalisia taitoja eikä kykyä oikeudenmukaisuuteen, ongelmia todennäköisesti syntyy.

Hyvässä työpaikassa on turvallinen ilmapiiri, jonka huomaa ulkopuolinenkin. Ihmiset viihtyvät, ja vaikeistakin asioista voidaan puhua avoimesti.

Samanlaista on toimivassa avioliitossa. Aina ei voi olla samaa mieltä lähiesinaisen kanssa, ja joskus tulee kinaa, mutta asiat puhutaan selviksi ennen nukkumaan menoa. Yleensä viimeistään seuraavana päivänä tai ainakin ensi viikolla. Ehdottomasti ennen joulua kuitenkin.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 22/2017.

Vierailija

Kai Lehtisen kolumni: Hyvä pomo pysäyttää työpaikkakiusaajan, ellei ole sellainen itse

Meidän työpaikalla työkaveri haukkui ja huusi asiakkaiden kuullen. Piti sairaslomaa kun joku asia ei mennyt mieleisekseen. Ei vastannut huomen niin ym. Piti mykkäkoulua. Esimies puuttui hyvin löysin rantein tapahtumiin. Huutaminen ja haukkuminen olivat esimiehen mielestä työkaverin tulkintaa. Menetin yöuneni, mietin mitä vikaa minussa on, miten selvien seuraavasta päivästä töissä. Selvisin. Asia vaivaa vielä tänä päivänäkin. Suhtaudun varauksella tähän henkilöön. En missään nimessä luota häneen...
Lue kommentti
Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

Kai Lehtisen kolumni: Hyvä pomo pysäyttää työpaikkakiusaajan, ellei ole sellainen itse

Muusa kirjoitti: Esimies voi olla työpaikkakiusaaja ja opettaja voi olla koulukiusaaja. Kummassakin tilanteessa kiusatulla ei ole käytännössä mitään toivoa; paras on poistua tilanteesta. Eli vaihtaa työtä tai koulussa luokkaa. Yhteiskunnassamme kun kiusattu on aina se syntipukki, joka saa syyt niskoilleen kun kiusaajia kuunnellaan enemmän ja heitä uskotaan. Siinä ei auta rehtorin kanssa puhuminen tai työsuojelu, kun kiusaajat alkavat tosissaan perseilemään. Hei nimimerkki Muusa,...
Lue kommentti