Motivaatiota retkahduksiin olisi, mutta tilaisuudet torpataan, Kai Lehtinen kirjoittaa kolumnissaan.

MONESTI OLEN LUKENUT valituksia siitä, miten vaikeaa on elää terveellisesti. Retkahduksia sattuu, eikä motivaatiota muutokseen tunnu löytyvän.

Väitän, että epäterveellisesti eläminen se vasta vaikeaa onkin. Etenkin, jos kotona asuu nainen, joka on vegetaristi, absolutisti ja sairaanhoitaja. Ruotuun palautus tapahtuu meillä ennen kuin retkahdus on ehtinyt tapahtuakaan.

POLTAN MIESSEURASSA välillä piipullisen tai sikarin. Alkutalvesta olin yksin kotona ja ajattelin nautiskella ulkoterassilla rauhassa piipullisen. Suuhuni saamani maku oli karvas ja epämiellyttävä. Kaadoin purut maahan ja sytytin uuden pesällisen. Taas sama juttu.

Koko tupakkapussi haisi kuvottavalle. Seuraavan kerran kauppaan mennessäni palautin pussin ja ihmettelin, mitä moskaa he oikein myyvät. Myyjäkin ihmetteli outoa hajua ja antoi korvaukseksi uudet tupakat.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

Jonkin ajan kuluttua nainen, joka meillä asuu, kysäisi, oliko piipputupakassa ollut jotain vikaa. Ihmettelin, mistä hän sen voi tietää, ja kerroin palauttaneeni koko pussin kauppaan. Nainen, joka meillä kieroilee, alkoi nauraa ja kertoi sekoittaneensa purujen sekaan valkosipulijauhetta. Koska vatsani ei kestä valkosipulia, hän arveli valkosipulin hajun tekevän polttamisesta epämiellyttävää.

Sittemmin olen varmuuden vuoksi piilottanut piipputarvikkeeni.

SYÖN VÄLILLÄ LIHAA, mutta talon kasvissyöjänaisväki kieltää lihan viemisen jääkaappiin, koska se saastuttaisi viattomat kasvisparat. Kotona syönkin kasvispainotteisesti, mutta välillä himon iskiessä grillailen takapihalla makkaraa ja yritän nauttia siitä omantunnon huomautuksista huolimatta. Vuosien kuluessa omantunnon ääni on kummasti alkanut muistuttaa erään meillä asuvan naisen ääntä.

Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi.

Yhtenä päivänä ostin voirasian ja piilotin sen jääkaappiin tofupakkauksen ja soijamaidon taakse. Sopivana hetkenä sipaisin siitä syntisen paksun kerroksen vaalean vehnäleivän päälle. Ehdin syödä vähän aikaa ennen kuin tajusin, ettei kaikki ole kunnossa. Tutkin voirasiaa ja ymmärsin, että nyt pelataan kovilla panoksilla. Voipurkin sisältö oli vaihdettu margariiniksi. Kävelevä Käypä hoito -suositus oli taas askeleen edellä. Kolesteroliarvojen ja kohonneen verenpaineen omavalvonta ei pettänyt tälläkään kertaa.

Oluttölkkiin oli vaihdettu simaa.

Saunoimme vapun tienoilla ja kävin välillä vilvoittelemassa terassilla ja ottamassa huikan oluttölkistä. Nainen, joka saunoi kanssani, käväisi myös ulkona. Seuraavalla vilvoittelukerralla olutkulaus meinasi saman tien mennä väärään kurkkuun. Tölkkiin oli vaihdettu simaa.

ENTÄS SITTEN LIIKUNTA? Jos erehdyn sohvalle, kävelysauvat heitetään päälleni ja minut kiskotaan mukaan lenkille. Motivaatiota retkahduksiin kyllä olisi, mutta tilaisuuksia ei.

Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Muutama viikko sitten ajattelin pitkästä aikaa polttaa sikarin. Otin takin taskusta sikarilaatikon, mutta löysin sen sisältä rivin lakupötköjä.

Mietin hetken, menenkö saman tien sisälle mainitsemaan asiasta. Toisaalta silloin paljastuisi, että olin juuri ollut aikeissa polttaa. Pohdin myös vastaiskua. Entä jos vaihtaisin soijanakit oikeisiin nakkeihin tai laittaisin kasvisliemikuutioiden tilalle lihaliemikuutioita? Jos oikein uhkarohkeaksi heittäytyisin, voisin vaihtaa härkäpapupyörykät jauhelihaversioihin ja katsoa naisväen ilmeitä, kun ilmoittaisin asiasta vasta ruokailun jälkeen. Samalla perääntyisin vaivihkaa kohti ulko-ovea. Terveyden kanssa ei pidä leikkiä.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 11/2017.

Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.
Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Voisin tulla teille katsomaan telkkaria”, ystävä sanoo, kun keskustelemme syksyn suunnitelmista.

Sydämessäni läikähtää.

Yhteinen tv-ilta on paras tapa paeta pimenevää syysiltaa. Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Katsottavaksi ei koskaan valita mitään rauhaa tai keskittymistä vaativaa. Ohessa täytyy voida keittää kahvit, puida juonenkäänteet ja vaihtaa kuulumiset.

Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Sohvan jakamisessa on jotakin turvallista. Se muistuttaa lapsuuden lauantai-illoista, joina tv:ssä pyöri Avara luonto ja äiti paistoi pannukakkua. Kaikki tärkeimmät olivat koolla.

Tänä syksynä aiomme ainakin perustaa Vain elämää -katsomon, testata omenapannaria ja jännittää Bacheloretten ruususeremo­niaa yhdessä Sohvaperunoiden kanssa.

Illan päätteeksi halataan. Se tarkoittaa: tervetuloa uudestaan.

Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.
Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi katsoa 2000-luvulla näin. Mutta kun se viikon rytmittyminen ja odottamaan joutuminen tuntuu hyvältä.

Tiedän, mitä teen kuopukseni kanssa tänä syksynä perjantaisin kello 20. Tai ehkä 20.03 riittää, kun alussa on paljon mainoksia.

Lauantaisin meidän on oltava valmiina jo vähän aiemmin, kello 19.35.

Sunnuntaina kahdeksanvuotias saa istua sohvalla itsekseen kello 19.30, siinä kohtaa meidän makumme eroaa.

Viikkojamme rytmittävät kellonajat ovat tv-ohjelmien lähetysaikoja. Vain elämää on kahdeksanvuotiaan tyttären ja minun yhteinen perjantaiohjelma, johon kuuluu oleellisena osana popcornin tai jäätelön tai niiden molempien syönti.

”Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin.”

Lauantaisin meidän perheelle tulee usein kiire ehtiä syödä ennen Fort Boyardia, ja välillä lauantairuokaa syödään vasta ohjelman jälkeen eli turhan myöhään, yhdeksältä.

Sunnuntaisin tokaluokkalainen katsoo Kaikki vastaan yksi. Kun se yhdeksältä loppuu, lapsen hampaat on pesty yhden tauon aikana ja hän on puolijuossut suihkuun ja takaisin toisella tauolla. Tokaluokkalaisen viikonloppu kääntyy kouluviikoksi, ja hän alkaa jo vähän odottaa seuraavaa perjantai-iltaa ja kello kahdeksaa.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin. Ohjelmia voisi tallentaa tai katsoa nettipalveluista koska itselle sattuu sopimaan, hyppiä mainosten yli tai pysäyttää ohjelma hetkeksi koska vain.

Voisimme viis veisata ohjelmien lähetysajoista, lapsi voisi kannustaa sohvalla Jannin Hussin joukkueen ja minä vieressä Siim Liivikin joukkueen kilpailua Fort Boyardin -vankilasaarella vaikka maanantaina kello iltakuudelta ja seuraavan kerran keskiviikkona viideltä.

Se ei vain tuntuisi samalta.

Yläkouluaikoinani 1980-luvulla viikko huipentui perjantai-illan Dallasiin sohvalla äidin kanssa. Vaikka illan jaksossa JR:ia olisi ammuttu tai Sue Ellen olisi juuri ollut retkahtamassa juomaan, meidän piti odottaa seuraavaan perjantaihin, jotta tiesimme, miten tässä käy.

”TV-ohjelmien odottaminen on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.”

Samaa odottamista tv-ohjelmien kanssa on yhä meillä kotona, ja minusta se tuntuu hyvältä. Vaikka lapsi jokaisen Fort Boyardin jälkeen sanoo, että ei jaksa odottaa seuraavan ohjelman kilpailujen näkemistä, hän jaksaa kyllä. Se odottaminenkin on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.

Joku kummallinen viehätys on myös siinä, että katsomme ohjelman useimmiten juuri silloin kun se telkkarista tulee. Perjantaisin imurointiini tulee vauhtia ja lapsia auttaa sohvatyynyjen nostelussa imurin tieltä, kun kello lähestyy kahdeksaa.

Välillä on silti hetkiä, jolloin harkitsen nykyaikaan siirtymistä ja kaikkien minusta epäkiinnostavien teknisten asioiden opettelua television katselussani.

Kun pari vuotta sittten katsoin yläkoululaisen kanssa Saara Aallon X Factor UK -ohjelmia ja joka ainoalla (siltä ainakin tuntui) tauolla tuli jellyjortikka-mainos, mietin, että olisihan siinä mainosten yli kelaamisessakin omat hyvät puolensa. Aika monta taukoa sain kulumaan jääkaapilla käymällä ja puheen kääntämisellä hätäpäissäni Hannu Jortikkaan, mutta sitten kysymyksiin oli vastattava. Ehkä sekin oli lopulta ihan hyvä.

”Syksyisimpinäkin maanantaina on jokin täsmällinen oma hetki, jota odottaa.”

Nyt mietin jo vähän, kuinka aikataulutan lokakuiset maanantai-illat, jolloin tulee kiire saada tokaluokkalainen sänkyyn illalla yhdeksäksi. Silloin nimittäin haluan katsoa puolisalaa itsekseni Bachelorette Suomi -ohjelmaa ja vastata vain mieheni kysymyksiin siitä, onko ohjelmassa ruususeremonioineen muka järkeä.

Ehkä varsinaisesti ei, mutta ainakin on syksyisimpänäkin sademaanantaina jokin täsmälliseen aikaan alkava oma hetki, jota odottaa.