"Retkiluistelu on mukava harrastus – uimataitoiselle", sanoo Kai Lehtinen.

SÄÄ SUOSII retkiluistelijoita liian harvoin. Jään pitää olla kestävä eikä lumipeite saa olla paksu. Kun keli osuu kohdilleen, on syytä lähteä liikkeelle heti.

Parasta luisteluaikaa on yleensä alkutalvi, kun luonnonjää on uutta mutta silti tarpeeksi vahvaa. Alle viiden sentin paksuiselle jäälle ei pidä mennä, varsinkaan jos ei tunne virtapaikkoja. Riskejä ei kannata ottaa.

Aloittelijakin pärjää, kun muistaa aina kantaa mukanaan jäänaskaleita ja köyttä. Matkaan on hyvä lähteä mieluummin ryhmässä kuin yksin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Itse olen liikkunut paljon yksikseni jäällä. Muutama pulahtaminenkin on sattunut. Näiden esimerkkien avulla olen tähdentänyt lapsille, miten pitää toimia, jos kaikista varotoimista huolimatta jää pettää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

KERRAN KULJIN Kuhmon seudulla koiran kanssa erämaakämpälle yöksi. Ylitimme jokea, ja kokeilin sauvalla koko ajan jään paksuutta.

Hakkausääni muuttui yhtäkkiä erilaiseksi.

Alle sata metriä rannasta hakkausääni muuttui yhtäkkiä erilaiseksi kuin aiemmin. Pysähdyin ja lähdin varovasti perääntymään, mutta vajosin saman tien veteen.

Selkäreppu toimi kellukkeena, ja kaulassani roikkuvien naskaleiden avulla sain nopeasti kammettua itseni ylös.

Vaihdoin reittiä, ja kiersimme kämpälle vähän kauempaa. Märät vaatteet jäätyivät pakkasessa niin, että liikkuminen oli loppumatkasta jo melko kankeaa.

Kämppään oli kannettu puita valmiiksi, joten takan sytyttäminen kävi nopeasti. Tulitikut olivat taskussani muovipussissa.

Laitoin vaihtovaatteet päälle ja märät narulle. Kännykkäkin oli kastunut, joten purin sen osiin ja asettelin kuivumaan.

Paniikki ei missään vaiheessa iskenyt. Muutaman tunnin päästä jo saunoin. Kännykkäkin toimi aamulla, ja matka jatkui.

ALKUTALVESTA LÄHDIN perheen nuorison kanssa läheiselle järvelle retkiluistelemaan. Lumesta ei ollut tietoakaan, ja jään paksuus oli kymmenisen senttiä.

Sää oli siis mitä parhain retkiluisteluun. Aurinko paistoi.

Retkiluistimien testaaminen jäi samalla viimeiseksi käyttökerraksi.

Monta vuotta olen luistellut luonnonjäällä tavallisilla hokkareilla, mutta nyt olin hankkinut oikeat retkiluistimet eli terät, jotka kiinnitin vaelluskenkiini.

Retkiluistimien testaaminen jäi samalla viimeiseksi käyttökerraksi. Kuudella varpaallani ja huonolla nilkallani luistimet eivät toimineet, kuten halusin. Muutaman kerran kaaduin oikein kunnolla. Kylkiluuhun ja käsivarteen alkoi sattua.

TAPASIMME REISSULLAMME ryhmän tukholmalaisia vannoutuneita retkiluistelijoita. He seuraavat tarkkaan säätiedotuksia ja lentävät neljän tunnin varoitusajalla sinne, missä keli suosii. Sinä päivänä he olivat Karjalohjan Enäjärvellä.

Itselleni ei ole mahdollista harrastaa lajia yhtä intensiivisesti, mutta pienemmässäkin mittakaavassa retkiluistelu on hyvää talviliikuntaa. Se ei vaadi edes kovaa kuntoa.

Ongelma on vain se, ettei luistelemaan lähtemistä voi suunnitella etukäteen eikä harrastus voi olla säännöllistä.

NAINEN, JOKA MEILLÄ asuu, huokasi syvään, kun tulimme kotiin ja minä astelin sisään kylkeäni pidellen. Et sentään uinut tällä kertaa, hän totesi ironisesti.

Murtunut kylkiluu vaivasi useamman viikon narskumalla ja rahisemalla liikkuessa.

Mikäli kuuntelisin naisen neuvoja turvallisuudesta, sopivaa luistelukeliä ei olisi ikinä. Jää on aina liian ohutta ja minä liian vanha ottamaan riskejä. Lähtiessäni hän nykyään huutaa perään, että saapahan ainakin vakuutusrahat, jos päädyn uimareissulle.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 3/17.

Sisältö jatkuu mainoksen alla