Kai Lehtinen on oppinut, että alustavasti tarkoittaa samaa kuin heti.

MINÄ JA NAINEN, joka meillä asuu, etsimme aikoinaan useamman vuoden sopivasti syrjässä sijaitsevaa taloa. Halusimme ison, punamultaisen, hirsirunkoisen, hyväkuntoisen ja halvan talon kodiksi tuleville lapsillemme. Talossa olisi tilaa temmeltää, ja siihen voisi ajan kuluessa ehkä tehdä pientä remonttia, jos tarve vaatisi.

Osuimme puolivahingossa paikkaan, jossa mäen päällä nökötti pieni ja vaatimaton rintamamiestalo. Tien toisella puolella oli kaunis järvi.

Seisoimme siinä, ja kumpikin sanoi vuorotellen:

Aivan liian pieni.

Ei ole oikean värinen.

Eikä ole edes hirsitalo.

Silti molemmilla oli tunne, että siinä se nyt oli: meidän kotimme. Siihen aikaan ainoa lapsemme tutki kolmevuotiaan innolla leikkipaikkoja pihalta.

Ei mitään järkeä, ajattelimme poistuessamme. Sitten lähdimme pankkiin juttusille.

Nelosen ja viitosen lapsuus kului mökin laajennuksessa.

JÄRJETTÖMÄSTÄ PÄÄTÖKSESTÄ on kulunut yli 20 vuotta – yli 20 remontin ja uudisrakentamisen täyttämää vuotta. Lasten syntymät ja varhaisvuodet liittyvät muistoissa kiinteästi tiettyihin rakennushankkeisiin.

Esikoinen lapsi pyöri jaloissa, kun mökkiämme peruskorjattiin ja maakellari ja autotalli rakennettiin. Jossain rytäkässä onnistuin saamaan sormeni sirkkeliin mutta selvisin muutamalla ompeleella.

Lapsi numero kaksi oli pieni, kun eläinten tallia ja verstasta tehtiin. Apupoikana toiminut vaari tuli ryminällä verstaan lattian läpi ja päätyi alapuolella olevaan talliin, satulaan istumaan.

Lapsi numero kolmen kohdalla rakennettiin puuvaja-hakesäiliö ja taloon uloke. Vaari teloi sormensa sirkkelissä, mutta tälläkin kertaa selvittiin ompeleilla.

Nelosen ja viitosen lapsuus kului mökin laajennuksessa. Minulta lähti työn tuoksinassa osa jalkaterästä.

Kuutonen sai nukkua vaunuissa uudella kuistilla. Vähitellen talo sai pintaansa myös punamultaisen maalin.

Nainen, joka meillä asuu, on kekseliäs löytämään uusia remonttiprojekteja.

REMONTTEIHIN JA RAKENTAMISEEN on liittynyt vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niiden ohella on pitänyt käydä töissä ja hoitaa kuutta lasta.

Välillä on ajateltu pitää välivuosia, mutta nainen, joka meillä asuu, on kekseliäs löytämään uusia remonttiprojekteja. Silloin mennään eikä meinata.

Joskus oli alustavasti puhetta yläkerran rappusten uusimisesta ja väliseinän poistamisesta. Siis alustavasti. Töistä tullessani väliseinää oli alettu purkaa, laudat olivat levällään eteisessä, ja hiomakoneella oli hiottu muutama alin porras.

Nainen, joka meillä asuu, totesi: "Mä aloitin jo, ja sä voit jatkaa. Mä lähden laittamaan ruokaa."

Tein sitten homman loppuun. Kolmisen viikkoa siihen meni.

Muutama vuosi sitten nainen, joka meillä asuu, sai päähänsä kuukausi ennen poikamme ylioppilasjuhlia, että keittiö pitää remontoida.  Viimeisiä kaapinovia asennettiin – minä asensin – juhlia edeltävänä yönä. 

Laajennettu saunarakennus valmistui hiljattain. Löysin siihen aikoinaan vanhat, pikkuruutuiset ikkunat, joita vaivalla kunnostin.

Nainen, joka meillä asuu, katsoi lopputulosta ja oli pitkään hiljaa.

"Kuka nämä 80 ikkunaruutua pesee?"

Voisin sanoa olevani jollain tasolla myös parisuhteen asiantuntija.

RAKENTAMINEN RASITTAA tunnetusti parisuhdetta. Kolmattakymmenettä vuotta kestäneen remontoimisurakan jälkeen voisin sanoa olevani jollain tasolla myös parisuhteen asiantuntija.

Rakentamisessakin kannattaa ottaa huomioon molempien toiveet ja olla valmis tekemään kompromisseja. Meillä se toimii hyvin siten, että nainen, joka meillä asuu, esittää toiveita, ja minä teen kompromisseja.

Remontoimiseen ja rakentamiseen ei näy loppua. Olemme suunnitelleet omien arkkujen tekemistä, jos muuta projektia ei joskus enää ole.

Tosin kuulin juuri, että ensi kesänä meillä on suunnitelmissa avata loputkin ullakosta lisätilaksi nuorisolle. Arkkujen teko saa siis vielä odottaa.

 

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2013

Mistä tunnistaa viisikymppisen naisen? Ainakin leukakarvapihdeistä ja viisi vuotta vanhasta profiilikuvasta, miettii Minna McGill.

Istuin taannoin iltaa viidenkympin molemmin puolin olevien naisten kesken. Kiitos, ystävät, ilman teitä ja ikätoveruuden tuomaa hellää ymmärrystä ei tästä elämänvaiheesta selviä. Näitäkin asioita siihen nimittäin kuuluu:

  1. Ihmettelet, kun tietokoneen välimuistista löytyvät yllättäen sanat mesoterapia, lämpöneulaus, valoimpulssihoito ja happokuorinta. Tunnet pientä syyllisyyttä siitä, että moisia ikää hämääviä vippaskonsteja olet edes ajatellut. Äitikin aina opetti, ettei luojan luomaa tarvitse muuttaa.
  2. Joudut jatkuvasti veivaamaan laseja nähdäksesi vuorotellen lähelle ja kauas. Lohduttaudu sillä, että ainakin yhden tutkimuksen mukaan seksikkäintä naisessa ovat aurinkolasit otsalla. Ehkä myös huoltoaseman alahyllyltä poimitut viiden euron lukulasit.
  3. Katsot aamulla työpaikan hississä peiliin ja tervehdit uutta tuttavuuttasi, tyynyn painaumaa poskella. Siellä se on, uskollinen ystäväsi, aamusta toiseen tästä eteenpäin.
  4. Jos et koskaan punastellut nuorena, nyt voit ottaa siitä kaiken irti. Onhan vain jännittävää, kun kuuma aalto iskee juuri silloin, kun osaat sitä vähiten odottaa.
  5. Aloitat lauseen ja unohdat, mitä olit sanomassa. Niin kävi usein nuorempanakin, mutta nyt mietit, onko se oire jostakin.
  6. Muistelet, miten hyvältä tuntui olla nuori ja notkea – mutta harkitse tarkoin. Nouset varovasti aamuisin sängystä ylös tai könyät pitkän ajomatkan jälkeen autosta ulos. Oiot jäsenet yksi kerrallaan kuin hyvä naprapaatti ikään.
  7. Saat varata aikaa iltatoimiin. Pese kasvot, hiero ja kuori, hanki pihdit. Yhtä varmasti kuin aurinko laskee, leuasta puskee uusi terhakka karva, joka kasvaa metrin päivässä, jollet toimi. Nyt. Heti. Päättäväisesti.
  8. Otat uusia kuvia itsestäsi, mutta Facebookin profiilikuvana on yhä viisi vuotta vanha otos. Se yksi ainoa hyvä.

TÄTÄ MIELTÄ. Ulkona oleminen muuttaa meitä enemmän kuin järjellä ymmärrämme, miettii Arja Kuittinen.

Ei tarvitse matkustaa kansallispuistoon eikä tehdä vaikuttavia ulkoilusuorituksia lokakuisessa tihkusateessa. Silti yksi parhaista keinoista oman onnellisuuden lisäämiseksi on se, että menee ulos.

Luonnossa hauskaa on se, miten hallitsemattomasti se meihin vaikuttaa. Vuodenaikojen ja säätilan muutokset koskettavat enemmän kuin voi järjellä ymmärtää. Harvassa muussa paikassa muuttuu jotenkin ihan toiseksi ilman erityistä yritystä.

Harvassa muussa paikassa voi myöskään tuntea jonkin hetken niin syvästi, että melkein alkaa itkettää. Luonnossa tajuaa avaruuksien kokoisia asioita ilman suurta pohtimista – tai ainakin kuvittelee, että tajuaa.

Ulkona tajuaa, kuinka arvokas on jokainen auringonnousu ainutkertaisena näytöksenään.

Suhteellisuudentajuakin lenkillä tulee ihan pyytämättä. Ymmärrystä siitä, miten kaikki on hetkellistä, murheet ohimeneviä ja miten arvokas on jokainen auringonnousu ainutkertaisena näytöksenään.

Jopa elämän kulumisen tajuaa paremmin luonnon keskellä. Ehkä myös siksi vuodenaikojen vaihtelu koskettaa niin paljon. Kasveissa ja niiden olemuksessa on vuoden eri aikoina jotain riipaisevaa: Kasvi on keväällä hento ja vaaleanvihreä, kesällä siitä tulee värikäs ja voimakas. Syksyllä se lakastuu ja kerää voimansa ytimiinsä, kunnes talvella lopulta katsoo sivusta ja kuolee.

Luonnon kiertokulussa on ihmeellisen samanlainen kaari kuin omassa elämässä. Pian koko elämä on ohitse, mutta "onhan eletty kerta!".

Satoi tai paistoi, tuuli tai tihutti, ulkoilu tekee aina hyvää. Muutut toiseksi. Näet toisin.