Kun Kai Lehtinen hiihtää, jossain lähistöllä on yleensä nainen, joka heillä asuu. Hänellä on kamera kädessä.

HIIHDÄMME PERÄKKÄIN vanhoilla leveillä metsäsuksilla. Nainen, joka meillä asuu, hiihtää edellä, pysähtyy yllättäen mäen alla ja alkaa kaivaa taskuaan. Väistän viime tipassa ja onnistun nippa nappa ohittamaan hänet kaatumatta.

Pysähdyn ja ihmettelen, että mitä nyt. Kuulemma kuusen oksat olivat kauniin lumiset, joten niistä piti pysähtyä ottamaan kuvia.

Sama tahti jatkuu koko hiihtoreissun. Lumisessa maisemassa riittää kuvattavaa.

Vaihdan suosiolla etummaiseksi, jotta vältyn äkkipysäyksiltä.

En ymmärrä, miten hiihtäessä ehtii nähdä kauniin lumikuvion alamäen kuusissa, kun pitäisi keskittyä katsomaan eteensä.

 

KESÄISIN VAUHTI EI pohjoisen metsissä kulkiessa ole niin kova kuin talvella hiihtäessä. Peräänajoja ei siis satu, vaikka nainen, joka meillä asuu, pysähtyy kuvaamaan jokaista kiveä, kelopuuta ja kasvia. Etenkin kelottuneet kannot pitää kuvata eri suunnista, kaukaa ja läheltä.

Eikä kuvaaminen riitä. Me myös raahaamme kantoja mökin pihapiiriin, välillä jopa peräkärryllä.

No, kauniitahan ne ovat, ja kuukkelitkin lentävät niihin istuskelemaan.

Koska puolisoni keskittyy kuvatessaan katsomaan maastoa lähietäisyydeltä, hän ei hetken kuluttua tiedä, missä on. Kuljemmekin yleensä huutoetäisyydellä, jotta takana tuleva kelokuvaaja löytää oikean suunnan. Talvella latua seuratessa ei niin helposti pääse eksymään.

Kun kuljemme joen rantoja, etsimme erilaisia saaliita. Toinen vaanii hyviä kalapaikkoja, toinen kantopaikkoja.

Jaksan ihmetellä tätä kantoharrastusta.

Toisaalta siippani ei myöskään aina ymmärrä päiväkausia kestäviä kalareissuja, joita teen säässä kuin säässä. No, tärkeintä kai on, että ihmisellä on asioita, joista hän jaksaa innostua.

MENNEINÄ VUOSINA kotipihamme oli talvisin täynnä leikkiviä lapsia, lumilinnoja, lumiukkoja, hyppyreitä, pulkkia, kelkkoja ja suksia.

Viime vuosina on täytynyt totutella siihen, että lumitekeleitä pitää itse rakentaa, jos niitä haluaa pihalla katsella. Lapset ovat kasvaneet ulos lumileikeistä.  

Enää ei hiihtokeleillä tarvitse sovitella puolelle tusinalle lapselle monoja ja sauvoja, korjailla suksia ja kelkkoja, auttaa hyppyreiden rakentamisessa ja nostella pieniä hiihtäjiä pystyyn.

Nykyään riittää, kun vilkaisee välillä taaksepäin, jotta nainen, joka meillä asuu, pysyy näköetäisyydellä. Perässähiihtäjien määrä on oleellisesti vähentynyt.

HIIHTOREISSUN NAUTINTOJA on pysähtyä aika ajoin juomaan termoskannusta mehua. Parta ja kulmakarvat huurteessa se maistuu taivaalliselta.

Murrosikäisiä ei hiihtoreissulle tahdo saada. Kuuma mehu ja vanhempien seura eivät kumma kyllä herätä innostusta lähteä pakkaseen tarpomaan.

Vuodesta toiseen takana tai edessä jaksaa sentään sivakoida nainen, joka meillä asuu ja jolle tällainen ukkoontunut seura vanhoissa, kulahtaneissa hiihtotamineissaankin on riittävä houkutin.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2015.

Anna Krogerus on kirjailija, dramaturgi ja neljän lapsen äiti.
Anna Krogerus on kirjailija, dramaturgi ja neljän lapsen äiti.

Kun keho on rento, mielikin muistaa, ettei mitään hätää ole, kirjoittaa kolumnisti Anna Krogerus.

VAIKKA ELÄMÄÄ ELETÄÄN sekunti, minuutti ja tunti kerrallaan, kaikki kevään varrella odottavat tekemättömät hommat vyöryvät tässä kohdassa vuotta tajuntaani helposti yhtä aikaa. Keho kiristyy, stressi iskee ja meiliin sen kun kilahtelee uusia viestejä.

”Olen tyypillinen suomalainen työntekijä, tunnollinen ja ankara itselleni.”

Olen tyypillinen suomalainen työntekijä, tunnollinen ja ankara itselleni. Kun tekemätöntä työtä on mielessä ruuhkaksi asti, iskee helposti paniikki: en mitenkään ehdi enkä riitä.

Mustimpina hetkinä näyttää todennäköiseltä, etten selviä edes hengissä kesään. Koska työt ovat tekemättä, mitään kivaa ei myöskään saa tehdä. Ensin työ, sitten huvi!

ME SUOMALAISET olemme kansana vähän kuin jo valmiiksi turpiimme saaneita. Unelmalomalla suomalainen näyttää anteeksipyytävältä ja pelkää olevansa tiellä toisten lomakuvissa. Suomalainen ammattiylpeyskin on helposti sellaista kainuulaista takakenoa: Älkää tulko mulle opettamaan. Täällä on ennenkin yksin pär­jätty.

”Omista vahvuuksista saa tuskin olla tietoinen, saati iloinen ja ylpeä.”

Suomessa tapaa harvoin ihmisiä, joista säteilee luottamus elämään ja omiin mahdollisuuksiin. Omista vahvuuksista saa tuskin olla tietoinen, saati iloinen ja ylpeä.

KUN KEHO KIRISTYY ja mieli jankkaa, etten selviä kaikesta, mitä on tullut taas luvattua, rauhoittelen itseäni tietoisesti. Hyvä lause on esimerkiksi: ”Just nyt ei ole kiire mihinkään.”

Vaikka tekemätöntä työtä olisi miten paljon, just nyt ei ole kiire mihinkään. Koskaan. Kun sen sanoo itselleen tarpeeksi usein, kiire lakkaa. Se päästää otteensa meistä. Ja miksi ei päästäisi, sehän on vain mielen luoma harha. Kaikki tarpeellinen tulee tehtyä ilman kiirettäkin.

VAIKEAMPAA HELLITTÄMINEN on niille, joille kiireen ongelma ei ole vain korvien välissä. Isoissa yrityksissä työtahti voi olla niin kova, ettei ruoka- ja vessataukoja ehditä pitää. Olen kuullut hoitoalan työntekijöiden vitsailevan, että vaipat pitäisi olla omassakin jalassa, kun vessaan ei työpaikalla kerta kaikkiaan kerkiä. Huumori auttaa ahtaalla olevaa, mutta vakavasti puhuen kenenkään työpäivän ei pitäisi olla niin tiukka, ettei omista perustarpeista ehdi huolehtia.

”Kun muutun armeliaammaksi itseäni kohtaan, myös aika muuttuu armeliaaksi minua kohtaan.”

Kun keho antaa merkkejä stressistä, olen opetellut lähtemään uimahalliin tai koiran kanssa metsään. Kehon rentoutuessa mielikin muistaa, että oikeasti ei ole mitään hätää. Työt voi tehdä ihan rauhassa, hartiat alhaalla ja perunan kerrallaan. Silloin myös työn jälki on hyvää. Kun muutun armeliaammaksi itseäni kohtaan, myös aika muuttuu armeliaaksi minua kohtaan. Se venyy ja riittää.

JOS IHMINEN PAKOTTAA jatkuvasti itseään jaksamaan vähän enemmän kuin jaksaisikaan, elämästä katoaa ilo. Myös ihmissuhteet kärsivät. Omasta pahasta olostaan alkaa syyttää jotakuta toista. Esimerkiksi puoliso on kätevä syyllinen, jonka niskaan meistä moni kaataa työpaineensa. Työ­kaverit ja esimiehet toimittavat likasangon virkaa varmasti aivan yhtä usein.

Jospa tänä vuonna olisimmekin oman elämämme aikuisia ja huolehtisimme ensin siitä, että itse voimme hyvin. Miltä mahtaisi työyhteisö tai kotiväki näyttää, jos niitä ei katsoisi niskat jumissa, mieli viulunkielenä ja sydän kyyryssä? Jos omassa silmässä on vähän pilkettä, sitä saattaa saada vaikka takaisinkin.

LEIKKI ON LASTEN TYÖTÄ, sanotaan. Työn pitäisi puolestaan olla aikuisten leikkiä, jotain innostavaa, mielenkiintoista tekemistä, jotain mistä nautimme, mihin haluamme uppoutua. Kun herätyskello aamulla soi, edessä on hyvä päivä – työpäivä.

TÄTÄ MIETIN. Vuonna 1987 päivätyt kirjeet! Tunneilla lähetetyt lappuset! Slämärit ja päiväkirjat! Keski-ikäisenä niiden arvon ymmärtää.

Joskus kaivan muistoni esiin. Säilytän niitä vanhassa arkussa, se on aivan täynnä. Arkku on kulkenut mukanani kuudessa muutossa. En ole koskaan edes harkinnut, että heittäisin sen sisällön pois.

Vihkot ja paperit ovat osittain jo kellastuneet, ja haisevat vähän pahalta. Niiden kirjoittamisesta on kulunut vuosikymmeniä.

Yläkouluikäisenä uskoin olevani aikuisena tasapainoinen, viisas ja tyyni. Hah!

Kirjoittamisen jälkeen olen kasvanut aikuiseksi, valmistunut ammattiin, ostanut rintamamiestalon, saanut kaksi lasta ja alkanut lapsineni lomailla kylpylöissä. Otsassani on ryppyjä, nenä on yhtä iso kuin aina.

Kun luen lappusia, kirjeitä ja päiväkirjoja, minua itkettää ja naurattaa ja nolottaa. Noinkin ajattelin, tuokin ahdisti. 

Yläkouluikäisenä uskoin olevani aikuisena tasapainoinen, viisas ja tyyni. Hah! Niin ei käynytkään. Ydin säilyi samana.

Mietin: Jääkö nykyisille teineille yhtä konkreettisia muistoja aikuistumisestaan? Toivon, että jäisi.

Minua nämä aarteet ovat auttaneet ymmärtämään jotakin hyvin tärkeää. Sen, kuinka paljon ja kuinka vähän ihminen oikeastaan muuttuu, vaikka vanhenee. Ja sen, kuinka tärkeitä ystävät ovat.

Esittelen osan muistoistani nyt, vaikka se vähän nolottaa:

1. Koulutunneilla salaa kirjoitetut lappuset

Tuntilappusissani murehdittiin finnejä – ja varmistettiin, että ystävälle kuuluu hyvää.
Tuntilappusissani murehdittiin finnejä – ja varmistettiin, että ystävälle kuuluu hyvää.

Nopeasti sutaistut viestit olivat luottamuksen osoitus ja merkki yhteisestä liittoumasta opettajaa vastaan. Muistan, miltä tuntui seurata kirjelapun siirtymistä luokan toiselta puolelta. Kädestä käteen, ja sitten pysähdys kohdallani, perillä.

Lapun päällä saattoi lukea esimerkiksi: ANNALLE YKSITYIS SALAISUUS, NÄPIT IRTI MUUT KU ANNA!

Ja sisällä: Mennääx välkällä Peksuun ostaan munkit? Epa on tänään niin tyhmä sika tyhmä, esittää kaikkee. Onx kaikki ok? Vastaa!!

Ajattelen, että jokainen aikuinenkin tarvitsisi tällaisia lappusia. Vain itselleen osoitettuja salaisuuksia.

2. Koulupäivän jälkeen hiljaisina iltapäivinä kirjoitetut kirjeet

"Eihän se Neumann osaa edes laulaa", kirjoitti kirjekaverini. Pahoitin mieleni, mutta opin samalla joustavuutta.
"Eihän se Neumann osaa edes laulaa", kirjoitti kirjekaverini. Pahoitin mieleni, mutta opin samalla joustavuutta.

Kirjekavereita etsittiin 1980-luvulla lehti-ilmoitusten kautta. Moni halusi kirjekaverin Porista, koska siellä asui Dingo.

Aluksi tutustuttiin varovasti: Mikä susta on parasta, Mars vai Raider vai Tupla?

Vuosien myötä avauduttiin parhaassa tapauksessa paljon suuremmistakin asioista. Oli ihanaa kävellä koulusta kotiin ja miettiä, onko kirjekavereilta tänään tullut postia.

Kirjeet oli usein koristeltu tarroilla. Tuntemattomalle kirjekaverille saattoi uskoutua asioista, joista oli vaikea puhua.

Kirjoittaako kukaan enää paperisia kirjeitä? 

3. Kädestä käteen kiertävät slämärit eli slämyt eli slam bookit

80-luvun slämäreideni perusteella makaronilaatikko oli herkkua, eikä sushista ollut kuullut kai kukaan.
80-luvun slämäreideni perusteella makaronilaatikko oli herkkua, eikä sushista ollut kuullut kai kukaan.

Vihkot, joiden omistajan keksimiin kysymyksiin jokaisen piti vastata, ovat hurmaava ajankuva. 

Paras bändi tai laulaja? Scorpions, Yö, Popeda, Sinitta, Pet Shop Boys,  Madonna...

Lempiruoka ja -juoma? Makaronilaatikko, maito, ranskalaiset, maito, lasagne, hawaijinleike, maito, spagetti, cocis, broileri, maito, en mä ruuist tiedä mut juomist ehdottomasti Pisang Ambon...

Minusta olisi ihanaa, jos saisin vielä kerran elämässäni kirjoittaa jonkun slämäriin. Kirjoittaminen oli samaan aikaan itsetutkiskelua ja kiehtovaa oman identiteetin tutkailemista.

4. Päiväkirjat, jotka sisälsivät salaisimmat ajatukset

Juice oli mielestäni hellyyttävä, koska hän uskalsi olla oma itsensä. Minulla sellaista rohkeutta ei ollut.
Juice oli mielestäni hellyyttävä, koska hän uskalsi olla oma itsensä. Minulla sellaista rohkeutta ei ollut.

Ajatus siitä, että joku lukisi edes sivun päiväkirjastani, tuntui 13-vuotiaasta maailmanlopulta.

Ajatus siitä, että joku lukisi edes sivun nykyisestä päiväkirjastani, tuntuu 43-vuotiaasta maailmanlopulta.

13-vuotiaan päiväkirjaan suhtaudun nykyään vapaamielisemmin. Joskus luen siitä otteita tyttärelleni. Häntä naurattaa.

Silloin kirjoitin: En kyl tiiä mikä musta tulee "isona". Ehkä hammaslääkäri tai jotain!?! Eniten kai toivon et oisin onnellinen!

Olen iloinen, että olen keski-ikäinen. Ymmärrän itseäni vähän paremmin. Minulla on tilaisuus katsoa samaan aikaan ees ja taas, nuoruuteen ja vanhuuteen. Sama ihminen näkyy kummassakin suunnassa.