Kotitarvepienviljelijä Kai Lehtinen ryhtyy kaikkiin kevätaskareisiin innokkaasti, koska rakastaa verstastaan.

PASKAHOMMA. KAUHON traktorin etukauhaan viimeisen kuorman hevosen lantaa ja kippaan sen kasvimaalle.  Haen tallin nurkalta talikon. Hikisin vaihe on levittää lanta tasaisesti.

Jokakeväinen lannan levitys on alkua istutuspuuhille. Meillä on peltohommissa selkeä työnjako. Minä olen siemennysvastaava ja nainen, joka meillä asuu, viljelyvastaava.

Siemennysvastaava siirtää keväisin muhineen lannan ja hakelämmityksestä kertyneen puuntuhkan kasvimaalle, jyrsii kaiken sekaisin ja tasoittaa pellon siemeniä varten.

Sen jälkeen, toukokuun puolella, alkaa viljelyvastaavan vuoro. 

Joustavaa työnjakoa on se, että siemennysvastaavakin pestataan välillä apupojaksi

VILJELYVASTAAVA JAKAA kasvimaan lohkoihin. Käytämme itse tehtyä puista vakojakolaitetta. Sen avulla yksi ihminen saa vedettyä kerralla neljä vakoa tasaisin välimatkoin.

Vakojen päihin laitetaan kepit pystyyn, sitten siemenet ja taimet vakoihin, vaot peitellään ja siemenpussit pujotetaan keppien päihin merkiksi. Sen jälkeen alkaa työn tulosten odottelu.

Kasvimaalla kasvaa joka vuosi muun muassa juureksia, sipuleita, purjoa, tomaatteja, salaatteja ja yrttejä. Sekaan mahtuu luikertelemaan kurpitsojen ja papujen varsia sekä monenlaista kukkaa.

Näin keväällä viljelyvastaava puhkuu intoa. Kesällä kaikkien kitkemisten, kastelemisten, haraamisten, hyttysten pistojen ja mullittamisten keskellä siemennysvastaavakin pestataan välillä apupojaksi. Tämä on sitä joustavaa työnjakoa.

Se oli ainoa kerta, kun olen mennyt sirkkelimiesten kevättapaamiseen Töölön sairaalaan

PIKKUHILJAA PITÄISI ottaa ruohonleikkuri ja klapikone esiin huoltoa varten. Viimeistään vapun tienoilla täytyy tehdä polttopuut talven aikana kaadetuista (naapurin) takamettän puista.

Klapikoneen kanssa olemme nykyään sinut. Vuosia sitten meillä oli pientä kitkaa. Sen seurauksena kone kuljetti hihnaa pitkin osan jalkaterääni klapipinon päällimmäiseksi.

Se oli ainoa kerta, kun olen mennyt sirkkelimiesten jokavuotiseen kevättapaamiseen Töölön sairaalaan. Helikopterikyydillä.

Kevätsiivousvapaan alueen raja kulkee nykyään ehdottomasti verstaan ovella 

KEVÄÄN HUOMAA siitäkin, että nainen, joka meillä asuu, saa siivousvimman. Nurkista kertyy roinaa pois heitettäväksi, ikkunat pestään ja talo kuurataan puhtaaksi.

Silloin on parempi pysytellä kaukana – tai niin sitä luulisi.

Tämän väärän oletuksen johdosta siivousvapaan alueen raja kulkee nykyään ehdottomasti verstaan ovella. Vuosia sitten siellä oli poissa ollessani tehty täydellinen siivous. Kaikki "turhat mutterinnäköiset ja muut irralliset ja kummalliset osat" oli viety roskiin ja nurkat imuroitu tarkkaan.

Jokainen verstaan omistava mies voi kuvitella sen järkytyksen, kun avaa oven ja näkee miehen täydellisen logiikan mukaan luodun järjestyksen sekoitettuna ja tärkeitten tavaroitten hävinneen.

Ja vaimo vieressä odottamassa kehuja. Sanoja ei vain tuntunut löytyvän.

Sitä virittyy lintujen laulun keskellä ihan uuteen vireystilaan

KEVÄTTALVEN HOMMIA on linnunpönttöjen puhdistaminen. Tallin ympärillä pyörii iso varpuslauma. Lapset rakensivat aikoinaan tallin seinälle viisi- ja kuusikoloiset rivitaloyksiöt linnuille.

Keväisiä kosinta- ja pesimäpuuhia tulee joka vuosi seurattua. Sitä virittyy itsekin lintujen laulun keskellä ihan uuteen vireystilaan.

Nainen, joka meillä asuu, katsoo ihmetellen ikkunasta, mikä siemennysvastaavaa mahtaa vaivata, kun se ottaa katiska kädessään muutamia tanssiaskelia pihalla. Kevättä ilmassa vissiin.

Hävisimme pojan kanssa ja ankerias voitti

PITÄISI HEITTÄÄ se katiskakin jokeen. Yleensä toukokuun alkupuolella vedestä nousee haukea.

Viime vuonna katiskassa oli harvinaisempi vieras, komea ankerias. Nainen, joka meillä asuu, vaati tunteikkaasti, että ankerias on päästettävä takaisin veteen, jotta se saa lähteä takaisin Sargassomereen kutemaan.

Kolme tytärtä nyökkäili äitinsä vieressä, joten tilanne päättyi 2–4 tappioon. Hävisimme pojan kanssa ja ankerias voitti.

Nyt sisältä lentää mattoja kaaressa ulos. Kevätsiivous on alkanut. Pitäisi varmaan mennä auttamaan ravistelemisessa.

Sitten voisi vaivihkaa udella, olisikohan naisellakin tänään vähän kevättä rinnassa.

 

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 9/2013.

On kummallinen ajatus, että eletty elämä ei saisi näkyä ihmisestä. Yhtä kummallista olisi, jos joku kävisi ruiskumaalaamassa syksyisiä pihapuitaan vihreällä, kirjoittaa Anna Krogerus.

Esikoisen uusi luokkakaveri pyöräili ohitsemme, kun kävelimme kylänraittia päiväkodille päin. Minä könkkäsin kyynärsauvoineni jalka kipsissä. Esikoinen oli mukana vain avustajana, hänen oli määrä työntää kuopus rattaissa kotiin.

”Onks toi sun mummo?”

”No eiku äiti.”

Siinä vaiheessa oli pakko puuttua puheeseen:

”Ai, luulitko mua mummoksi, kun mulla on nää kepit?”

”No ei, kun sun tukka on tollanen.”

”Ai harmaa, vai?”

”Niin.”

Poika jatkoi iloisesti keulien matkaansa aavistamatta lainkaan, että erään keski-ikäisen äidin mummoneitsyys oli juuri mennyt. Wikipedia ei tunne käsitettä, mutta tarkoitan hetkeä, jona naista ensimmäisen kerran luullaan jonkun mummoksi. Laskeskelin nopeasti, että ollakseni esikoiseni ikäisen lapsen mummo minun olisi pitänyt saada lapsi 17-vuotiaana ja hänen taas saada lapsi samassa iässä.

Mutta totta. Harmaita on, enkä välitä värjätä niitä piiloon. Huomasin ensimmäiset harmaat hiukseni jotakuinkin kolmevitosena, kun vanhempi tyttäreni oli vastasyntynyt. Se tuntui kuin merkiltä. Nuorempana olin kyllä värjännyt tukkaani ihan vain vaihtelunhalusta ja ehkä myös siksi, että ohut tukka näytti hetken komeammalta värjättynä. Olin saanut tyttären, en siis ollut enää tyttönen. Ajattelin, että harmaat hiukset ovat elämänkokemukseni kruunu, jota en halua piilotella.

En myöskään halua opettaa lapsilleni, että naisen vanheneminen on jotenkin hävettävä, peiteltävä asia. Harva myöntää, että olisi. Silti botoxia ja pakkelia kuluu rutkasti sen kätkemiseen, että vuodet vierivät. Ikinuorekkaan olemuksen vaaliminen on kova homma. Ja iso bisnes.

Poikkeuksellisen kauniilla tai komealla ulkomuodolla saa paljon huomiota ja muutakin hyvää aivan ilmaiseksi. On ymmärrettävää, että siihen takertuu. Toisaalta tunnen kuvankauniita ihmisiä, joille kauneus on aina ollut vankila. Kaunottarella voi olla vahva kokemus siitä, ettei hänen sisintään ole koskaan nähty. Silloin vanheneminen voi olla helpottavaakin.

"Kuopuksemme täyttää pian kaksi ja aion lopettaa imetyksen. Koska olen kymmenen viime vuotta ollut lähes katkotta joko raskaana tai imettänyt, siirtymä on minulle merkityksellinen."

On kummallinen ajatus, että eletty elämä ei saisi näkyä ihmisestä. Yhtä kummallista olisi, jos joku kävisi ruiskumaalaamassa syksyisiä pihapuitaan vihreällä. Aivopestäänkö meitä ikuisen nuoruuden ihanteeseen, jotta kauneusbisnes kannattaisi? Kertooko se kulttuurimme kyvyttömyydestä käsitellä kuolemaa?

Suunnittelen parhaillaan juhlia. Kuopuksemme täyttää pian kaksi ja aion lopettaa imetyksen. Koska olen kymmenen viime vuotta ollut lähes katkotta joko raskaana tai imettänyt, siirtymä on minulle merkityksellinen. Tunnen tarvitsevani jonkinlaisen rituaalin päästäkseni tästä elämänvaiheesta eteenpäin.

Kutsun juhlaa ”Kuutamojuhlaksi”. Sen on tapahduttava täydenkuun yönä, koska astun naisen elämäni jälkipuoliskolle. Kuu on täyttynyt, samoin syli. Nyt alkaa kuun vähenemisen aika, salaperäinen ja viisas vanhenevan naisen elämä.

En halua romantisoida vanhuuden vaivalloisia puolia. Muistan, miten äitini kummitäti kerran puuskahti kremppoihinsa kypsyneenä: ”Mä olen niin kyllästynyt olemaan vanha!”

Jokaisessa elämänvaiheessa on rikkautensa ja raskaat puolensa. Yksi siirtymäriitin tärkeä merkitys onkin kääntää vääjäämätön haluttavaksi. Suhteessa vanhenemiseen meidän on opittava se taito uudelleen.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 20/17.

45 v.

Anna Krogerus: Hyvästi, mummoneitsyys! En halua värjätä harmaitani piiloon

No kukin tekee tyylillään ja onneksi jokainen voi valita mitä tekee. Itse olen 45 v. ja nuorin lapsi on juuri tullut täysi-ikäiseksi. En tunne itseäni mummoksi enkä näytä mummolta. Harmaita hiuksia puskee muutamia, mutta onneksi värit on keksitty. Myös äitini ja anoppini värjäävät hiuksiaan vaikka ovat yli 70 v. Jos kaksivuotiaan äiti päästää itsensä mummon näköiseksi, niin pitkä "vanhuus" on edessä :-)
Lue kommentti

TÄTÄ MIELTÄ: Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa ahdistelija, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Onneksi #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat, miettii Salla Stotesbury.

Kun ultraaja kertoi kolmannessa raskaudessani, että pojalta täällä vahvasti näyttää, hätkähdin hiukan, sitten hymyilin. Kahden tytön jälkeen ajatus poikalapsesta oli vähän yllättävä. Onnellinen olen tietysti kaikista lapsistani, ja aivan yhtä onnellinen olisin ollut kolmannesta tytöstäkin. Hätkähdys liittyi enemmänkin siihen, mitä minä osaisin pojalleni opettaa. Omaa kokemusta poikana olemisesta kun ei ole.

Todellisuudessa ensimmäisten parin vuoden aikana ei ole ollut eroa siinä, miten lapsen kanssa ollaan, ei ainakaan sukupuoleen liittyviä. On luettu samoja kirjoja kuin siskojen kanssa, leikitty samoilla palapeleillä, muovieläimillä, Duploilla ja barbeilla. Ihailtu samoja autoja ja Korkeasaaren asukkeja.

Ehkä erot tulevat eteen myöhemmin – viimeistään siinä vaiheessa, kun isosiskot joutuvat pohtimaan, uskaltaako tulla yöbussilla kotiin tai minkä hetken valitsisi kesätyöpaikalla kahvipaussille, ettei joudu jäämään pomon kanssa kahden taukohuoneeseen. Tai mitä tehdä, kun keskellä kirkasta päivää pankkiautomaatilla tuntematon käsi kouraisee äkkiä takapuolesta (minä potkaisin). Poikien kanssa näistä tuskin keskustellaan. Mutta ehkä nimenomaan pitäisi.

Kenenkään ihmisarvoa ei saa viedä 

Tämän viikon #MeToo-ahdistelukeskustelussa on kuulunut myös ääniä, joissa äidit kiittävät onneaan, että heillä on vain poikia – eipä tarvitse murehtia ahdisteluongelmia, kun lapset kasvavat.

Minä päinvastoin murehdin tuplasti. Eivät pojatkaan ole koskemattomia seksuaalisen häirinnän suhteen. He kohtaavat sitä myös, sekä miesten että naisten taholta, vaikka todennäköisesti paljon harvemmin kuin tytöt.

Miten tehdään pojalle selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä? Kummallisen moni ei tunnu sitä eroa hahmottavan.

Ja sitten on tämä toinen puoli: entä, jos poikani olisikin se, joka ahdistelee?

Ei ole äidin syy, jos lapsesta kasvaa kusipää, mutta parhaansa tässä voi silti yrittää. Miten saisin poikani jo pienestä pitäen ymmärtämään sen itsestään selvän asian, että jokaisella on oikeus koskemattomuuteen ja ihmisarvoon – riippumatta esimerkiksi sukupuolesta, ammatista, kellonajasta, sivukujan pimeyden asteesta tai hameenhelman pituudesta?

Halaa, rutista, ota kainaloon – kerro, että hän on tärkeä

Onneksi on Jari Sinkkonen. Kokenut lastenpsykiatri antoi Helsingin Sanomissa poikalasten(kin) vanhemmille viisaita vinkkejä.

Sinkkosen mukaan seksuaalisen ahdistelun ytimessä on pojan tai miehen ajatus omasta riittämättömyydestään. Siihen taas auttaa, kun kasvattaa pojan arvostamaan muiden lisäksi itseään.

Halaa, rutista, ota kainaloon, kerro, että hän on tärkeä. Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita, neuvoi Sinkkonen HS:ssä.

Tämän ehkä osaan. Kunpa vain muistaisin tehdä sitä koko poikani lapsuuden ajan – silloinkin, kun taaperosta kasvaa koululainen ja myöhemmin pitkäsäärinen teini.

"Auta poikaa ymmärtämään, että hänen ei tarvitse kompensoida mitään alistamalla muita."

Eikä se tietenkään yksin minun asiani ole. Sinkkosen mukaan ratkaiseva rooli on silläkin, miten poikalapsen isä osoittaa rakkauttaan: mielellään mahdollisimman konkreettisesti sanoin ja teoin. Meillä sekään ei toistaiseksi ole ollut ongelma.

Aika piankin tulee aika jutella pojan kanssa siitä, miten ilmaista ihastumisensa niin, ettei toinen tunne oloaan epämukavaksi. Tehdä selväksi, mikä ero on ahdistelulla ja flirtillä; kummallisen moni ei tunnu sitä hahmottavan. Kertoa hänelle, että kosketuksen ja läheisyyden rajat piirtää jokainen ihan itse, ja että niistä rajoista on jokaisella myös oikeus muuttaa mieltään.

Siis aivan samat asiat, jotka käymme läpi pojan isosiskojen kanssa.

Ehkä tästä vielä selvitään. Ainakin #MeToo-keskustelu on antanut ongelmalle sanat.

Vierailija

Miten kasvattaisin pojastani miehen, joka osaa kunnioittaa myös naista?

Myös lapsiperhe voi joutua ahtaalle, jos joutuu pelätä että lapsi itkee tai kiukuttelee, ja semmoinen tahaton häiritsee muita, on varmasti stressaavaa vanhemmille, mutta kun ilkeyttään huudetaan jengin kanssa ja aina yritetään keksiä tapoja, joilla voitaisiin naapurin kotirauha rikkoa, ostetasn kaikki mikä eniten meteliä aiheuttaa, ja tahallisesti ilkeys ja laiskuus voimavarana tehdään asiasta koko kylän yhteinen juttu
Lue kommentti