Kolmen diabeetikon isä Kai Lehtinen lipsuu terveysterroristin ohjeista vain kalareissuilla.

DESI RIISIÄ, SALAATTI ja kasvispihvi tekevät yhteensä 25 grammaa hiilihydraattia. Puolikas sämpylä ja mehulasi samoin. Desistä veteen keitettyä puuroa ja desistä tuoreita marjoja saa 15 grammaa hiilareita. Salaatteja voi syödä surutta, samoin juureksia paitsi ei perunaa.

Edellä ei ole kyse mistään muotidieetistä vaan diabeetikon arjesta.

Hiilihydraatit lasketaan joka aterialla. Lisäksi pitää tietää insuliinin tarve, joka vaihtelee jokaisella. Jos tarvitsee yhden yksikön insuliinia kymmentä hiilihydraattigrammaa kohden ja syö 20, insuliinia pistetään kaksi yksikköä.

Lisäksi pitää ottaa huomioon liikunta, joka myös vaikuttaa laskelmiin. Pieni flunssakin voi lisätä insuliinin tarvetta.

Miltä kuulostaisi, jos joka aterialla pitäisi laskea kolmen henkilön hiilihydraatit? Mitä jos diabeetikot olisivat lapsia? Miten heidän liikkumisensa määrä pitäisi osata arvioida? Entä jos insuliinia tulee pistettyä liikaa ja verensokeri laskee yöllä liian alas?

PERHEESSÄMME TÄMÄ ON arkea jo yli 20 vuotta, koska kolmella lapsistamme on diabetes. Nykyään vastuu sairauden hoitamisesta on jo heillä itsellään, sillä nuorinkin diabeetikko on jo 15-vuotias.

Kun lapset olivat pieniä, tilanne oli toinen.  Ruokapöydässä piti ensin tarkistaa lasten ruoka-annokset ja laskea päässä jokaiselle sopiva insuliinimäärä.

Tuntosarvet pystyssä sai olla koko ajan, koska muutaman vuoden ikäinen ei osaa kertoa ajoissa matalan verensokerin aiheuttamista tuntemuksista. Verensokeria oli siis mitattava usein, välillä myös öisin. Siinä tuli itsekin diabeteksen asiantuntijaksi.

Täytyy kyllä myöntää, että nainen, joka meillä asuu, on kantanut päävastuun hoidosta. Hän on kiitettävästi jaksanut säätää insuliinimääriä ja heräillä mittaamaan sokereita.

DIABETEKSEN HOITO on ottanut vuosien mittaan isoja harppauksia. Tekniikan ja lääketieteen kehittymisen ansiosta on tulossa varmasti vielä paljon helpotusta, josta lapsemmekin hyötyvät.

Parhaassa tapauksessa pystytään ehkäisemään diabeteksen puhkeaminen lapsenlapsillemme. Diabetes kulkee aina mukana, siitä ei eroon pääse. Mutta kun siitä pitää hyvää huolta, suhde toimii hyvin.

Vähän niin kuin sen naisen kanssa, joka meillä asuu.

DIABETES EI OLE hallinnut elämäämme. Se on ollut yksi juttu muiden joukossa, eikä se ole estänyt minkään asian toteutumista.

Silti sairauden toteaminen lapsilla oli surullista. Se tuntui hieman kohtuuttomalta, koska nainen, joka meillä asuu, on aina panostanut kaikkeen, mihin voidaan liittää sana terveellinen.

Hänet on nimetty perheessämme terveysterroristiksi. Meillä syötiin kasvisruokaa jo ennen diabeteksen asettumista taloon. Kun lapset olivat pieniä, heille ei annettu makeisia.

Roskaruoka on vaimolle kirosana. Sitä pitää syödä salaa, jos mieli tekee.

Lastemme diabetes on pannut ajattelemaan terveyttä entistä enemmän. Se on vahvistanut ajatuksia hyvistä elintavoista, joiden  suhteen sitä pitäisi kai olla jälkikasvulle jonkinlaisena esimerkkinä.

TÄYTYY KYLLÄ MYÖNTÄÄ, että yritän välillä salaa lipsua terveysterroristin ohjeistuksista, kun ollaan miesporukassa viikon kalareissuilla.

Nainen, joka meillä asuu, kysyy heti kotiin palattuani, että jaahas, mitäs sitä on taas syöty ja juotu. Kierrellen myönnän jotain, mutta en koskaan ihan kaikkea. Ajattelen, että kotoisat porkkanakuurit kyllä tasapainottavat ajoittaiset vähemmän terveelliset mökkeilymenut.

Kuten diabeetikoilla, niin myös diabeetikkojen isällä hyvään oloon kuuluu merkittävästi henkinen hyvinvointi. Tärkeintä on kuitenkin se, että arjen valinnat ovat kohdallaan.

Kalareissuilla noudatetaan surutta äijien kurmeeta.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2014.

Omakotiasujalla ei ole tylsää hetkeä, kirjoittaa Kai Lehtinen kolumnissaan.

Kaikki liikenevä aikani on tänä syksynä mennyt uuden verstasrakennuksen ja pannuhuoneen rakentamiseen. Vanhan tuhosi tulipalo. Vielä on paljon tekemistä, mutta onneksi isoimmat hankkeet on saatu hyvälle mallille ennen talven tuloa.

Kun uusimme pannuhuoneen, päädyimme vaihtamaan hakelämmityksen pellettilämmitykseen. Syksyn ajan olenkin opetellut puupellettisysteemin saloja. Välillä on pitänyt yötä myöten ravata pannuhuoneessa, kun pellettien syöttöputki on reistannut tai puhdistusarina on jumiutunut. Pikkuhiljaa laite on tullut tutuksi, mutta aikaa siihen on kyllä tuhraantunut, ja hermoja on koeteltu.

Samaan aikaan on pitänyt kunnostaa traktoria. Sillä kuljetamme pellettiä lämmitykseen ja heinää hevosille. Sillä myös aurataan lumet ja vedetään milloin kenenkin autoja ojasta. Kapine on välttämätön, mutta vaatii jatkuvaa korjausta.

Siinä sivussa on jokseenkin kunnialla pantu piha talvikuntoon. Sadon korjaaminen maakellariin, kasvimaitten jyrsiminen, haravoinnit, kesäkalusteiden varastoimiset, syysistutukset, nurkkien kunnostukset ja sekalaisten romppeiden kuljettaminen kaatopaikalle ovat jokasyksyisiä omakotiasujan puuhia.

Vanhassa talossa eivät hommat loput

Joka syksy mietin, voisimmeko päästä helpommallakin. Samaa tulee mietittyä myös talviaamuisin, kun on kiire, mutta metriäkään ei pääse eteenpäin, ennen kuin lumityöt on tehty.

Rehellisesti sanottuna samoja ajatuksia pyörii päässä keväisinkin, kun kiireessä tekemättömiksi jääneet työt hyppivät lumien sulettua silmille, kasvimaat pitää jyrsiä, istutuspuuhat aloittaa ja klapeja tehdä.

Puhumattakaan kesästä, kun nurmikko kasvaa sitä vauhtia, että ruohonleikkuria ei ehdi talliin ajaa, kun toisesta päästä pihaa pitää jo aloittaa uudestaan. Samaan aikaan voisi istua laiturilla ja heilutella varpaita vedessä, kaikkia kuutta – neljä menetin aikoinaan klapikoneonnettomuudessa.

Vanhan omakotitalon omistajan pitää venyä maalariksi, muurariksi, huoltomieheksi, putkimieheksi, puutarhuriksi ja rakennusmieheksi.

Mutta laiturilla loikoilusta on turha haaveilla, sillä talon ikkunanpielet pitää hioa ja maalata ja koko ulkomaalauskin uusia. Puhumattakaan terassien öljyämisestä ja puutarhakalusteiden kunnostamisesta. Ja laiturin kunnostamisesta.

Vanhan omakotitalon omistajan pitää venyä maalariksi, muurariksi, huoltomieheksi, putkimieheksi, puutarhuriksi ja rakennusmieheksi. Tai jos tarkkoja ollaan, niin oikeastaan huoltohenkilöksi, putkihenkilöksi ja rakennushenkilöksi. Omakotitalon isännän ja emännän työt ovat meilläkin nykyään henkilön ja henkilön töitä. Olivatpa kumman henkilön hyvänsä, niin niitä riittää, jos asuu vanhassa talossa.

Kerrostalossa kävisi aika pitkäksi

Miksi ihmeessä en sitten asu kerrostalossa?

Miten vaivatonta olisikaan talvella kotiin tultua hypätä sohvalle ja nauttia tasalaatuisesta lämpötilasta. Talvimyräkän yllättäessä voisi seurata lumitöiden edistymistä ikkunasta. Sauna lämpiäisi nappia painamalla, eikä kovallakaan pakkasella tarvitsisi pelätä putkien jäätymistä. Jos ongelmia tulisi, voisi soittaa huoltohenkilölle.

Kerrostalon pihalle ei kaiketi voi tehdä omaa kasvimaata tai hevosille tarhaa.

Lyhyesti: En asu kerrostalossa siksi, että viikon kuluttua aika tulisi pitkäksi. Kun on tottunut tekemään asioita vaikeamman kautta, siitä on tullut tapa. Kerrostalossa ei myöskään voi pitää verstashuonetta ja työkaluja. Eikä kerrostalon pihalle kaiketi voi tehdä omaa kasvimaata tai hevosille tarhaa.

Omasta saunasta pitää päästä suoraan uimaan. Kuinkahan monessa kerrostalossa katsottaisiin suopeasti, kun saunomisen välissä rappukäytävää pitkin juoksisi mies ilkosillaan ulos lumeen kierimään?

Ai teillä on koira? minulta kysytään, kun kerron lämpimästi Tommista. Tavallaan on, vastaan, mutta se ei asu enää meillä, kirjoittaa Salla Stotesbury.

Muistan hyvin sen päivän, kun höperö, rakas mäyräkoiramme Tommi tuli taloon. Huonommin muistan sen päivän, kun se muutti pois. Niiden päivien välillä ehti kulua reilut yhdeksän vuotta ja kolme vauvaa.

Vieläkin, lähes kaksi vuotta muuton jälkeen, minun on välillä Tommia ikävä, vaikka tiedän, että se on onnellisempi nykyisessä kodissaan.

Kun minä ja mieheni päätimme hankkia koiran, olimme lapseton opiskelijapari. Lapsuudenkodissani oli aina ollut koira, ja molemmat tiesimme, mitä koiran hoitaminen vaatii.

Ensimmäisenä vuonna jopa värväsimme dogsitterin viihdyttämään Tommia pidempien työpäiviemme ajaksi.

Luimme Pennun kasvatus -kirjan. Hoidimme eroahdistuskoulutuksen ja sosiaalistamisen huolella. Piilotimme Tommille herkkupaloja asuntoon ja tyhjiin maitopurkkeihin. Harjasimme sen hampaita (ainakin silloin tällöin). Ensimmäisenä vuonna jopa värväsimme dogsitterin viihdyttämään Tommia pidempien työpäiviemme ajaksi.

Suloisesta pennusta kasvoikin mukava ja ylettömän ihmisystävällinen koira, joka tuntui kuuluvan perheeseen.

Tommi syntymäkodissaan kuukauden ikäisenä. Kun se 12-viikkoisena muutti meille, nukuin ensimmäiset yöt sohvalla sen pedin vieressä ja rauhoittelin vikisevää pentua monta kertaa yössä, kunnes se kotiutui.
Tommi syntymäkodissaan kuukauden ikäisenä. Kun se 12-viikkoisena muutti meille, nukuin ensimmäiset yöt sohvalla sen pedin vieressä ja rauhoittelin vikisevää pentua monta kertaa yössä, kunnes se kotiutui.

Ruuhkavuodet ja koira, hankala yhtälö

Kun Tommi oli vuoden, meille syntyi vauva ja siitä parin vuoden päästä toinen. Äkkiä koirasta tuli enemmän taakka kuin ilo.

Kotiimme astui jatkuva syyllisyys: Kenen vuoro viedä Tommi aamupissalle? Iltakävelylle? Koskahan se on viimeksi harjattu? Ole hiljaa! Mene nyt siitä! En jaksa heitellä palloa, vauva kerrankin nukkuu! Voitko jo pliis tehdä sen pissan, niin päästään sisään! Ei koske vauvan leluihin! Irti! Hyi!

Taaperovuosien jälkeen tilanne vähän tasoittui, mutta suhteeni Tommiin ei koskaan palannut ennalleen. Hyvät hetket – niitäkin oli – eivät korvanneet jatkuvaa huonoa omaatuntoa: koira tuntui aina olevan se yksi ylimääräinen riesa, joka vielä työpäivän, lasten, kaupassakäynnin, liikunnan, ruoanlaiton, vaatehuollon ja tiskikoneen lisäksi olisi pitänyt jaksaa hoitaa.

Tommista lähti aika lailla karvaa (silloin, kun joku ehti ja muisti harjata sen).
Tommista lähti aika lailla karvaa (silloin, kun joku ehti ja muisti harjata sen).

Iltalenkit kutistuivat kierrokseen korttelin ympäri (ei sillä, Tommi ei koskaan juuri kävelemisestä välittänyt). Onnittelin itseäni, kun kerran kuussa väsäsin sille jonkin aktivointilelun tai vein koirapuistoon.

Kenen vuoro viedä Tommi aamupissalle? Iltakävelylle? Koskahan se on viimeksi harjattu? Ei koske vauvan leluihin! Irti! Hyi!

Kun kolmas vauva ilmoitti tulostaan, aloimme miettiä vakavasti sitä, mitä vanhempani olivat vihjanneet jo aiemmin. Olisiko Tommin parempi asua jossain, missä sille olisi kunnolla aikaa?

Päätös vahvistui, kun raskauden aikana muutimme uuteen kotiin. Tommia ahdisti. Se ei pitänyt asunnon liukkaista portaista ja alkoi haukkua hurjasti aina ovikellon soidessa, hellyydenkipeänä hyppi kyläilijöiden päälle ja nylkytti jalkoja. Keväälle olisi tiedossa paitsi vähäunisia öitä ja imetyksentäyteisiä päiviä, myös remonttia ja koululaisten luona tiuhaan vierailevia kavereita. Paljon ovikelloja.

Raskaus oli vaikea, työpäivän jälkeen en jaksanut kuin maata. Mies hoiti lapset, ruoat ja kodin. Koiraa ei hoitanut oikein kukaan.

Kaksi viikkoa ennen vauvan laskettua aikaa tartuin puhelimeen ja soitin äidilleni 600 kilometrin päähän. Voisikohan Tommi muuttaa väliaikaisesti mummolaan vaikka pariksi kuukaudeksi, kun vauva syntyy? ”Ilman muuta!” äiti huokaisi tyytyväisenä ja kertoi, että oli ollut aikeissa ehdottaa sitä itsekin. Tommi oli käynyt mummolassa usein ja rakasti vanhempiani vähintään yhtä paljon kuin meitä. Tunne oli molemminpuolinen.

Tommi ei pitänyt uuden kotimme liukkaista portaista.
Tommi ei pitänyt uuden kotimme liukkaista portaista.

Antaisitko pois myös lapsesi, kun tuntuu hankalalta?

Kun vauva vuodenvaihteessa syntyi, mummu tuli käymään ja vei parin päivän päästä Tommin mennessään.

En muista eron hetkestä juuri muuta kuin kalvavat itsesyytökset. Mitäs hankit koiran, jos et jaksa hoitaa! Antaisitko pois myös lapsesi, kun tuntuu vähän hankalalta?

Samalla tiesin, että se ei ole ihan sama asia. Eläin ei ole lapsi. Se on eläin. Vaikka itkin, tunsin helpotusta – ja helpotuksestani lisää syyllisyyttä.

Vauvavuosi oli monella tapaa paljon rankempi kuin aiemmat. Kevään mittaan tuli lukemattomia hetkiä, kun olin Tommin hoitopaikasta äärettömän kiitollinen.

Kesällä menimme mummolaan käymään. Kiiltäväturkkinen ja kirkassilmäinen koira tervehti meitä iloisesti, mutta ei vaikuttanut erityisesti kaivanneen.

”Meistä on tullut oikein kaverit”, pappa sanoi, otti Tommin syliin ja nuuhkutteli sen korvaa. Tommi vastasi antamalle papalle märän pusun.

Tommi oli hyvin tyytyväinen oloihinsa eläkeläisvanhempieni luona. Omakotitalon valtavalla pihalla oli hauskaa juoksennella, nuuskia ja paimentaa ohikulkijoita. Mummulan toisen mäyräkoiran, Tommin siskopuolen, kanssa syntyi välillä hyväntahtoista kisaa hellyydestä ja herkkupaloista, mutta enimmäkseen sen kanssa oli mukava leikkiä. Mummu annosteli koirille ruokien höysteeksi huolellisesti A-jugurttia, vitamiineja ja välillä ruokaöljyä turkinhoitoon.

Iltaisin Tommi käpertyi sohvalle isäni polvimutkaan. ”Koltiainen”, pappa totesi naureskellen. Tommin lempipuuhaa kuulemma oli vohkia papan olohousut pyykkikorista ja tehdä niistä pesä lattialle. ”Meistä on tullut oikein kaverit”, pappa sanoi, otti Tommin syliin ja nuuhkutteli sen korvaa. Tommi vastasi antamalle papalle märän pusun.

"Tällä lahjakirjalla annetaan pitkäkarvainen mäyräkoira..."

Loppukesästä keskustelimme miehen ja vanhempieni kanssa ja teimme yhteistuumin päätöksen. Kerroimme lapsille, että nyt on todennäköisintä, ettei Tommi enää palaa kotiin.

Ei olisi reilua, että Tommi tuotaisiin taas mukavasta uudesta kodista paikkaan, missä oikein kukaan ei ehdi sitä kunnolla hoitaa. Koiramme ansaitsisi mukavammat eläkepäivät.

Esikoiselta tuli itku (syyllisyyttä tunsin siitäkin), mutta hänkin hyväksyi perustelut: ei olisi reilua, että Tommi tuotaisiin taas mukavasta uudesta kodista paikkaan, missä oikein kukaan ei ehdi sitä kunnolla hoitaa. Koiramme ansaitsisi mukavammat eläkepäivät.

Vuosi sitten valmistelimme mieheni kanssa isälleni joululahjaksi A4-kokoisen virallisluontoisen dokumentin. Siinä luki näin:

Tällä lahjakirjalla annetaan PITKÄKARVAINEN MÄYRÄKOIRA TOMMI (s. 1.4.2006) henkilölle PAPPA (syntymäaika) seuraavin ehdoin:

1. Mainittu PAPPA haluaa mainitun TOMMIN omistukseensa.

2. PAPPA sitoutuu valmistamaan TOMMILLE tämän jokaisen syntymäpäivänä (joka vuoden 1. huhtikuuta) yhden (1) nakkivoileivän syötäväksi.

3. TOMMI sitoutuu parhaan kykynsä mukaan lajittelemaan PAPAN pyykit elinpäiviensä loppuun saakka.

4. PAPPA ja TOMMI sitoutuvat tarjoamaan toisilleen hoivaa, rakkautta, rapsutuksia ja koiramaista hellyyttä päivittäin niin kauan kunnes jommastakummasta aika jättää.

Pappa luki lahjakirjaa nauraen kyyneleet silmissä (ehkä muustakin kuin naurusta) ja hyväksyi lämpimästi kaikki neljä ehtoa. Sitten minä, mieheni, pappa ja Tommi vahvistimme asiakirjan allekirjoituksin. Meillä ei ollut enää koiraa.

Paitsi että tavallaan on. Aina.

Muistot jäivät, vaikka koira lähti. Vielä kotona asuessaan Tommi tarjosi meille paljon hyviä hetkiä ja makeita nauruja. Kerran poissaollessamme rakas luolakoiramme oli kaivanut miehen huppariin oman tunnelin.
Muistot jäivät, vaikka koira lähti. Vielä kotona asuessaan Tommi tarjosi meille paljon hyviä hetkiä ja makeita nauruja. Kerran poissaollessamme rakas luolakoiramme oli kaivanut miehen huppariin oman tunnelin.
Salla - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt1.9.2017

Saako lemmikistä luopua, jos ei sitä jaksakaan hoitaa?

Vierailija kirjoitti: Kiva kirjoitus! Koira sai hyvän kodin. Tietenkin koirasta saa luopua. Moni veisi piikille, jos ei pysty enää pitämään. Helpompi lapsillekin, kun koiraa voi mummon ja papan luona käydä vielä katsomassa. Kiitos mukavasta palautteesta :) Lapset ovat tosiaan olleet iloisia, että Tommi on vielä tällä tavoin mukana heidän elämässään, vaikkei joka päivä nähdäkään. t. Salla / KK
Lue kommentti