Kolmen diabeetikon isä Kai Lehtinen lipsuu terveysterroristin ohjeista vain kalareissuilla.

DESI RIISIÄ, SALAATTI ja kasvispihvi tekevät yhteensä 25 grammaa hiilihydraattia. Puolikas sämpylä ja mehulasi samoin. Desistä veteen keitettyä puuroa ja desistä tuoreita marjoja saa 15 grammaa hiilareita. Salaatteja voi syödä surutta, samoin juureksia paitsi ei perunaa.

Edellä ei ole kyse mistään muotidieetistä vaan diabeetikon arjesta.

Hiilihydraatit lasketaan joka aterialla. Lisäksi pitää tietää insuliinin tarve, joka vaihtelee jokaisella. Jos tarvitsee yhden yksikön insuliinia kymmentä hiilihydraattigrammaa kohden ja syö 20, insuliinia pistetään kaksi yksikköä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Lisäksi pitää ottaa huomioon liikunta, joka myös vaikuttaa laskelmiin. Pieni flunssakin voi lisätä insuliinin tarvetta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Miltä kuulostaisi, jos joka aterialla pitäisi laskea kolmen henkilön hiilihydraatit? Mitä jos diabeetikot olisivat lapsia? Miten heidän liikkumisensa määrä pitäisi osata arvioida? Entä jos insuliinia tulee pistettyä liikaa ja verensokeri laskee yöllä liian alas?

PERHEESSÄMME TÄMÄ ON arkea jo yli 20 vuotta, koska kolmella lapsistamme on diabetes. Nykyään vastuu sairauden hoitamisesta on jo heillä itsellään, sillä nuorinkin diabeetikko on jo 15-vuotias.

Kun lapset olivat pieniä, tilanne oli toinen.  Ruokapöydässä piti ensin tarkistaa lasten ruoka-annokset ja laskea päässä jokaiselle sopiva insuliinimäärä.

Tuntosarvet pystyssä sai olla koko ajan, koska muutaman vuoden ikäinen ei osaa kertoa ajoissa matalan verensokerin aiheuttamista tuntemuksista. Verensokeria oli siis mitattava usein, välillä myös öisin. Siinä tuli itsekin diabeteksen asiantuntijaksi.

Täytyy kyllä myöntää, että nainen, joka meillä asuu, on kantanut päävastuun hoidosta. Hän on kiitettävästi jaksanut säätää insuliinimääriä ja heräillä mittaamaan sokereita.

DIABETEKSEN HOITO on ottanut vuosien mittaan isoja harppauksia. Tekniikan ja lääketieteen kehittymisen ansiosta on tulossa varmasti vielä paljon helpotusta, josta lapsemmekin hyötyvät.

Parhaassa tapauksessa pystytään ehkäisemään diabeteksen puhkeaminen lapsenlapsillemme. Diabetes kulkee aina mukana, siitä ei eroon pääse. Mutta kun siitä pitää hyvää huolta, suhde toimii hyvin.

Vähän niin kuin sen naisen kanssa, joka meillä asuu.

DIABETES EI OLE hallinnut elämäämme. Se on ollut yksi juttu muiden joukossa, eikä se ole estänyt minkään asian toteutumista.

Silti sairauden toteaminen lapsilla oli surullista. Se tuntui hieman kohtuuttomalta, koska nainen, joka meillä asuu, on aina panostanut kaikkeen, mihin voidaan liittää sana terveellinen.

Hänet on nimetty perheessämme terveysterroristiksi. Meillä syötiin kasvisruokaa jo ennen diabeteksen asettumista taloon. Kun lapset olivat pieniä, heille ei annettu makeisia.

Roskaruoka on vaimolle kirosana. Sitä pitää syödä salaa, jos mieli tekee.

Lastemme diabetes on pannut ajattelemaan terveyttä entistä enemmän. Se on vahvistanut ajatuksia hyvistä elintavoista, joiden  suhteen sitä pitäisi kai olla jälkikasvulle jonkinlaisena esimerkkinä.

TÄYTYY KYLLÄ MYÖNTÄÄ, että yritän välillä salaa lipsua terveysterroristin ohjeistuksista, kun ollaan miesporukassa viikon kalareissuilla.

Nainen, joka meillä asuu, kysyy heti kotiin palattuani, että jaahas, mitäs sitä on taas syöty ja juotu. Kierrellen myönnän jotain, mutta en koskaan ihan kaikkea. Ajattelen, että kotoisat porkkanakuurit kyllä tasapainottavat ajoittaiset vähemmän terveelliset mökkeilymenut.

Kuten diabeetikoilla, niin myös diabeetikkojen isällä hyvään oloon kuuluu merkittävästi henkinen hyvinvointi. Tärkeintä on kuitenkin se, että arjen valinnat ovat kohdallaan.

Kalareissuilla noudatetaan surutta äijien kurmeeta.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2014.

Sisältö jatkuu mainoksen alla