Kai Lehtinen pohtii, miten hänen parisuhteensa toimii tulevaisuudessa ilman perinteisiä kevätremontteja. 

TELOIN JALKANI aikoinaan klapikoneella ja menetin neljä varvasta. Tänä keväänä tynkäjalka on vihoitellut ja aiheuttanut monenmoista vaivaa.

Nainen, joka meillä asuu, siirtyy jostain syystä minua katsoessaan vaivatta sairaanhoitajan rooliinsa. Kuuntelin kerran sivusta, kun hän soitti terveyskeskuksen ajanvaraukseen ja kertoi tarvitsevansa lääkäri-aikaa jalkavaivaiselle ”koti-Kaitsulle”. Toisessa päässä tuttu kollega oli heti tilanteen tasalla ja antoi ajan.

Ihmettelin puhelun jälkeen, että mikä ihmeen ”koti-Kaitsu” minä olen ja mitäs muita Kaitsuja hänellä oikein on. Nainen, joka meillä asuu, vastasi, että hänellä on tapana puhua terveyskeskuksessa ”koti-Kaitsusta” ja ”työ-Kaitsusta”. Näin erottuvat työpaikan ja kodin samannimiset miehet.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

LÄÄKÄRISSÄ KÄYTYÄNI sain ohjeen olla rasittamatta jalkaani. Pian jouduin kyseenalaistamaan omahoitajani sairaanhoidolliset taidot, koska jo muutaman päivän kuluttua hän tuli verstaalle naamallaan juuri se ilme, josta tiedän aiheutuvan harmia. Huokaisin jo valmiiksi ja pelkäsin, miten suuresta urakasta tällä kertaa mahtaa olla kyse.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kävi ilmi, etten ollut ymmärtänyt ja huomannut, että meillä oli välttämätön tarve remontoida olohuone ja takkahuone. Huoneet olivat tietämättäni jo pidemmän aikaa huutaneet pikaista kunnostusta, joka pitäisi tehdä alta pois ennen toiseksi nuorimmaisen lapsemme ylioppilasjuhlia.

Kysyin koska me olemme ajatelleet tehdä tämän pienen remontin, ja vaimo vastasi, että aloittaisimme huomenna, koska hänellä olisi vapaapäivä. Näin ”koti-Kaitsusta” tuli taas kerran ”kotityö-Kaitsu”.

VÄLILLÄ IHMETTELEN, miten sokea ihminen voi olla. Sitä kulkee kuin silmät sidottuna eikä huomaa toisessa ihmisessä kasvavaa tyytymättömyyttä kaikkeen aiemmin yhdessä rakennettuun. Samaan aikaan toisen aivot ovat kenties jo kauan suunnitelleet muutosta. Jos molemmat osapuolet ovat kuitenkin halukkaita jatkamaan yhteistä liittoa, on hyväksyttävä tilanne ja ryhdyttävä aikailematta korjaamaan vanhaa ja huonosti toiminutta tai rakentamaan kokonaan uutta.

Kuvio lienee monelle tuttu, mutta se liittynee yleensä perinteisempiin parisuhdekoukeroihin. Meillä taas kolmantena pyöränä ovat remonttihankkeet.

TÄNÄ KEVÄÄNÄ olemme tehneet taas yhteisen remonttisuunnitelman. Toteutusvaihe sen sijaan on minun omaa itsenäistä laatuaikaani. No, täytyy myöntää, että remontin alullepanija osallistui itsekin kiitettävästi hommiin. Sen verran ”koti-sairaanhoitaja” taisi tuntea omantunnon pistoksia, että hieroi iltaisin jalkapuolipuolisonsa tynkäjalkaa. Kaiketi siksi, että pääsisin seuraavana aamuna taas jalkeille jatkamaan keskeneräisiä töitä.

Remontti piti aikatauluttaa tiukasti, koska kaiken pitää valmistua hyvissä ajoin ennen ylioppilasjuhlia. Onneksi edessä ovat enää nuorimmaisen ylioppilasjuhlat muutaman vuoden kuluttua. Jospa nämä perinteiset keväiset remontitkin vähenevät pikku hiljaa. Nähtäväksi jää, miten parisuhde toimii ilman niitä, koska parisuhdeoppaiden mukaan laakereilla ei saa levätä, vaan suhteen eteen on koko ajan tehtävä töitä. Jostain syystä sisälläni on sellainen kutina, etten saa jatkossakaan olla toimettomana ”koti-Kaitsuna”. Toivoa sopii, että tynkäjalka pysyy tahdissa mukana.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2016.

Sisältö jatkuu mainoksen alla