Sanna Kajander-Ruuth tietää, miltä maistuu vapaus.
Tällä leirintäalueella emme ole olleet aiemmin. Asuntoautot ja vaunut on pysäköity hiekkateiden varsille, tuolla näkyy järvi, leikkipaikalta kuuluu lasten nauru. Etutelttojen ja -katosten alle on siroteltu terassipöytiä ja pallogrillejä. Tuolla kuivuvat märät uikkarit.
Leirin pystytys on nopeaa ja helppoa. Avaamme etukatoksen. Permannoksi iso matto, sen päälle kokoontaittuva ruokapöytä ja kevyet tuolit. Pieni kaasugrilli viimeistelee kesähuoneen. Minä sekoitan salaatin, mies grillaa. Tiedämme molemmat, että jo huomenna matka jatkuu.
Mikä vetää tänne, kemiallisen vessan hajuun ja ahtaisiin tiloihin, vuosi vuoden perään?
Karavaanarielämän irtonaisuus, ajattomuus. Iltaisin ei jumiteta tv:n ääressä vaan suunnitellaan tulevaa reittiä, mietitään matkan varren nähtävyyksiä. Sisällä ollaan vain sateella. Keittokatoksessa lausutaan pari ystävällistä sanaa vieressä tiskaavalle tuntemattomalle.
Tältä maistuu vapaus.
