TÄTÄ MIETIN. Joululahjaksi annettu keikkalippu on sijoitus mielenvirkeyteen ja sosiaaliseen elämään, kirjoittaa Sanna Tyry.

Auringon viimeiset säteet häikäisevät. Kiharapäinen kitaristi vinguttaa, vinguttaa. Huojun slovarin tahtiin ja olen yhtä aikaa teini mintunvihreässä makuuhuoneessaan tamperelaisessa lähiössä ja yksi tuhansista varhaiskeski-ikäisistä hämäläisellä pellolla siippansa vieressä. 

Entinen poikabändin pahis huvittaa yleisöä ikäkriisillään. Vierelläni nauravat ja hoilottavat jostain selkäytimestä nousevia sanoja samat ystävät kuin 20 vuotta sitten taksin takapenkillä.

Keikkalipun vaikutukset kestävät kauemmin kuin kasvohoidon.

Olen huono hoitamaan itseäni niin kuin suositellaan: kasvohoidot ja manikyyrit unohtuvat. Olen hyvä keksimään lahjaideoita lippukaupoista. Lellin itseäni ja läheisiäni livemusiikilla. Kuluneen vuoden hienoimpia hetkiä koin kurkku käheänä ja korvat soiden mukavassa seurassa. 

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Keikkalippu on sijoitus sosiaaliseen elämään ja mielenvirkeyteen. Se katkaisee tapaamisten sopimiseen kuuluvan loputtoman päivämääräsouvin. Se saa teinin viuhtomaan käsiään rakastettavasti tavalla, joka olisi hänestä muuten kauhean nolo, ja siipan puhumaan muustakin kuin kauppalistoista. Sen vaikutukset kestävät kauemmin kuin kasvohoidon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla