Anna Krogerus on kirjailija, dramaturgi ja neljän lapsen äiti.
Anna Krogerus on kirjailija, dramaturgi ja neljän lapsen äiti.

Kun keho on rento, mielikin muistaa, ettei mitään hätää ole, kirjoittaa kolumnisti Anna Krogerus.

VAIKKA ELÄMÄÄ ELETÄÄN sekunti, minuutti ja tunti kerrallaan, kaikki kevään varrella odottavat tekemättömät hommat vyöryvät tässä kohdassa vuotta tajuntaani helposti yhtä aikaa. Keho kiristyy, stressi iskee ja meiliin sen kun kilahtelee uusia viestejä.

”Olen tyypillinen suomalainen työntekijä, tunnollinen ja ankara itselleni.”

Olen tyypillinen suomalainen työntekijä, tunnollinen ja ankara itselleni. Kun tekemätöntä työtä on mielessä ruuhkaksi asti, iskee helposti paniikki: en mitenkään ehdi enkä riitä.

Mustimpina hetkinä näyttää todennäköiseltä, etten selviä edes hengissä kesään. Koska työt ovat tekemättä, mitään kivaa ei myöskään saa tehdä. Ensin työ, sitten huvi!

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

ME SUOMALAISET olemme kansana vähän kuin jo valmiiksi turpiimme saaneita. Unelmalomalla suomalainen näyttää anteeksipyytävältä ja pelkää olevansa tiellä toisten lomakuvissa. Suomalainen ammattiylpeyskin on helposti sellaista kainuulaista takakenoa: Älkää tulko mulle opettamaan. Täällä on ennenkin yksin pär­jätty.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

”Omista vahvuuksista saa tuskin olla tietoinen, saati iloinen ja ylpeä.”

Suomessa tapaa harvoin ihmisiä, joista säteilee luottamus elämään ja omiin mahdollisuuksiin. Omista vahvuuksista saa tuskin olla tietoinen, saati iloinen ja ylpeä.

KUN KEHO KIRISTYY ja mieli jankkaa, etten selviä kaikesta, mitä on tullut taas luvattua, rauhoittelen itseäni tietoisesti. Hyvä lause on esimerkiksi: ”Just nyt ei ole kiire mihinkään.”

Vaikka tekemätöntä työtä olisi miten paljon, just nyt ei ole kiire mihinkään. Koskaan. Kun sen sanoo itselleen tarpeeksi usein, kiire lakkaa. Se päästää otteensa meistä. Ja miksi ei päästäisi, sehän on vain mielen luoma harha. Kaikki tarpeellinen tulee tehtyä ilman kiirettäkin.

VAIKEAMPAA HELLITTÄMINEN on niille, joille kiireen ongelma ei ole vain korvien välissä. Isoissa yrityksissä työtahti voi olla niin kova, ettei ruoka- ja vessataukoja ehditä pitää. Olen kuullut hoitoalan työntekijöiden vitsailevan, että vaipat pitäisi olla omassakin jalassa, kun vessaan ei työpaikalla kerta kaikkiaan kerkiä. Huumori auttaa ahtaalla olevaa, mutta vakavasti puhuen kenenkään työpäivän ei pitäisi olla niin tiukka, ettei omista perustarpeista ehdi huolehtia.

”Kun muutun armeliaammaksi itseäni kohtaan, myös aika muuttuu armeliaaksi minua kohtaan.”

Kun keho antaa merkkejä stressistä, olen opetellut lähtemään uimahalliin tai koiran kanssa metsään. Kehon rentoutuessa mielikin muistaa, että oikeasti ei ole mitään hätää. Työt voi tehdä ihan rauhassa, hartiat alhaalla ja perunan kerrallaan. Silloin myös työn jälki on hyvää. Kun muutun armeliaammaksi itseäni kohtaan, myös aika muuttuu armeliaaksi minua kohtaan. Se venyy ja riittää.

JOS IHMINEN PAKOTTAA jatkuvasti itseään jaksamaan vähän enemmän kuin jaksaisikaan, elämästä katoaa ilo. Myös ihmissuhteet kärsivät. Omasta pahasta olostaan alkaa syyttää jotakuta toista. Esimerkiksi puoliso on kätevä syyllinen, jonka niskaan meistä moni kaataa työpaineensa. Työ­kaverit ja esimiehet toimittavat likasangon virkaa varmasti aivan yhtä usein.

Jospa tänä vuonna olisimmekin oman elämämme aikuisia ja huolehtisimme ensin siitä, että itse voimme hyvin. Miltä mahtaisi työyhteisö tai kotiväki näyttää, jos niitä ei katsoisi niskat jumissa, mieli viulunkielenä ja sydän kyyryssä? Jos omassa silmässä on vähän pilkettä, sitä saattaa saada vaikka takaisinkin.

LEIKKI ON LASTEN TYÖTÄ, sanotaan. Työn pitäisi puolestaan olla aikuisten leikkiä, jotain innostavaa, mielenkiintoista tekemistä, jotain mistä nautimme, mihin haluamme uppoutua. Kun herätyskello aamulla soi, edessä on hyvä päivä – työpäivä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla