Yhteisiä kahvihetkiä, pihajumppaa ja avun antoa. Tällaista on Kodin Kuvalehden lukijoiden ystävyys.

Ystävässä tärkeintä on

"Olla ystävä. Kuuntelijan ja sydäntään purkavan rooli voi vaihdella tilanteen mukaan. Ei niin, että toinen on likasankona."

"Ystävien kanssa on rentoa ja kivaa olla."

"Aina ei tarvitse puhua mitään. Riittää, että toinen on siinä vierellä."

"Siitä tietää ystävän, että hän on sun onnistumisista iloinen."

"Olla olemassa."

"Keskustelu jatkuu siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi, vaikka välissä saattaa vierähtää viikkoja, toisinaan jopa kuukausi."

"Ystävä potkii tarvittaessa persuksille, kun meinaan jämähtää tai jäädä murehtimaan asioita liikaa."

Näin ystävät tapaavat toisiaan

"Käymme syömässä kerran kuussa. Sovimme uuden päivämäärän aina edellisellä kerralla."

"Shoppailemme kerran pari vuodessa toisessa kaupungissa."

"Meillä on pajutyöviikonloppu keväisin, vaikka muuten pidämme yhteyttä harvakseltaan."

"Naapuriystävien kanssa meillä on kesäisin pihajumppaa ja talvisin lautapeli-iltoja."

"Kahvilla käynti on suosikkini. Silloin kummankaan ei tarvitse olla emäntänä vaan molemmat voivat keskittyä seurusteluun."

"Kuuden hengen lukiolaistyttöporukkamme on kokoontunut viime vuosien aikana muutaman kerran ja pidämme yhteyttä sähköpostilla. Kirjoitimme ylioppilaiksi 40 vuotta sitten."

"Parhaan kaverini kanssa kirjoitamme kirjeitä jopa kerran viikossa ja ikään kuin keskustelemme kirjeiden välityksellä."

Aikuisena ystävyys syntyi näin

"Olen tavannut ystävän vertaispiireissä eli sairastamme samaa sairautta. Silloin tulee nopeasti yhteisymmärrys, kun molemmat tietävät sanomattakin, mistä on puhe." 

"Työn kautta. Hetken tuntemisen jälkeen alkoi tuntua siltä, että olimme vanhoja tuttuja. Usein nauroimme samoille asioille, jotka kuitenkin olivat aika erikoisia tapauksia."

"Kerrostalossa asuessani ystävystyin naapuriini, jonka kanssa olimme samaan aikaan usein saunassa."

"Kerran jumpan jälkeen huomasin, että koulun pihalta lähti auto, joka ajoi edelläni miltei koko matkan. Seuraavalla kerralla kysyin kannattaisiko meidän kulkea kimppakyydillä."

"Törmäsin entiseen työkaveriini sattumalta kymmenen vuotta myöhemmin. Hän on minua monta vuotta nuorempi, mutta huumori ja ote elämään yhdistävät."

Lähde: Kodinkuvalehti.fi:n kysely, vastaajia 63.

Almax

Lukijat kertovat: Ystävän tärkein tehtävä on olla olemassa

Ystävyys. Mitä se on? Itselleni ystävyydessä suurin osa on luottamista. Itselläni ei ole ystäviä. Vain muutama yhden käden sormilla laskettu kaveri. Yhden heistä olen tuntenut liki 30 vuotta, mutta ystävää hänestä ei ole minulle tullut, koska en voi luottaa häneen. Jo nuoruusvuosina hän ei pitänyt lupauksiaan eikä ollut luottamukseni arvoinen ja sama on jatkunut aikuisiälle. Tämä on erikoista, sillä hänen äitinsä ja sisarensa ovat luotettavampia ja aidompia. En tiedä kenen geenit kaverini on...
Lue kommentti

Kun lapsista varttuu teinejä, tunnelmalliset joulukuvat ovat muisto vain, kirjoittaa Minna McGill.

Taisi olla vuosi 2003.

Puin lapsilleni Marimekon pallopuserot ja punavalkoiset tonttulakit. Sitten istutin heidän rintamamiestalon puisille portaille. Siinä he istuivat ja nököttivät vieri vieressä. Nelivuotias isoveli halasi pientä punaposkista pikkusiskoaan, vauvaa vielä.

Minä näpsäsin kuvan.

Voi noita ihania jouluja, kun vielä sai suunnitella, kuvata ja lähettää sukulaisille ja ystäville joulupotretin lapsistaan. Lapsetkin olivat vielä valmiina kaikkeen. Pukivat päälleen vaatteet, jotka valitsin. Työnsivät tonttulakin päähänsä ja istuivat nätisti kuvattavina, ainakin hetken.

Olivat minun jatkeeni.

Vuodet kuluivat ja muovailtavuus väheni. Pian he eivät enää lelukatalogin selaamiselta malttaneet istahtaa paikoilleen edes yhdeksi hetkeksi. Teini-ikään tullessaan he eivät olisi ikimaailmassa suostuneet noloihin joulupotretteihin. Älä unta nää!

Sitten tuli viime joulu.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta sain suostuteltua lapset yhteiseen joulukuvaan äidin kanssa.

Oli joulukuun alku, eikä rivitaloasuntomme takapihalla hitustakaan lunta eikä aurinkoa. Mutta lapset hoitivat hommansa kuten neljätoista vuotta aiemmin siellä rintamamiestalon puisilla portailla. Hymyilivätkin niin kuin vain tämä uusi selfie-sukupolvi hymyilee: ammattimaisesti.

Vain äiti huomasi jääneensä ajasta jälkeen. Jokaisessa kuvassa hän näytti väsyneeltä ja kulahtaneelta, katsoi vinoon tai näytti suoraan sanottuna oudolta. Liikaa yritystä, sanoi tytär.

Arvatkaa vain, jäikö kuva lähettämättä.

Sorry lapset, uusi yritys tänä vuonna, ehkä.

TÄTÄ MIETIN. Vedessä lilluminen on uskomattoman vaikuttava kokemus, talvellakin. Varsinkin talvella.

Onhan uiminen aina ollut kivaa, ainakin jos vesi on lämmintä. Mutta uusin ihanuus tekee siitä vieläkin ihanampaa. Sen tekee kylmän talvi-ilman ja lämpimän uimaveden yhdistelmä, johon on mahdollisuus nykyisin Helsingissä Kauppatorin kulmilla ulkoaltaalla.

Ensin saunaan kuumenemaan, sitten pyyhkeen suojassa ulos ja kiireesti kohti allasta!

Koillistuuli puhkuu kylmänä viimana, varpaita kipristelee ja pyyhkeeseen pitää kietoutua tiukasti. Mutta pieni urheus palkitaan: vesi tuntuu iholla kuumalta ja näyttää yhtä turkoosilta kuin kesällä Välimerellä. Pakkasella veden pinnasta nousee mystinen höyry.

On joitakin asioita, joita varten kannattaa elää. Lämpimässä vedessä lilluminen on ehdottomasti yksi niistä.