Maarit, 33, kävi käsiksi tyttäreensä: ”Oli kauheaa huomata olevansa äiti, jota oma lapsi pelkää”

"Hirvittävintä oli lapsen jähmettyminen. Olin karjunut hänelle, ja hänen itkunsa loppui kuin seinään. Lapsi vetäytyi kuoreensa eikä uskaltanut enää näyttää mielipahaansa minulle.

Oli kauheaa huomata olevansa äiti, jota oma lapsi pelkää.

Olin aina ollut lempeä ja lauhkea. Tutustuin helposti ja mielelläni uusiin ihmisiin ja viihdyin seurassa. Kun elämä tuntui stressaavalta, meditoin.

Olin varma, etten ikinä voisi nostaa kättäni toista vastaan.

Mieheni tapasin alle kaksikymppisenä. Ehdimme olla kymmenisen vuotta yhdessä ennen lapsen syntymää. Sen jälkeen laskettelulomat Alpeilla vaihtuivat aurinkolomiin Espanjassa. Viikonlopuilla suuntasimme luontoretkille.

Väkivaltaa en hyväksy missään muodossa. Olin varma, etten ikinä voisi nostaa kättäni toista vastaan.

Noin vuosi sitten läimäisin omaa lastani."

"Lohduton itku tuntui sietämättömältä"

"Olen herkkä ihminen. Pidin sitä kauan heikkoutena, mutta vähitellen huomasin, että se on myös vahvuus. Osasin tulkita vauvaa hyvin. Hänen ei tarvinnut itkeä, sillä tiesin pienistä merkeistä, mitä hän tarvitsee.

Kun tyttärelle alkoi tulla hampaita, kaikki muuttui. Yhtäkkiä en pystynytkään poistamaan hänen kipujaan. Lohduton itku tuntui sietämättömältä ja teki minusta avuttoman. Turhautuminen muuttui raivoksi.

Kun itku voimistui, läimäisin lasta pyyhkeellä päähän.

Kerran nukuttaessani vauvaa vaunuihin itku ei loppunut millään. Menetin hermoni ja rytkytin vaunuja vimmalla. Havahduin, kun lapsen itku yltyi yltymistään. Tajusin ylittäneeni väkivallan rajan ja lopetin kauhistuneena.

Toisella kerralla lapsi pissasi lattialle ja levitti sotkua ympäriinsä. Siivotessani nuhtelin lasta, ja hän alkoi itkeä. Kun itku voimistui, läimäisin lasta pyyhkeellä päähän.

Tyttäreen silmiin tuli hätä. Pelästyin tekoani, purskahdin itkuun, nappasin lapsen syliin ja pyysin anteeksi.

Raivo lauhtui, mutta syyllisyys ja häpeä jäivät. En pystynyt kertomaan tapahtuneesta edes miehelleni.

Raivopäiset teot eivät silti loppuneet. Mielessäni tein läimäytystä kauheampia asioita: pahimmillaan halusin heittää lapsen seinään. Haudoin väkivaltaisia ajatuksia, joissa vahingoitin itseäni."

"Halusin suoriutua kaikesta itse"

"Pelkäsin ja tunsin muuttuneeni itselleni vieraaksi. En ymmärtänyt, mistä niin vahva raivo kumpusi ja miten se saattoi kohdistua omaan lapseeni.

Oloni kävi yhä synkemmäksi ja ilo katosi. Ulkona oli kevät ja päivät pitenivät, mutta minä ahdistuin.

Asuimme suuressa omakotitalossa kaupungin laidalla. Asunto oli mieheni suvun talo ja monen unelmakoti.

Tunsin avun pyytämisen kielivän siitä, että olen epäonnistunut äitinä.

Minua talo ahdisti. Vietin paljon aikaa kotona kaksin vauvan kanssa. Kun olisin voinut levätä, siivosin isoa taloa. Mieheni oli yrittäjä ja teki pitkiä päiviä. Jos olisin osannut pyytää, olisin varmasti saanut apua äidiltäni, anopiltani tai sisaruksiltani.

Olen perfektionisti ja halusin suoriutua kaikesta itse. Tunsin avun pyytämisen kielivän siitä, että olen epäonnistunut äitinä.

Yöt olivat katkonaisia ja univaje teki päivistä sumeita. Omia hengähdyshetkiä minulla ei ollut. Arki oli stressaavaa, sillä kaikki asiat tuntuivat jäävän pienen lapsen kanssa kesken.

Synkimpinä hetkinä ajattelin vakavissani oman henkeni riistämistä. Samalla tunsin syyllisyyttä. Vaikeuksienkin keskellä rakkaus lapseen oli pakahduttavan suurta."

"Kuin riehuja olisi joku muu"

"Aloin raivota myös miehelleni. Kohtaukset olivat hallitsemattomia. Huusin ja solvasin, paiskin ovia ja tavaroita, hakkasin tyynyjä.

Syyksi riittivät mitättömät asiat: kun miehen vastaus viipyi tai hän heitti roskakoriin mielestäni syömäkelpoiset porkkanat.

Moni sanoo näkevänsä suuttuessaan punaista, mutta minun päässäni pimeni. Näin vain mustaa.

Usein mieheni sai minut lauhtumaan ottamalla minut vahvaan halaukseen.

Ennen olin käsitellyt asiat suuttuneenakin rauhallisesti, mutta nyt raivo oli pitelemätöntä. Minusta tuntui kuin olisin tullut hulluksi. Katselin raivoamistani ulkopuolelta kuin riehuja olisi joku muu.

Usein mieheni sai minut lauhtumaan pysymällä tyynenä ja ottamalla minut vahvaan halaukseen. Raivon tilalle tuli pohjaton suru.

Kohtaukseni ahdistivat minua. Mietin peloissani, mihin hallitsemattomat tunteeni johtaisivat.

Kohtaukset olivat kerta kerralta voimakkaampia, ja niitä tuli ehkä kerran viikossa. Kesästä en muista paljonkaan, vaikka lapsen kehityksen seuraaminen toi valon pilkahduksia: hän oppi nousemaan pystyyn ja otti huterat ensiaskelet."

"Toisten tarinoiden kuuleminen oli lohdullista"

"Tajusin, että tarvitsen apua. En vain tiennyt, mistä sitä saisin.

Naisten väkivalta ja lapsiaan kohtaan tuntema raivo ovat yhä tabuja. Keskustelupalstoilla väkivaltaiset naiset saavat mielipuolen leiman.

Marraskuussa löysin netistä Maria Akatemian, joka auttaa naisia eroon väkivaltaisesta käyttäytymisestä. Soitin heidän päivystävään puhelimeensa ja sain heti ajan psykologille.

Jo puhuminen helpotti. Minulle luvattiin apua.

Keväällä aloitin Demeter-ryhmässä, jossa väkivaltaa tehneet naiset käsittelevät kokemuksiaan. Sinne meno jännitti.

Mietin, millaisia muut naiset ovat ja mitä he ovat tehneet. Entä jos ryhmässä olisi joku tuttu?

En ollutkaan raivoni kanssa yksin.

Ryhmä muutti elämäni. Tapasimme kerran viikossa 15 viikon ajan, enkä jättänyt yhtäkään kertaa välistä.

Osallistujissa oli monenlaisia tavallisia naisia. Kaikkien tarinoissa oli jotain tuttua: väkivaltaa käyttäneet naiset olivat myös olleet sen uhreja, tai he eivät olleet tulleet lapsena nähdyiksi.

Toisten tarinoiden kuuleminen oli lohdullista. En ollutkaan raivoni kanssa yksin. Ilmapiiri oli hyväksyvä: vaikka tuomitsemme väkivallan, emme tuominneet toisiamme.

Mieheni tuki ryhmässä käymistäni alusta asti. Hän järjesti työnsä aina niin, että ehti hoitamaan lastamme tapaamisteni aikana.

Lapseen kohdistuneesta väkivaltaisuudesta pystyin kertomaan miehelleni vasta, kun olin hakenut apua. Hän säikähti, muttei tuominnut minua. Hän näki, miten syylliseksi itseni tunsin."

"Nyt tiedän, etteivät tunteet katoa kieltämällä"

"Raivokohtaukseni loppuivat ryhmän tapaamisten alettua. Opin tunnistamaan ja käsittelemään tunteitani ja ymmärtämään vihani syitä.

Kasvoin väkivaltaisessa kodissa, jota isä hallitsi pelolla. Hän ei sallinut negatiivisten tunteiden ilmaisua eikä elämän ääniä.

Isä oli räjähdysaltis ihminen, joka raivostui mitättömistä asioista: kun pompotin sisällä palloa, valitsin väärät vaatteet tai ilmeeni ei miellyttänyt häntä.

Isän kanssa piti olla varpaillaan. Hänen silmissään en ollut koskaan hyvä tai oikeanlainen. Vain isän tarpeilla oli merkitystä. Kun hän lepäsi, muiden piti hiipiä.

Luulin käsitelleeni lapsuuteni traumat, mutta äidiksi tulo sai jotain tiedostamatonta liikkeelle.

Isä ei lyönyt meitä lapsia, mutta fyysinen uhka leijui ilmassa. Äitiä kohtaan isä oli hyvin väkivaltainen, ja kerran hän heitti kissan seinään silmieni edessä.

Herkkyys oli pelastukseni. Osasin tulkita isää ja tekeytyä näkymättömäksi. Myös kaverit olivat tärkeitä. Olin se lapsi, jota ei saanut kulumallakaan pois kylästä.

Vaikka olin ulkoisesti iloinen, sairastuin masennukseen nuorena ja aloitin pitkän terapian. Käsittelin syyllisyyttä ja itseinhoa. Ymmärsin, ettei isän raivo johtunut minusta.

Luulin käsitelleeni lapsuuteni traumat, mutta äidiksi tulo sai jotain tiedostamatonta liikkeelle.

Nyt olen oppinut, ettei vääränlaisia tunteita ole. Kun viha alkoi velloa minussa äidiksi tultuani, ajattelin, että se on kitkettävä pois.

Nyt tiedän, etteivät tunteet katoa kieltämällä, vaan ne voimistuvat. Lapsena olin voimaton isän raivon edessä ja piilotin tunteeni. Patoutunut viha alkoi tulvia aikuisena.

Enää en häpeä tunteitani. Annan niiden tulla ja kuulostelen, mitä sanottavaa niillä on. Tunteet eivät synnyt tyhjästä, vaan niillä on viesti.

Kun hyväksyn tunteen, osa sen voimasta katoaa. Enää viha ja raivo eivät pelota. Ne eivät hallitse minua vaan minä hallitsen niitä. Tiedän, ettei raivoni ylly teoiksi.

Nykyisin vanhempia kehotetaan sanoittamaan lapsen tunteita. Voidakseen tehdä niin täytyy tunnistaa omat tunteensa. Silloin niitä voi myös hallita. Olen ryhtynyt nimeämään tunteitani ääneen itselleni ja joskus miehelleni ja lapselleni.

Oloni ja perheeni elämä on helpottunut. Miehen ei tarvitse arvailla tunteitani, vaan kerron niistä."

"Olen helpottunut, että lapsi uskaltaa taas kiukutella"

"Olemme tehneet mieheni kanssa isoja muutoksia elämässämme. Ne ovat vaatineet vanhojen periaatteiden ja unelmien päivittämistä.

Luovuimme suuresta omakotitalosta ja muutimme pienempään kerrostaloasuntoon. Kaksivuotiaan lapsen vieminen päiväkotiin oli minulle vaikea päätös, sillä olin ajatellut olla kotona, kunnes hän on kolme. Koko perheen kannalta ratkaisu oli kuitenkin hyvä. Kaipasin jotain omaa ja palasin työelämään.

Pidän entistä parempaa huolta itsestäni. Lepään ja syön hyvin. Otan omaa aikaa kerran viikossa: tapaan ystäviä tai käyn tanssitunnilla. Mies on hellittänyt työtahtia ja teemme enemmän asioita yhdessä.

Mietin, miten raivoamiseni ja väkivaltaisuuteni on vaikuttanut lapseeni. Muistaessani häntä kohtaan tekemäni teot koen yhä fyysistä pahoinvointia.

En ole säästellyt tyttäreltä syliäni tai kehuja.

Nyt lapsella on uhmaikä, ja hän uskaltaa kiukutella sekä minun että isänsä kanssa. Minulle se on helpottava merkki luottamuksesta. Tyttäreni on valoisa, avoin ja rohkea, vaikken ole aina ollut paras mahdollinen malli.

Olen tehnyt äitinä väärin, mutta ollut myös hellä ja hyväksyvä. En ole säästellyt syliäni tai kehuja. Toivon sen olevan tyttäreni vahvin lapsuudenmuisto äidistään.

Viime keväänä elämä tuntui toivottomalta tunnelilta, jonka päässä en nähnyt valoa. Nyt on taas kevät ja kuljen valoa kohti."

Maaritin nimi on muutettu. Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 11/2017.