Parisuhdekouluttaja Marianne Stolbow, 50, asuu Helsingin Käpylässä juristimiehensä ja 18- ja 15-vuotiaiden tyttäriensä kanssa. 23-vuotias esikoistytär asuu jo omillaan.
Parisuhdekouluttaja Marianne Stolbow, 50, asuu Helsingin Käpylässä juristimiehensä ja 18- ja 15-vuotiaiden tyttäriensä kanssa. 23-vuotias esikoistytär asuu jo omillaan.

Marianna Stolbow oli riitaisan perheen lapsi, joka meni naimisiin riitaisan poikaystävän kanssa. Eron jälkeen hän alkoi miettiä, millaista mallia antaa omille lapsilleen. Vähitellen hänestä tuli erokouluttaja.

18-vuotiaana Marianna Stolbow tietää, että parisuhteessa ennen kaikkea otellaan. Joka päivä, kovaan ääneen ja mistä tahansa. Hän valitsee poikaystävä-ehdokkaista riitaisimman. Tämä tuntuu niin tutulta.

Poikaystävä ja Marianna huutavat toisilleen kuusi vuotta. Sen jälkeen he menevät naimisiin.

Kirkkohäitä Marianna ei halua. Se nyt olisi komedian huipentuma, kun ero tulisi joka tapauksessa. Marianna on 24-vuotias ja tietää parisuhteista toisenkin totuuden: ne eivät koskaan onnistu.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Pitää käydä töissä, tehdä ruokaa, panna lapsi nukkumaan, lukea tenttiin yölampun valossa. Ohessa pitää ymmärtää puolison lapsuuden pettymyksiä. Marianna tekee, hoitaa, lukee ja ymmärtää. Perheessä nainen pärjää ja kantaa vastuun. Se on kolmas totuus, jonka Marianna tietää.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun ero tulee, Marianna on 29-vuotias. Esikoistytär Barbara on kolmen vanha. Hänestä tulee erolapsi toisessa sukupolvessa.

Vasta 40 vuotta täytettyään Marianna alkaa ihmetellä, mihin hänen tietonsa perhe-elämästä oikein perustuvat.


Marianna Stolbowista on piinaavaa, jos pari sanoo pysyvänsä yhdessä vain lasten takia. ”Silloin lapset kantavat kitkaisten lapsuusmuistojen lisäksi syyllisyyttä siitä, että heidän takiaan vanhempien piti kestää kurjaa elämää.”
Marianna Stolbowista on piinaavaa, jos pari sanoo pysyvänsä yhdessä vain lasten takia. ”Silloin lapset kantavat kitkaisten lapsuusmuistojen lisäksi syyllisyyttä siitä, että heidän takiaan vanhempien piti kestää kurjaa elämää.”

 


Erosta tuli ammatti

Paras työpäivä käynnistyy niin, että Marianna Stolbow, 50, tassuttaa pyjamassaan suoraan sängystä käytävän yli työhuoneen tietokoneelle. Työhuone on hänen kotonaan, sinisessä talossa Helsingin Käpylässä.

”Saan eniten aikaan aamuseitsemästä puoleenpäivään. Jos illalla on eroseminaari, minun on pakko ottaa torkut, ennen kuin lähden töihin”, Marianna kertoo.

Erosta tuli Mariannalle ammatti kymmenen vuotta sitten. Sitä ennen hän oli muun muassa opettanut italiaa ja vastannut Italian valtion matkailusta Suomessa ja Baltiassa.

Neljänkympin kriisissä Marianna alkoi ihmetellä, miksi hänen sukuunsa oli kertynyt niin paljon eroja: vanhemmat, Marianna itse ja molemmat sisarukset olivat eronneet.

Marianna aloitti vapaaehtoistyön eronneiden vertaistukena ja kouluttautui eroseminaariohjaajaksi. Lopulta hän uudisti perinteisen, amerikkalaisen Fisherin eroseminaarin nykyaikaiseksi suomalaiseksi eroseminaariksi.

Nyt Marianna vetää ryhmiä, joissa eronneet puivat eron jättämiä kysymyksiä ja tunteita, lasten asemaa ja uusperheen kiemuroita. Hän kouluttaa eroseminaarien ohjaajia ja kirjoittaa parisuhteita ja eroa käsitteleviä kirjoja. Niistä uusin, Vanhempieni kaltainen, kertoo siitä, millaisia malleja vanhemmat huomaamattaan antavat perinnöksi lapsilleen: Näin riidellään. Näin puhutaan puolisolle. Näin puolisosta puhutaan muille. Näitä tunteita saa näyttää ja näitä ei.

Surkeasti tehty, äiti ja isä

Marianna havahtui aiheeseen vetämänsä eroseminaarin viimeisessä illassa pari vuotta sitten. Osallistujien oli tarkoitus pohtia vanhemmuutta ja lapsen asemaa erossa.

”He putosivatkin itse lapsen rooliin. He alkoivat muistella, miten heidän vanhempansa olivat parisuhteessa eläneet ja miten surkean ala-arvoisesti nämä olivat hoitaneet oman eronsa. Tai jättäneet eroamatta, vaikka se olisi ollut ainoa viisas ratkaisu.”

Jotkut olivat joutuneet seuraamaan vanhempien loputonta riitelyä. Joku ei ollut nähnyt yhtä ainutta riitaa, ja silti vanhemmat olivat yhtenä päivänä kertoneet, että nyt me erotaan ja muutetaan pois ja talous romahtaa. Lapselle jäi pelottava tieto, että kaikki elämässä voi yhtäkkiä hajota.

”Ihmiset olivat vihaisia vanhemmilleen, surullisia siitä, miten pieleen nämä olivat toimineet ja huolissaan siitä, millaisen mallin he omille lapsilleen antavat”. Marianna sanoo.

”Tajusin, että tässä on jotain, joka yhdistää meitä kaikkia. Jokainen meistä saa itsensä joskus kiinni siitä, että kauheata, minähän olen ihan kuin meidän äiti tai isä.”


"Minusta paras neuvo kasvattajalle on tämä: kysy itseltäsi, mitä toivoisit äidin tai isän tekevän juuri nyt, jos olisit tuo lapsi", Marianna Stolbow sanoo.
"Minusta paras neuvo kasvattajalle on tämä: kysy itseltäsi, mitä toivoisit äidin tai isän tekevän juuri nyt, jos olisit tuo lapsi", Marianna Stolbow sanoo.

 


Lapsi, joka vaikeni

1960-luvulla Mariannan äiti ja isä haluavat rakentaa perheelle talon. He alkavat säästää valtion tarjoamaa halpakorkoista aravalainaa varten. Jotta sitä saisi, perheessä pitää olla kolme lasta. Marianna on kolmas. Äiti ja isä kutsuvat häntä aravalapseksi.

Talo nousee Vantaalle, kun Marianna on kolmevuotias. Kaikki lapset saavat oman huoneen, ja tontti on niin iso, että nykyisin sen kokoiselle tulee vähintään kaksi taloa.

Silti perhe ei sovi seinien sisälle, ei oikein tontillekaan. Mariannasta tuntuu, että yksi tilanne toistuu kotona koko ajan: isot ihmiset huutavat toisilleen kovaan ääneen. Marianna katsoo sivusta eikä sano mitään.

”Meillä oli niin paljon meteliä, ettei minun ääntäni tarvittu. Riitaisassa kodissa on usein yksi lapsi, joka on aina hiljaa”, Marianna toteaa.

Marianna ei tunne olevansa syyllinen vanhempiensa riitoihin, mutta ei hän mitään riitoja aiheutakaan. Hän menestyy koulussa, saa aina kesätyöpaikan ja itsenäistyy aikaisin. Ihan niin kuin kunnon Suomi-lapsen kuuluu.

”Sen oppivat tänäkin päivänä lapset, joiden vanhemmat voivat huonosti. He hoitavat osuutensa mahdollisimman hyvin, ettei äidille ja isälle tule lisäharmia.”

Isä on muuttanut pois

On lämmin kesäpäivä, kun Marianna palaa kotiin kaverin mökiltä. Hän huomaa ensimmäiseksi äidin, joka istuu pihakeinussa keltaisten ruusutyynyjen keskellä. Äiti näyttää iloiselta.

”Arvaa mitä, minulla on sinulle jotain todella suurta kerrottavaa”, äiti sanoo.

Marianna ei arvaa. Hän ei ole huomannut lähtiessään mitään erikoista. Äiti ja isä ehkä riitelivät, mutta sitähän he ovat tehneet vähintään ne 13 vuotta, jotka Marianna on ollut olemassa.

”Isä on muuttanut pois”, äiti sanoo.

Mariannan ensimmäinen tunne on helpotus. Lopultakin meteli kotona rauhoittuisi. Hänellä ei ole aavistustakaan siitä, että hän käsittelisi äidin ja isän eroa ja suhdettaan vanhempiin vielä 40  vuotta myöhemmin, kenties lopun ikäänsä.

Hyväksykää minut!

Marianna tietää, että lapsella on yksi tarve ylitse muiden: tämä toivoo, että vanhemmat rakastavat ja arvostavat häntä. Se sälyttää vanhemmille hirmuisen vastuun. He vaikuttavat sitä kautta jopa lapsensa puolisonvalintaan.

”Lapsi oppii ensimmäisinä elinvuosinaan, millaisista asioista vanhemmilta saa kiitosta ja huomiota. Niitä samoja hän sitten tarjoaa kumppanikokelailleen. On merkitystä, annammeko lapselle tunnustusta avoimuudesta ja aitoudesta vai kiitämmekö vain reippaudesta, menestyksestä ja siitä, että lapsi on mahdollisimman vaivaton”, Marianna sanoo.

Kun Marianna haastatteli kirjaansa varten joukon 23–75-vuotiaita suomalaisia, tällaisia tarinoita hän kuuli:

Vanhempi alkaa aina suuttuessaan raivota holtittomasti. Lapsi vaikenee, ettei vain provosoisi uutta kohtausta. Vielä aikuisenakin hän panttaa tunteitaan ja jättää asiat mieluiten käsittelemättä. Hän luulee säästävänsä perhettään riidalta. Oikeasti hän suojelee pelkäävää lasta itsessään.

Vanhempi pihtaa rakkauttaan ja antaa tunnustusta vain kovasta työnteosta ja menestyksestä. Lapsi jatkaa uurastamista aikuisenakin ja pyrkii koko ajan parempiin suorituksiin, vaikka oma perhe valittaisi, ettei hän ole koskaan tavattavissa.

Vanhempi keskittyy pelkäämään, mitä muut mahtavat ajatella. Hän vaientaa lapsen ja käskee tätä toimimaan kaikessa niin, ettei tule sanomista. Lapsesta kasvaa näennäisaikuinen, jonka mielestä on turvallisinta haluta aina samaa, mitä muutkin.


”Jokainen saa joskus itsensä kiinni siitä, että kauheata, minähän olen ihan kuin meidän äiti tai isä. Juuri ne ärsyttävimmät piirteet sieltä lyövät läpi”, Marianna Stolbow sanoo.
”Jokainen saa joskus itsensä kiinni siitä, että kauheata, minähän olen ihan kuin meidän äiti tai isä. Juuri ne ärsyttävimmät piirteet sieltä lyövät läpi”, Marianna Stolbow sanoo.

 

Marianna tietää, etteivät kehityskulut ole suoraviivaisia ja että itselleen pitää olla myös armollinen. Kukaan ei synny vanhemmaksi valmiina. Silti on tarpeen palata välillä lapsuuden tunteisiin. Muuten voi siirtää lapsilleen juuri ne asiat, jotka itseä lapsena vahingoittivat.

”Niin käy, jos yritämme hellyttää isää ja äitiä omien lastemme kautta", hän sanoo.

”Vaadimme lapsia toteuttamaan samoja odotuksia, joita vanhemmilla oli meitä kohtaan. Toivomme, että äiti ja isä hyväksyisivät meidät edes nyt, kun he arvioivat, millaisia vanhempia meistä tuli.”

Eroon uskova perhe

Marianna ja ensimmäinen aviomies päättivät erosta yhteisymmärryksessä. Kun tytär kysyi eron syytä, Mariannalla oli vastaus valmiina: Äiti ja isi erosivat, koska he riitelivät kuin kissa ja koira. On inhottavaa asua kodissa, jossa riidellään koko ajan.

”Olin kasvanut perheessä, jossa uskottiin eroon. Jos parisuhde ei toimi, silloin erotaan, niin lapset eivät joudu kärsimään. Tämä oli mottoni vuosikymmeniä”, Marianna kertoo.

Eron jälkeistä rauhaa ex-miehen kanssa kesti viisi vuotta. Sinä aikana Marianna meni uudestaan naimisiin. Uudelle miehelle hän huusi hyvin harvoin, koska tämä ei suostunut huutamaan takaisin. Esikoistytär Barbara sai pikkusisaren. Pikkuveljen odotusaikana riidat ensimmäisen miehen kanssa ryöpsähtivät uudelleen.

”Meistä tuli klassinen tapaamisista riitelevä eroperhe”, Marianna sanoo.

”Nyt ymmärrän, että ex-miehelläni oli hirveä hätä isän roolistaan. Tiedän, että minun olisi pitänyt alusta asti kertoa lapselle, että isä kasvattaa näin ja äiti toisin ja se on ihan okei. Minun olisi pitänyt puhua tytölle aina arvostavasti hänen isästään. Mutta ei meitä kukaan silloin neuvonut. Teimme kumpikin monet asiat väärin.”

”Jos isä on paska, niin sittenhän minä olen puoliksi paska.”

Marianna oli varma, että ero oli ollut pelastus kaikille. Siksi hän yllättyi täysin, kun tytär alkoi teini-iässä pulputa vihaa. Kissa ja koira -vertaus oli riittänyt 3-vuotiaalle, mutta ei enää, kun tytär oli 13.

”Häneltä alkoi tulla sellaisia asioita, että arvaa, onko ollut kivaa kannella kapsäkkejään paikasta toiseen. Ja hän ei edes ollut elänyt arkeaan viikko isällä, viikko äidillä -tyyliin, koska asuimme ex-puolison kanssa monta vuotta eri maissa.”

Sitten tytär sanoi Suuren Lauseen.

Marianna muistaa sen aina. Hän itse seisoi hellan luona, laittoi ruokaa. Tyttö istui keittiön pöydän ääressä ja pui ajatuksiaan ääneen, niin kuin vain teini osaa:

”Jos isä on paska, niin sittenhän minä olen puoliksi paska.”

Jälkeenpäin Marianna on sitä mieltä, että juuri tuo lause teki hänestä eroammattilaisen.

”Tytär opetti minulle kerrasta, miksi erolapselle täytyy puhua kunnioittavasti molemmista vanhemmista. Hän rakentaa minäkuvansa heistä. Hänen itsetuntonsa murenee, jos toista vanhempaa vain sätitään.”

Lapselle ei voi antaa liikaa syliä

21-vuotiaana Mariannan esikoinen päättää puolisonsa kanssa, että ihan hyvin voi saada vauvan samaan aikaan, kun opiskelee päätoimisesti. Ensimmäiseksi Marianna pöyristyy. Toiseksi häntä alkaa naurattaa.

”Olin ilmeisesti antanut hänelle mallin, että vanhemmuus on ihan helppoa: kyllä yksi lapsi aina hoituu”, Marianna sanoo.

Kolmanneksi Mariannan mielessä käväisee totuus, jonka hän oppi omilta vanhemmiltaan ja jota hän kantoi mukanaan monta vuosikymmentä. Parisuhteet eivät koskaan onnistu.

”Ajattelutapani on muuttunut. Nyt olen sitä mieltä, että jokainen parisuhde voi onnistua tai epäonnistua. Onnistuminen vaatii, että molemmilla säilyy tahto jatkaa ja uteliaisuus suhteen mekanismeihin, esimerkiksi siihen, mistä riidoissa on pohjimmiltaan kysymys.”

Kun tyttärenpoika Andrei syntyi kaksi vuotta sitten, Marianna antoi nuorelle perheelle lahjan. Hän lupasi, että Andrei saa tulla yökylään mummolaan joka lauantai. Samalla hän sai tilaisuuden jatkaa kolmanteen sukupolveen hyviä asioita, joita oli omasta lapsuuskodistaan perinyt. Niin kuin sitä, että lapselle ei voi koskaan antaa liikaa läheisyyttä ja syliä.

”Se on äitini oppi.”

”Minä en ikinä mene naimisiin.”

Entä millaisen mallin Mariannan lapset vievät kotoa omaan perheeseensä? Riitelevätkö he huutamalla, niin kuin äiti, kun hän ei muista pitää varaansa? Vai keskustelemalla, niin kuin äiti, kun hän muistaa malttaa mielensä?

Mariannan mukaan he ainakin näyttävät avoimesti rakkauttaan mutta osaavat myös korottaa ääntä, jos omat rajat ovat uhattuina. Hän on tähdentänyt lapsille, että heillä on aina lupa epäonnistua, sanoa mielipiteensä ja tehdä asioita, joita intohimoisesti rakastavat.

”Siksi tyttäreni elää totaaliköyhyydessä ja opiskelee kuvataiteita”, Marianna sanoo ja nauraa.

Oppivat lapset muutakin. Tämä tapahtui arkisella automatkalla pari vuotta sitten. Marianna ajoi ja mies istui vieressä, kun perheen teini-ikäinen poika ilmoitti rauhallisella äänellä takapenkiltä:

”Minä en ikinä mene naimisiin.”

Marianna väänsi autoradion hiljaisemmalle. Mitä se oikein sanoi, eroseminaariohjaajan poika! Hän vaati perusteluita.

”En ikinä halua, että joku huomauttaa minulle aina kaikesta, mitä en osaa tehdä”, poika vastasi edelleen rauhallisena.

Mies nauroi vedet silmissä. Marianna häpesi.

”Kyllä sain taas muistutuksen. Tiedän aivan tarkkaan, että äitini oli ihan samanlainen.”

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 5/2016.

Sisältö jatkuu mainoksen alla