Ai teillä on koira? minulta kysytään, kun kerron lämpimästi Tommista. Tavallaan on, vastaan, mutta se ei asu enää meillä, kirjoittaa Salla Stotesbury.

Muistan hyvin sen päivän, kun höperö, rakas mäyräkoiramme Tommi tuli taloon. Huonommin muistan sen päivän, kun se muutti pois. Niiden päivien välillä ehti kulua reilut yhdeksän vuotta ja kolme vauvaa.

Vieläkin, lähes kaksi vuotta muuton jälkeen, minun on välillä Tommia ikävä, vaikka tiedän, että se on onnellisempi nykyisessä kodissaan.

Kun minä ja mieheni päätimme hankkia koiran, olimme lapseton opiskelijapari. Lapsuudenkodissani oli aina ollut koira, ja molemmat tiesimme, mitä koiran hoitaminen vaatii.

Ensimmäisenä vuonna jopa värväsimme dogsitterin viihdyttämään Tommia pidempien työpäiviemme ajaksi.

Luimme Pennun kasvatus -kirjan. Hoidimme eroahdistuskoulutuksen ja sosiaalistamisen huolella. Piilotimme Tommille herkkupaloja asuntoon ja tyhjiin maitopurkkeihin. Harjasimme sen hampaita (ainakin silloin tällöin). Ensimmäisenä vuonna jopa värväsimme dogsitterin viihdyttämään Tommia pidempien työpäiviemme ajaksi.

Suloisesta pennusta kasvoikin mukava ja ylettömän ihmisystävällinen koira, joka tuntui kuuluvan perheeseen.

Tommi syntymäkodissaan kuukauden ikäisenä. Kun se 12-viikkoisena muutti meille, nukuin ensimmäiset yöt sohvalla sen pedin vieressä ja rauhoittelin vikisevää pentua monta kertaa yössä, kunnes se kotiutui.
Tommi syntymäkodissaan kuukauden ikäisenä. Kun se 12-viikkoisena muutti meille, nukuin ensimmäiset yöt sohvalla sen pedin vieressä ja rauhoittelin vikisevää pentua monta kertaa yössä, kunnes se kotiutui.

Ruuhkavuodet ja koira, hankala yhtälö

Kun Tommi oli vuoden, meille syntyi vauva ja siitä parin vuoden päästä toinen. Äkkiä koirasta tuli enemmän taakka kuin ilo.

Kotiimme astui jatkuva syyllisyys: Kenen vuoro viedä Tommi aamupissalle? Iltakävelylle? Koskahan se on viimeksi harjattu? Ole hiljaa! Mene nyt siitä! En jaksa heitellä palloa, vauva kerrankin nukkuu! Voitko jo pliis tehdä sen pissan, niin päästään sisään! Ei koske vauvan leluihin! Irti! Hyi!

Taaperovuosien jälkeen tilanne vähän tasoittui, mutta suhteeni Tommiin ei koskaan palannut ennalleen. Hyvät hetket – niitäkin oli – eivät korvanneet jatkuvaa huonoa omaatuntoa: koira tuntui aina olevan se yksi ylimääräinen riesa, joka vielä työpäivän, lasten, kaupassakäynnin, liikunnan, ruoanlaiton, vaatehuollon ja tiskikoneen lisäksi olisi pitänyt jaksaa hoitaa.

Tommista lähti aika lailla karvaa (silloin, kun joku ehti ja muisti harjata sen).
Tommista lähti aika lailla karvaa (silloin, kun joku ehti ja muisti harjata sen).

Iltalenkit kutistuivat kierrokseen korttelin ympäri (ei sillä, Tommi ei koskaan juuri kävelemisestä välittänyt). Onnittelin itseäni, kun kerran kuussa väsäsin sille jonkin aktivointilelun tai vein koirapuistoon.

Kenen vuoro viedä Tommi aamupissalle? Iltakävelylle? Koskahan se on viimeksi harjattu? Ei koske vauvan leluihin! Irti! Hyi!

Kun kolmas vauva ilmoitti tulostaan, aloimme miettiä vakavasti sitä, mitä vanhempani olivat vihjanneet jo aiemmin. Olisiko Tommin parempi asua jossain, missä sille olisi kunnolla aikaa?

Päätös vahvistui, kun raskauden aikana muutimme uuteen kotiin. Tommia ahdisti. Se ei pitänyt asunnon liukkaista portaista ja alkoi haukkua hurjasti aina ovikellon soidessa, hellyydenkipeänä hyppi kyläilijöiden päälle ja nylkytti jalkoja. Keväälle olisi tiedossa paitsi vähäunisia öitä ja imetyksentäyteisiä päiviä, myös remonttia ja koululaisten luona tiuhaan vierailevia kavereita. Paljon ovikelloja.

Raskaus oli vaikea, työpäivän jälkeen en jaksanut kuin maata. Mies hoiti lapset, ruoat ja kodin. Koiraa ei hoitanut oikein kukaan.

Kaksi viikkoa ennen vauvan laskettua aikaa tartuin puhelimeen ja soitin äidilleni 600 kilometrin päähän. Voisikohan Tommi muuttaa väliaikaisesti mummolaan vaikka pariksi kuukaudeksi, kun vauva syntyy? ”Ilman muuta!” äiti huokaisi tyytyväisenä ja kertoi, että oli ollut aikeissa ehdottaa sitä itsekin. Tommi oli käynyt mummolassa usein ja rakasti vanhempiani vähintään yhtä paljon kuin meitä. Tunne oli molemminpuolinen.

Tommi ei pitänyt uuden kotimme liukkaista portaista.
Tommi ei pitänyt uuden kotimme liukkaista portaista.

Antaisitko pois myös lapsesi, kun tuntuu hankalalta?

Kun vauva vuodenvaihteessa syntyi, mummu tuli käymään ja vei parin päivän päästä Tommin mennessään.

En muista eron hetkestä juuri muuta kuin kalvavat itsesyytökset. Mitäs hankit koiran, jos et jaksa hoitaa! Antaisitko pois myös lapsesi, kun tuntuu vähän hankalalta?

Samalla tiesin, että se ei ole ihan sama asia. Eläin ei ole lapsi. Se on eläin. Vaikka itkin, tunsin helpotusta – ja helpotuksestani lisää syyllisyyttä.

Vauvavuosi oli monella tapaa paljon rankempi kuin aiemmat. Kevään mittaan tuli lukemattomia hetkiä, kun olin Tommin hoitopaikasta äärettömän kiitollinen.

Kesällä menimme mummolaan käymään. Kiiltäväturkkinen ja kirkassilmäinen koira tervehti meitä iloisesti, mutta ei vaikuttanut erityisesti kaivanneen.

”Meistä on tullut oikein kaverit”, pappa sanoi, otti Tommin syliin ja nuuhkutteli sen korvaa. Tommi vastasi antamalle papalle märän pusun.

Tommi oli hyvin tyytyväinen oloihinsa eläkeläisvanhempieni luona. Omakotitalon valtavalla pihalla oli hauskaa juoksennella, nuuskia ja paimentaa ohikulkijoita. Mummulan toisen mäyräkoiran, Tommin siskopuolen, kanssa syntyi välillä hyväntahtoista kisaa hellyydestä ja herkkupaloista, mutta enimmäkseen sen kanssa oli mukava leikkiä. Mummu annosteli koirille ruokien höysteeksi huolellisesti A-jugurttia, vitamiineja ja välillä ruokaöljyä turkinhoitoon.

Iltaisin Tommi käpertyi sohvalle isäni polvimutkaan. ”Koltiainen”, pappa totesi naureskellen. Tommin lempipuuhaa kuulemma oli vohkia papan olohousut pyykkikorista ja tehdä niistä pesä lattialle. ”Meistä on tullut oikein kaverit”, pappa sanoi, otti Tommin syliin ja nuuhkutteli sen korvaa. Tommi vastasi antamalle papalle märän pusun.

"Tällä lahjakirjalla annetaan pitkäkarvainen mäyräkoira..."

Loppukesästä keskustelimme miehen ja vanhempieni kanssa ja teimme yhteistuumin päätöksen. Kerroimme lapsille, että nyt on todennäköisintä, ettei Tommi enää palaa kotiin.

Ei olisi reilua, että Tommi tuotaisiin taas mukavasta uudesta kodista paikkaan, missä oikein kukaan ei ehdi sitä kunnolla hoitaa. Koiramme ansaitsisi mukavammat eläkepäivät.

Esikoiselta tuli itku (syyllisyyttä tunsin siitäkin), mutta hänkin hyväksyi perustelut: ei olisi reilua, että Tommi tuotaisiin taas mukavasta uudesta kodista paikkaan, missä oikein kukaan ei ehdi sitä kunnolla hoitaa. Koiramme ansaitsisi mukavammat eläkepäivät.

Vuosi sitten valmistelimme mieheni kanssa isälleni joululahjaksi A4-kokoisen virallisluontoisen dokumentin. Siinä luki näin:

Tällä lahjakirjalla annetaan PITKÄKARVAINEN MÄYRÄKOIRA TOMMI (s. 1.4.2006) henkilölle PAPPA (syntymäaika) seuraavin ehdoin:

1. Mainittu PAPPA haluaa mainitun TOMMIN omistukseensa.

2. PAPPA sitoutuu valmistamaan TOMMILLE tämän jokaisen syntymäpäivänä (joka vuoden 1. huhtikuuta) yhden (1) nakkivoileivän syötäväksi.

3. TOMMI sitoutuu parhaan kykynsä mukaan lajittelemaan PAPAN pyykit elinpäiviensä loppuun saakka.

4. PAPPA ja TOMMI sitoutuvat tarjoamaan toisilleen hoivaa, rakkautta, rapsutuksia ja koiramaista hellyyttä päivittäin niin kauan kunnes jommastakummasta aika jättää.

Pappa luki lahjakirjaa nauraen kyyneleet silmissä (ehkä muustakin kuin naurusta) ja hyväksyi lämpimästi kaikki neljä ehtoa. Sitten minä, mieheni, pappa ja Tommi vahvistimme asiakirjan allekirjoituksin. Meillä ei ollut enää koiraa.

Paitsi että tavallaan on. Aina.

Muistot jäivät, vaikka koira lähti. Vielä kotona asuessaan Tommi tarjosi meille paljon hyviä hetkiä ja makeita nauruja. Kerran poissaollessamme rakas luolakoiramme oli kaivanut miehen huppariin oman tunnelin.
Muistot jäivät, vaikka koira lähti. Vielä kotona asuessaan Tommi tarjosi meille paljon hyviä hetkiä ja makeita nauruja. Kerran poissaollessamme rakas luolakoiramme oli kaivanut miehen huppariin oman tunnelin.
Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.
Yhteinen tv-ilta tekee maanantaistakin juhlapäivän.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Voisin tulla teille katsomaan telkkaria”, ystävä sanoo, kun keskustelemme syksyn suunnitelmista.

Sydämessäni läikähtää.

Yhteinen tv-ilta on paras tapa paeta pimenevää syysiltaa. Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Katsottavaksi ei koskaan valita mitään rauhaa tai keskittymistä vaativaa. Ohessa täytyy voida keittää kahvit, puida juonenkäänteet ja vaihtaa kuulumiset.

Ei tarvitse stressata, siivota tai miettiä, mitä pukisi päälleen – vain raivata yksi paikka sohvalta ja ojentaa sipsikulhoa.

Sohvan jakamisessa on jotakin turvallista. Se muistuttaa lapsuuden lauantai-illoista, joina tv:ssä pyöri Avara luonto ja äiti paistoi pannukakkua. Kaikki tärkeimmät olivat koolla.

Tänä syksynä aiomme ainakin perustaa Vain elämää -katsomon, testata omenapannaria ja jännittää Bacheloretten ruususeremo­niaa yhdessä Sohvaperunoiden kanssa.

Illan päätteeksi halataan. Se tarkoittaa: tervetuloa uudestaan.

Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.
Kodin Kuvalehden tuottaja-toimittaja Ulla Ahvenniemi keksii monta syytä, miksi haluaa katsoa telkkaria samalla tavalla kuin omassa lapsuudessaan.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi katsoa 2000-luvulla näin. Mutta kun se viikon rytmittyminen ja odottamaan joutuminen tuntuu hyvältä.

Tiedän, mitä teen kuopukseni kanssa tänä syksynä perjantaisin kello 20. Tai ehkä 20.03 riittää, kun alussa on paljon mainoksia.

Lauantaisin meidän on oltava valmiina jo vähän aiemmin, kello 19.35.

Sunnuntaina kahdeksanvuotias saa istua sohvalla itsekseen kello 19.30, siinä kohtaa meidän makumme eroaa.

Viikkojamme rytmittävät kellonajat ovat tv-ohjelmien lähetysaikoja. Vain elämää on kahdeksanvuotiaan tyttären ja minun yhteinen perjantaiohjelma, johon kuuluu oleellisena osana popcornin tai jäätelön tai niiden molempien syönti.

”Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin.”

Lauantaisin meidän perheelle tulee usein kiire ehtiä syödä ennen Fort Boyardia, ja välillä lauantairuokaa syödään vasta ohjelman jälkeen eli turhan myöhään, yhdeksältä.

Sunnuntaisin tokaluokkalainen katsoo Kaikki vastaan yksi. Kun se yhdeksältä loppuu, lapsen hampaat on pesty yhden tauon aikana ja hän on puolijuossut suihkuun ja takaisin toisella tauolla. Tokaluokkalaisen viikonloppu kääntyy kouluviikoksi, ja hän alkaa jo vähän odottaa seuraavaa perjantai-iltaa ja kello kahdeksaa.

Tiedän, tiedän! Ei telkkaria tarvitsisi 2000-luvulla katsoa näin. Ohjelmia voisi tallentaa tai katsoa nettipalveluista koska itselle sattuu sopimaan, hyppiä mainosten yli tai pysäyttää ohjelma hetkeksi koska vain.

Voisimme viis veisata ohjelmien lähetysajoista, lapsi voisi kannustaa sohvalla Jannin Hussin joukkueen ja minä vieressä Siim Liivikin joukkueen kilpailua Fort Boyardin -vankilasaarella vaikka maanantaina kello iltakuudelta ja seuraavan kerran keskiviikkona viideltä.

Se ei vain tuntuisi samalta.

Yläkouluaikoinani 1980-luvulla viikko huipentui perjantai-illan Dallasiin sohvalla äidin kanssa. Vaikka illan jaksossa JR:ia olisi ammuttu tai Sue Ellen olisi juuri ollut retkahtamassa juomaan, meidän piti odottaa seuraavaan perjantaihin, jotta tiesimme, miten tässä käy.

”TV-ohjelmien odottaminen on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.”

Samaa odottamista tv-ohjelmien kanssa on yhä meillä kotona, ja minusta se tuntuu hyvältä. Vaikka lapsi jokaisen Fort Boyardin jälkeen sanoo, että ei jaksa odottaa seuraavan ohjelman kilpailujen näkemistä, hän jaksaa kyllä. Se odottaminenkin on kivaa odottamista, ja odottamiseen on myös hyvä oppia.

Joku kummallinen viehätys on myös siinä, että katsomme ohjelman useimmiten juuri silloin kun se telkkarista tulee. Perjantaisin imurointiini tulee vauhtia ja lapsia auttaa sohvatyynyjen nostelussa imurin tieltä, kun kello lähestyy kahdeksaa.

Välillä on silti hetkiä, jolloin harkitsen nykyaikaan siirtymistä ja kaikkien minusta epäkiinnostavien teknisten asioiden opettelua television katselussani.

Kun pari vuotta sittten katsoin yläkoululaisen kanssa Saara Aallon X Factor UK -ohjelmia ja joka ainoalla (siltä ainakin tuntui) tauolla tuli jellyjortikka-mainos, mietin, että olisihan siinä mainosten yli kelaamisessakin omat hyvät puolensa. Aika monta taukoa sain kulumaan jääkaapilla käymällä ja puheen kääntämisellä hätäpäissäni Hannu Jortikkaan, mutta sitten kysymyksiin oli vastattava. Ehkä sekin oli lopulta ihan hyvä.

”Syksyisimpinäkin maanantaina on jokin täsmällinen oma hetki, jota odottaa.”

Nyt mietin jo vähän, kuinka aikataulutan lokakuiset maanantai-illat, jolloin tulee kiire saada tokaluokkalainen sänkyyn illalla yhdeksäksi. Silloin nimittäin haluan katsoa puolisalaa itsekseni Bachelorette Suomi -ohjelmaa ja vastata vain mieheni kysymyksiin siitä, onko ohjelmassa ruususeremonioineen muka järkeä.

Ehkä varsinaisesti ei, mutta ainakin on syksyisimpänäkin sademaanantaina jokin täsmälliseen aikaan alkava oma hetki, jota odottaa.