Ai teillä on koira? minulta kysytään, kun kerron lämpimästi Tommista. Tavallaan on, vastaan, mutta se ei asu enää meillä, kirjoittaa Salla Stotesbury.

Muistan hyvin sen päivän, kun höperö, rakas mäyräkoiramme Tommi tuli taloon. Huonommin muistan sen päivän, kun se muutti pois. Niiden päivien välillä ehti kulua reilut yhdeksän vuotta ja kolme vauvaa.

Vieläkin, lähes kaksi vuotta muuton jälkeen, minun on välillä Tommia ikävä, vaikka tiedän, että se on onnellisempi nykyisessä kodissaan.

Kun minä ja mieheni päätimme hankkia koiran, olimme lapseton opiskelijapari. Lapsuudenkodissani oli aina ollut koira, ja molemmat tiesimme, mitä koiran hoitaminen vaatii.

Ensimmäisenä vuonna jopa värväsimme dogsitterin viihdyttämään Tommia pidempien työpäiviemme ajaksi.

Luimme Pennun kasvatus -kirjan. Hoidimme eroahdistuskoulutuksen ja sosiaalistamisen huolella. Piilotimme Tommille herkkupaloja asuntoon ja tyhjiin maitopurkkeihin. Harjasimme sen hampaita (ainakin silloin tällöin). Ensimmäisenä vuonna jopa värväsimme dogsitterin viihdyttämään Tommia pidempien työpäiviemme ajaksi.

Suloisesta pennusta kasvoikin mukava ja ylettömän ihmisystävällinen koira, joka tuntui kuuluvan perheeseen.

Tommi syntymäkodissaan kuukauden ikäisenä. Kun se 12-viikkoisena muutti meille, nukuin ensimmäiset yöt sohvalla sen pedin vieressä ja rauhoittelin vikisevää pentua monta kertaa yössä, kunnes se kotiutui.
Tommi syntymäkodissaan kuukauden ikäisenä. Kun se 12-viikkoisena muutti meille, nukuin ensimmäiset yöt sohvalla sen pedin vieressä ja rauhoittelin vikisevää pentua monta kertaa yössä, kunnes se kotiutui.

Ruuhkavuodet ja koira, hankala yhtälö

Kun Tommi oli vuoden, meille syntyi vauva ja siitä parin vuoden päästä toinen. Äkkiä koirasta tuli enemmän taakka kuin ilo.

Kotiimme astui jatkuva syyllisyys: Kenen vuoro viedä Tommi aamupissalle? Iltakävelylle? Koskahan se on viimeksi harjattu? Ole hiljaa! Mene nyt siitä! En jaksa heitellä palloa, vauva kerrankin nukkuu! Voitko jo pliis tehdä sen pissan, niin päästään sisään! Ei koske vauvan leluihin! Irti! Hyi!

Taaperovuosien jälkeen tilanne vähän tasoittui, mutta suhteeni Tommiin ei koskaan palannut ennalleen. Hyvät hetket – niitäkin oli – eivät korvanneet jatkuvaa huonoa omaatuntoa: koira tuntui aina olevan se yksi ylimääräinen riesa, joka vielä työpäivän, lasten, kaupassakäynnin, liikunnan, ruoanlaiton, vaatehuollon ja tiskikoneen lisäksi olisi pitänyt jaksaa hoitaa.

Tommista lähti aika lailla karvaa (silloin, kun joku ehti ja muisti harjata sen).
Tommista lähti aika lailla karvaa (silloin, kun joku ehti ja muisti harjata sen).

Iltalenkit kutistuivat kierrokseen korttelin ympäri (ei sillä, Tommi ei koskaan juuri kävelemisestä välittänyt). Onnittelin itseäni, kun kerran kuussa väsäsin sille jonkin aktivointilelun tai vein koirapuistoon.

Kenen vuoro viedä Tommi aamupissalle? Iltakävelylle? Koskahan se on viimeksi harjattu? Ei koske vauvan leluihin! Irti! Hyi!

Kun kolmas vauva ilmoitti tulostaan, aloimme miettiä vakavasti sitä, mitä vanhempani olivat vihjanneet jo aiemmin. Olisiko Tommin parempi asua jossain, missä sille olisi kunnolla aikaa?

Päätös vahvistui, kun raskauden aikana muutimme uuteen kotiin. Tommia ahdisti. Se ei pitänyt asunnon liukkaista portaista ja alkoi haukkua hurjasti aina ovikellon soidessa, hellyydenkipeänä hyppi kyläilijöiden päälle ja nylkytti jalkoja. Keväälle olisi tiedossa paitsi vähäunisia öitä ja imetyksentäyteisiä päiviä, myös remonttia ja koululaisten luona tiuhaan vierailevia kavereita. Paljon ovikelloja.

Raskaus oli vaikea, työpäivän jälkeen en jaksanut kuin maata. Mies hoiti lapset, ruoat ja kodin. Koiraa ei hoitanut oikein kukaan.

Kaksi viikkoa ennen vauvan laskettua aikaa tartuin puhelimeen ja soitin äidilleni 600 kilometrin päähän. Voisikohan Tommi muuttaa väliaikaisesti mummolaan vaikka pariksi kuukaudeksi, kun vauva syntyy? ”Ilman muuta!” äiti huokaisi tyytyväisenä ja kertoi, että oli ollut aikeissa ehdottaa sitä itsekin. Tommi oli käynyt mummolassa usein ja rakasti vanhempiani vähintään yhtä paljon kuin meitä. Tunne oli molemminpuolinen.

Tommi ei pitänyt uuden kotimme liukkaista portaista.
Tommi ei pitänyt uuden kotimme liukkaista portaista.

Antaisitko pois myös lapsesi, kun tuntuu hankalalta?

Kun vauva vuodenvaihteessa syntyi, mummu tuli käymään ja vei parin päivän päästä Tommin mennessään.

En muista eron hetkestä juuri muuta kuin kalvavat itsesyytökset. Mitäs hankit koiran, jos et jaksa hoitaa! Antaisitko pois myös lapsesi, kun tuntuu vähän hankalalta?

Samalla tiesin, että se ei ole ihan sama asia. Eläin ei ole lapsi. Se on eläin. Vaikka itkin, tunsin helpotusta – ja helpotuksestani lisää syyllisyyttä.

Vauvavuosi oli monella tapaa paljon rankempi kuin aiemmat. Kevään mittaan tuli lukemattomia hetkiä, kun olin Tommin hoitopaikasta äärettömän kiitollinen.

Kesällä menimme mummolaan käymään. Kiiltäväturkkinen ja kirkassilmäinen koira tervehti meitä iloisesti, mutta ei vaikuttanut erityisesti kaivanneen.

”Meistä on tullut oikein kaverit”, pappa sanoi, otti Tommin syliin ja nuuhkutteli sen korvaa. Tommi vastasi antamalle papalle märän pusun.

Tommi oli hyvin tyytyväinen oloihinsa eläkeläisvanhempieni luona. Omakotitalon valtavalla pihalla oli hauskaa juoksennella, nuuskia ja paimentaa ohikulkijoita. Mummulan toisen mäyräkoiran, Tommin siskopuolen, kanssa syntyi välillä hyväntahtoista kisaa hellyydestä ja herkkupaloista, mutta enimmäkseen sen kanssa oli mukava leikkiä. Mummu annosteli koirille ruokien höysteeksi huolellisesti A-jugurttia, vitamiineja ja välillä ruokaöljyä turkinhoitoon.

Iltaisin Tommi käpertyi sohvalle isäni polvimutkaan. ”Koltiainen”, pappa totesi naureskellen. Tommin lempipuuhaa kuulemma oli vohkia papan olohousut pyykkikorista ja tehdä niistä pesä lattialle. ”Meistä on tullut oikein kaverit”, pappa sanoi, otti Tommin syliin ja nuuhkutteli sen korvaa. Tommi vastasi antamalle papalle märän pusun.

"Tällä lahjakirjalla annetaan pitkäkarvainen mäyräkoira..."

Loppukesästä keskustelimme miehen ja vanhempieni kanssa ja teimme yhteistuumin päätöksen. Kerroimme lapsille, että nyt on todennäköisintä, ettei Tommi enää palaa kotiin.

Ei olisi reilua, että Tommi tuotaisiin taas mukavasta uudesta kodista paikkaan, missä oikein kukaan ei ehdi sitä kunnolla hoitaa. Koiramme ansaitsisi mukavammat eläkepäivät.

Esikoiselta tuli itku (syyllisyyttä tunsin siitäkin), mutta hänkin hyväksyi perustelut: ei olisi reilua, että Tommi tuotaisiin taas mukavasta uudesta kodista paikkaan, missä oikein kukaan ei ehdi sitä kunnolla hoitaa. Koiramme ansaitsisi mukavammat eläkepäivät.

Vuosi sitten valmistelimme mieheni kanssa isälleni joululahjaksi A4-kokoisen virallisluontoisen dokumentin. Siinä luki näin:

Tällä lahjakirjalla annetaan PITKÄKARVAINEN MÄYRÄKOIRA TOMMI (s. 1.4.2006) henkilölle PAPPA (syntymäaika) seuraavin ehdoin:

1. Mainittu PAPPA haluaa mainitun TOMMIN omistukseensa.

2. PAPPA sitoutuu valmistamaan TOMMILLE tämän jokaisen syntymäpäivänä (joka vuoden 1. huhtikuuta) yhden (1) nakkivoileivän syötäväksi.

3. TOMMI sitoutuu parhaan kykynsä mukaan lajittelemaan PAPAN pyykit elinpäiviensä loppuun saakka.

4. PAPPA ja TOMMI sitoutuvat tarjoamaan toisilleen hoivaa, rakkautta, rapsutuksia ja koiramaista hellyyttä päivittäin niin kauan kunnes jommastakummasta aika jättää.

Pappa luki lahjakirjaa nauraen kyyneleet silmissä (ehkä muustakin kuin naurusta) ja hyväksyi lämpimästi kaikki neljä ehtoa. Sitten minä, mieheni, pappa ja Tommi vahvistimme asiakirjan allekirjoituksin. Meillä ei ollut enää koiraa.

Paitsi että tavallaan on. Aina.

Muistot jäivät, vaikka koira lähti. Vielä kotona asuessaan Tommi tarjosi meille paljon hyviä hetkiä ja makeita nauruja. Kerran poissaollessamme rakas luolakoiramme oli kaivanut miehen huppariin oman tunnelin.
Muistot jäivät, vaikka koira lähti. Vielä kotona asuessaan Tommi tarjosi meille paljon hyviä hetkiä ja makeita nauruja. Kerran poissaollessamme rakas luolakoiramme oli kaivanut miehen huppariin oman tunnelin.

Nainen, joka meillä asuu, ei joulun alla uskonut, että suonikohjuleikkauksesta toipuminen tarkoittaa kahden kuukauden kotityökarenssia, Kai Lehtinen kertoo.

Käärin pakettia varovasti auki. Sen ympäri on kiedottu monta kerrosta teippiä. Lahjapaperi on vähän tahmea ja tarttuu sormiin.

Sisältä kuoriutuu virkattu, vino pannulappu, ja lahjan tekijä kuuntelee vieressä, kuinka isä kehuu sitä maailman hienoimmaksi.

Pannulappuja on vuosien varrella kertynyt kaappiin vino pino, ja ne kaikki ovat parhaita joululahjoja. Innosta tuikkivat lapsensilmät ovat vuosi vuoden jälkeen sulattaneet isän sydämen ja tuoneet hyvää, lämmintä ja hellää mieltä.

En jouluaskartele, en lähetä kortteja

En ole jouluihminen. En valmistaudu hyvissä ajoin etukäteen. En mielelläni osallistu edes joulusiivoukseen, mutta jostain nimeltä mainitsemattomasta syystä huomaan kuitenkin osallistuvani siihen joka vuosi.

Erityisen tärkeää on siivota tonttujen lymyilypaikat kuten hellan tausta ja saunan lauteitten alunen.

Koska vetoan terveyssyihin, lahjojen oston hoitaakin nainen, joka meillä asuu.

Ovikranssien, pitsikoristeisten piparkakkutalojen, himmelien sun muiden joulusinappien tekoon en osallistu. En lähettele kortteja enkä askartele joulutähtiä, käpykoristeita tai jäälyhtyjä.

Ajatuskin kiertämisestä joululauluvalepukkikaupoissa nostattaa kaikkea muuta kuin joulumieltä, ennen kaikkea verenpainetta. Koska vetoan terveyssyihin, lahjojen oston hoitaakin nainen, joka meillä asuu.

Säälimätön sairaanhoitaja

Eräänä jouluna hiivin tonttujen lailla hiljaa varpaisillaan (niillä kuudella) tukisukka jalassa marraskuusta lähtien. Pätkäisin klapikoneella toista jalkaani, ja päkiän puutteessa siihen kehittyi kivuliaita suonikohjuja. Ne poistettiin leikkauksessa.

Sairaalasta palattuani kerroin, että sain hoito-ohjeeksi välttää kaikkia kotitöitä kahden kuukauden ajan. Koska nainen, joka meillä asuu, on sairaanhoitaja, hän ei uskonut eikä säälinyt minua pätkääkään.

Kuntoutuksen varjolla voi toipilaalla näköjään teettää säälimättä töitä. Sohvalla löhöily loppui lyhyeen, ja ajatus täysihoidosta kokovartalohierontoineen jäi haaveeksi.

Kotisairaanhoitajan ammattiin taitaa hakeutua ennemminkin sisar riuska räväköitä kuin hento valkoisia. Kuusenhakureissuun mennessä jalan oli kuulemma oltava kunnossa.

Kuudelle lapselle riitti 24:stä herkkupussista neljä pussia kullekin, ja avaamista odotettiin jännityksellä joka aamu.

Joulukalenterin avaaminen on meillä säilynyt hauskana perinteenä, vaikka lapset ovat yhtä vaille täysi-ikäisiä. Aikoinaan he tekivät tarkat vuorot kalenterin avaamiseen. Kuudelle lapselle riitti 24 herkkupussista neljä pussia kullekin, ja avaamista odotettiin jännityksellä joka aamu. Samalla opittiin odottamaan ja iloitsemaan muidenkin vuoroista.

Kalenteri on edelleen seinällä, ja pois muuttaneetkin kurkistavat sinne kotiin tullessaan ja ottavat omansa.

Joulut ennen ja jälkeen

Aikoinaan yksi ihan tavalliselta tuntunut joulu paketteineen, joulutorttuineen ja kirkkoineen oli myöhemmin merkittävä ajanjakaja joulujemme vietoissa. Oli joulut ennen ja jälkeen. Kynttilän vieminen hautausmaalle on saanut uuden merkityksen.

Jouluun liittyykin aina vähän haikeutta ja kaipausta mutta toisaalta myös kiitollisuutta kaikista niistä ihmisistä, joiden kanssa joulua saa edelleen viettää.

Tärkeintä minulle on kiireettömyys, yhdessäolo ja ehdottomasti sauna. Ja kiitos naisen, joka meillä asuu, myös perinteisten jouluruokien tuoksu.

Niin, en ole jouluihminen siinä mielessä, että kuluttaisin aikaa ja rahaa valmisteluihin. Tärkeintä minulle on kiireettömyys, yhdessäolo ja ehdottomasti sauna. Ja kiitos naisen, joka meillä asuu, myös perinteisten jouluruokien tuoksu.

Silokinttuisena ilman suonikohjuja sitä jaksaa ehkä tanssia kuusenkin ympärillä muutaman kierroksen ennen pukin tuloa. Perinteisesti hän käyttää yllättävän samannäköisiä saappaita kuin toiseksi vanhin poikamme. 

Teksti on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 24/2016.

Kun lapsista varttuu teinejä, tunnelmalliset joulukuvat ovat muisto vain, kirjoittaa Minna McGill.

Taisi olla vuosi 2003.

Puin lapsilleni Marimekon pallopuserot ja punavalkoiset tonttulakit. Sitten istutin heidän rintamamiestalon puisille portaille. Siinä he istuivat ja nököttivät vieri vieressä. Nelivuotias isoveli halasi pientä punaposkista pikkusiskoaan, vauvaa vielä.

Minä näpsäsin kuvan.

Voi noita ihania jouluja, kun vielä sai suunnitella, kuvata ja lähettää sukulaisille ja ystäville joulupotretin lapsistaan. Lapsetkin olivat vielä valmiina kaikkeen. Pukivat päälleen vaatteet, jotka valitsin. Työnsivät tonttulakin päähänsä ja istuivat nätisti kuvattavina, ainakin hetken.

Olivat minun jatkeeni.

Vuodet kuluivat ja muovailtavuus väheni. Pian he eivät enää lelukatalogin selaamiselta malttaneet istahtaa paikoilleen edes yhdeksi hetkeksi. Teini-ikään tullessaan he eivät olisi ikimaailmassa suostuneet noloihin joulupotretteihin. Älä unta nää!

Sitten tuli viime joulu.

En tiedä, mitä tapahtui, mutta sain suostuteltua lapset yhteiseen joulukuvaan äidin kanssa.

Oli joulukuun alku, eikä rivitaloasuntomme takapihalla hitustakaan lunta eikä aurinkoa. Mutta lapset hoitivat hommansa kuten neljätoista vuotta aiemmin siellä rintamamiestalon puisilla portailla. Hymyilivätkin niin kuin vain tämä uusi selfie-sukupolvi hymyilee: ammattimaisesti.

Vain äiti huomasi jääneensä ajasta jälkeen. Jokaisessa kuvassa hän näytti väsyneeltä ja kulahtaneelta, katsoi vinoon tai näytti suoraan sanottuna oudolta. Liikaa yritystä, sanoi tytär.

Arvatkaa vain, jäikö kuva lähettämättä.

Sorry lapset, uusi yritys tänä vuonna, ehkä.