Jos on joskus maannut happiviikset naamalla sairaalan vuoteessa ja pelännyt, että mitenköhän tässä käy, tietää, mikä siinä hetkessä on merkityksellistä, kirjoittaa Minna McGill.

Ystävä soitti ja kaipasi kuuntelijaa. Edelliset päivät olivat kuluneet iäkkään äidin vieressä, sairaalan sängyn laidalla.

 Edelliset päivät olivat kuluneet iäkkään äidin vieressä, sairaalan sängyn laidalla.

Ystävä oli hypännyt ensimmäiseen Pohjanmaalle vievään junaan. Sairaalaan saavuttuaan hän kuuli, että yksi lääkäri oli jo käynyt ja todennut: Nyt on niin, että loppu voi tulla koska tahansa tässä.

Ystäväni näki äitinsä surulliset kasvot ja tajusi, että lauseen aiheuttama tuska leijui huoneessa. Voi kunpa aina niin optimistinen äiti olisi kuullut jotakin muuta.

Voi kunpa aina niin optimistinen äiti olisi kuullut jotakin muuta.

Jos on joskus maannut happiviikset naamalla sairaalan vuoteessa ja pelännyt, että mitenköhän tässä käy, tietää, mikä siinä hetkessä on merkityksellistä.

Ne ovat hoitavat kädet ja myötätuntoiset katseet. Ja ne oikeat sanat: kauniit, lohduttavat, joskus ihmeitäkin tekevät. Kokemusta on.

Ei peloissaan oleva ihminen kaipaa epäuskoa. Hän kaipaa uskoa. Sairaalan sängyssä sydänmonitoriin liimattuna ehkä enemmän kuin koskaan ja missään.

Ystävän äiti vietti sairaalassa viikon.

Onneksi hoitajien lämpö ja toiveikkaat sanat hellivät. Lääkäritkin vaihtuivat, ja muutama heistä valoi huoneeseen aivan uuden tunnelman.

Onneksi hoitajien lämpö ja toiveikkaat sanat hellivät.

Se yksikin hymyilevä valkotakki, joka katsoi syvälle silmiin, puristi lämpimästi kättä ja sanoi sitten:

Kyllä me rouva saadaan teidät vielä kuntoon!

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 22/2017 pääkirjoitus.

Kirjoittaja tuntee olonsa sitä kevyemmäksi, mitä useampaa sukupolvea hän mielessään kantaa.
Kirjoittaja tuntee olonsa sitä kevyemmäksi, mitä useampaa sukupolvea hän mielessään kantaa.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

Väitetään, että vanhentuessaan ihminen tulee yhä enemmän omaksi itsekseen.

Minulle on käynyt päinvastoin. Täytän tänä kesänä 45 ja muutun koko ajan enemmän äidikseni, isäkseni, isosiskokseni, mammakseni ja mummukseni.

Parikymppisenä olin mielestäni kovinkin yksilöllinen – tai ainakin yritin olla.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen oma itseni. Se tuntuu yllättävän hyvältä.

Enää en. Vuosi vuodelta näen selvemmin, että käyttäydyn vieraiden ihmisten seurassa täsmälleen kuten äitini. Näen peilikuvastani nykyään myös äidin naururypyt ja tanssityylin. Otsastani on tullut isän otsa, vitseistäni isän vitsejä. Terävän nenäni olen perinyt mummultani. Mammaa minussa on tapa käveleskellä ympäri pihaa kädet selän takana. Kun hymyilen, näytän lasteni mielestä ihan siskoltani, en itseltäni. Ääneni on sekoitus äitiä ja siskoa.

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän olen oma itseni. Se tuntuu yllättävän hyvältä.

Kun ei tarvitse ottaa paineita siitä, että on oltava kamalan ainutlaatuinen, vapautuu olemaan, noh, oma itsensä.

Aamu-uinnin jälkeen voi paleltaa. Silloin kannattaa nostella hartioita, neuvoi mummi.
Aamu-uinnin jälkeen voi paleltaa. Silloin kannattaa nostella hartioita, neuvoi mummi.

Tässä sarjassa kiinnitetään huomiota arjen isoihin pieniin hetkiin, jotka tekevät elämästä hyvää.

”Paina peukaloa ja pikkurilliä tiukasti yhteen – molemmissa käsissä”, lapsi huudahti, kun olin aivastamaisillani. Ehkä säikähdin kimakkaa, yllättävää ääntä, mutta aivastus jäi tulematta. Tai sitten taika oli 8-vuotiaan neuvossa, jonka hän oli saanut mummiltaan.

Opin lapseltani myös kaksi tapaa päästä eroon hikasta. Kun hikka on tuloillaan, tulee toisen pitää käsiään hikottelevan korvilla ikään kuin kuppeina. Sinne menisi hikka. Toisessa tavassa roikutaan sängyltä pää alaspäin ja pidätetään samalla henkeä.

Lapsi on hyvillään, kun hänellä on vanhan kansan tietoa, jota minulla ei ole.

Välillä konsti auttaa, useimmiten ei. Lapsi on kuitenkin hyvillään, kun hänellä on vanhan kansan tietoa, jota minulla ei ole. Siksi kuuntelen lapseni mummilta saamia neuvoja tarkasti. Yksi toimii erityisen hyvin.

Jos alkaa palella, ratkaisu ei suinkaan ole juoksentelu, hypähtely ja lisävaatetus. Niiden sijaan alamme nostella olkapäitämme ylös rytmikkäästi. Samalla taitamme kämmenselät ranteiden kohdilta ylöspäin. Kyllä alkaa veri kiertää ja vilu ka­toaa. Teho on testattu niin talvella hiihtolenkillä kuin kesällä aamu-uinnin jälkeen.