Jos on joskus maannut happiviikset naamalla sairaalan vuoteessa ja pelännyt, että mitenköhän tässä käy, tietää, mikä siinä hetkessä on merkityksellistä, kirjoittaa Minna McGill.

Ystävä soitti ja kaipasi kuuntelijaa. Edelliset päivät olivat kuluneet iäkkään äidin vieressä, sairaalan sängyn laidalla.

 Edelliset päivät olivat kuluneet iäkkään äidin vieressä, sairaalan sängyn laidalla.

Ystävä oli hypännyt ensimmäiseen Pohjanmaalle vievään junaan. Sairaalaan saavuttuaan hän kuuli, että yksi lääkäri oli jo käynyt ja todennut: Nyt on niin, että loppu voi tulla koska tahansa tässä.

Ystäväni näki äitinsä surulliset kasvot ja tajusi, että lauseen aiheuttama tuska leijui huoneessa. Voi kunpa aina niin optimistinen äiti olisi kuullut jotakin muuta.

Voi kunpa aina niin optimistinen äiti olisi kuullut jotakin muuta.

Jos on joskus maannut happiviikset naamalla sairaalan vuoteessa ja pelännyt, että mitenköhän tässä käy, tietää, mikä siinä hetkessä on merkityksellistä.

Ne ovat hoitavat kädet ja myötätuntoiset katseet. Ja ne oikeat sanat: kauniit, lohduttavat, joskus ihmeitäkin tekevät. Kokemusta on.

Ei peloissaan oleva ihminen kaipaa epäuskoa. Hän kaipaa uskoa. Sairaalan sängyssä sydänmonitoriin liimattuna ehkä enemmän kuin koskaan ja missään.

Ystävän äiti vietti sairaalassa viikon.

Onneksi hoitajien lämpö ja toiveikkaat sanat hellivät. Lääkäritkin vaihtuivat, ja muutama heistä valoi huoneeseen aivan uuden tunnelman.

Onneksi hoitajien lämpö ja toiveikkaat sanat hellivät.

Se yksikin hymyilevä valkotakki, joka katsoi syvälle silmiin, puristi lämpimästi kättä ja sanoi sitten:

Kyllä me rouva saadaan teidät vielä kuntoon!

Artikkeli on Kodin Kuvalehden 22/2017 pääkirjoitus.