Joskus pienikin oivallus on suuri apu, kirjoittaa Minna McGill.

Odotin vuoroani marketin kassajonossa. Edessä jonotti nuori perhe. Polvenkorkuinen esikoinen pomppi pitkin käytäviä, ja vauva huusi ostoskärryn kaukalossa. Äiti nosteli ostoksia hihnalle, isä pakkasi kassan toisessa päässä ostoksia kassiin. Molemmat pyyhkivät hikeä otsaltaan.

Heti muistin. Tuollaistahan se joskus oli. Kun tunsi muiden katseet selässäänkin.

Siellä selän takana olin nyt minä.

Siellä selän takana olin nyt minä. Teki mieli sanoa:

Tiedän tunteen. Menkää hetkeksi kahville. Olette sen niin ansainneet. Pakkaan ostokset ja huolehdin lapsista.

Teinkö niin? En, en kehdannut.

Hyvä, höperöksi olisivat luulleet, arveli siskoni.

Jotain sentään tein, kun vauva jatkoi itkuaan.

Nostin ostoskärrystäni maitotölkin ja menin sen taakse piiloon. Kurkistelin välillä vasemmalta ja välillä oikealta puolelta. Arvatkaapa, mitä tapahtui?

Heti loppui itku. Siihen paikkaan.

Vauva katsoi tölkkiä ja minua kuin maailman kahdeksatta ihmettä, suu auki, silmät suurina.

Vauva katsoi tölkkiä ja minua kuin maailman kahdeksatta ihmettä, suu auki, silmät suurina.

Siinä välissä vanhemmat maksoivat ja pakkasivat loput ostokset kärryyn.

Lähtiessään äiti hymyili ja nosti peukun.

Minä nostin peukun takaisin.

Tuli valtavan hyvä mieli pitkäksi aikaa.

Ei ne suuret teot, vaan ne arkeen mahtuvat ja nuppineulanpään kokoiset.

Kirjoitus on Kodin Kuvalehden 15/17 pääkirjoitus.