Jotkut ihmiset ovat käveleviä elämäntaito-oppaita, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

ELÄMÄ ON SIUNANNUT minua ihanilla, vahvoilla naisilla. Aluksi he ovat olleet opettajia, pomoja tai satunnaisia tuttavuuksia, mutta kaikista on tullut ystäviäni.

Yksi heistä on Diane.

Diane pyöritti pientä kauppaa Lontoon Covent Gardenissa. Tapasimme vuonna 1996, kun olin juuri palannut Lontooseen vuoden kestäneeltä maailmanympärysmatkalta. Putiikin ikkunassa lappu kaipasi kauppaan myyjää.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Astuin sisään ja rakastuin: katossa marokkolaiset lamput, ikkunalla bonsaipuita, vitriinissä kauniita koruja. Tiskin takana balilaisten puuveistosten ympäröimänä istui omistajarouva ja hymyili blondin hiuspehkonsa takaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Diane on niitä ihmisiä, joille huomaa kertovansa heti kaiken, joten varmaan minäkin läväytin salaisuuteni tiskiin heti kättelyssä. Sain paikan.

Diane on kuin kauppansa: pieni ja viehättävä, yllätyksellinen ja täynnä kertomuksia. Hän liihottaa silkkikaftaanin helmat heiluen kutsumatta gallerioiden avajaisiin ja marssii lupaa kysymättä prinssi Charlesin juttusille, jos sattuu samaan aikaan oopperaan (turvamiehet tosin tulivat väliin).

KERTAAKAAN EN ole kuullut Dianen häpeävän. Jos tulee sanomista, Di hihittää tyytyväisenä. Voi, miten pieni anarkismi pukeekaan kuusikymppistä!

Kauppaansa Diane pyöritti rennosti. Hän saapui paikalle puoliltapäivin, hörppi maitokahviaan tiskin takana ja söi paahtoleipiä, joiden päällä oli aina paksu kerros suolaista voita.

Aika usein Diane nappasi hyllystä käsinpuhalletut lasit ja kaatoi kuohuvaa kaikille, jotka kaupassa sattuivat olemaan. Siinä sitä sitten juhlittiin ventovieraiden kanssa jonkun syntymäpäivää, pestyjä näyteikkunoita tai vain kevättä. Jälkeenpäin Diane pyyhkäisi pikarit puhtaaksi ja laittoi ne takaisin myytäväksi.

Miten asenne elämään voi olla niin kevyt eikä yhtään pinnallinen? Miten ihminen voi olla kuin kävelevä elämäntaito-opas: vartin jälkeen itsestäkin tuntuu, että maailma on minun ja kaikki mahdollista.

Itse ponnistan maailmaan pohjoissatakuntalaisten peltojen keskeltä, joten Dianen tyylissä oli alkuun totuttelemista. Meilläpäin pruukatahan olla hissuksehen. Piretähän säännöistä kiinni. Ei puututa toisten asioihin.

Ja sitten tuo yks lontoolainen menee ja tekee. Sanoo ja nauraa. Utelee ja kyselee, pitää kädestä kiinni, halaa ja pussaa. Eihän siitä voi olla pitämättä, kun se on niin sydäntä täynnä.

Dianessa näin uuden tavan olla nainen.

Koska hän ei pyri täydellisyyteen eikä suorita, hänessä on virheellisyys armeliaasti läsnä. Sain seurata läheltä, miten paljon vähemmällä pääsee, kun ei koko ajan pelkää jäävänsä kiinni siitä, ettei olekaan täydellinen. Sellaisen ihmisen lähellä on helppo olla.

KAUPPA SULJETTIIN jo vuosia sitten, mutta ystävyytemme Dianen kanssa jatkuu. Näemme harvoin, mutta aloitamme aina siitä, mihin viimeksi jäimme.

"Kaikista tärkeintä ovat ihmiset. Muulla ei ole väliä", Dianella on tapana sanoa.

Yritän muistaa sen ihan jokainen päivä. Järjestää aikaa ihmisille ja elämäni niin, että edes joskus tapahtuisi jotain spontaania.

Taidankin tänään nostaa maljan Dianen kunniaksi! Olla edes vähän niin kuin hän. Olla tottelematta tovin.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2014.

Sisältö jatkuu mainoksen alla