Jotkut ihmiset ovat käveleviä elämäntaito-oppaita, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

ELÄMÄ ON SIUNANNUT minua ihanilla, vahvoilla naisilla. Aluksi he ovat olleet opettajia, pomoja tai satunnaisia tuttavuuksia, mutta kaikista on tullut ystäviäni.

Yksi heistä on Diane.

Diane pyöritti pientä kauppaa Lontoon Covent Gardenissa. Tapasimme vuonna 1996, kun olin juuri palannut Lontooseen vuoden kestäneeltä maailmanympärysmatkalta. Putiikin ikkunassa lappu kaipasi kauppaan myyjää.

Astuin sisään ja rakastuin: katossa marokkolaiset lamput, ikkunalla bonsaipuita, vitriinissä kauniita koruja. Tiskin takana balilaisten puuveistosten ympäröimänä istui omistajarouva ja hymyili blondin hiuspehkonsa takaa.

Diane on niitä ihmisiä, joille huomaa kertovansa heti kaiken, joten varmaan minäkin läväytin salaisuuteni tiskiin heti kättelyssä. Sain paikan.

Diane on kuin kauppansa: pieni ja viehättävä, yllätyksellinen ja täynnä kertomuksia. Hän liihottaa silkkikaftaanin helmat heiluen kutsumatta gallerioiden avajaisiin ja marssii lupaa kysymättä prinssi Charlesin juttusille, jos sattuu samaan aikaan oopperaan (turvamiehet tosin tulivat väliin).

KERTAAKAAN EN ole kuullut Dianen häpeävän. Jos tulee sanomista, Di hihittää tyytyväisenä. Voi, miten pieni anarkismi pukeekaan kuusikymppistä!

Kauppaansa Diane pyöritti rennosti. Hän saapui paikalle puoliltapäivin, hörppi maitokahviaan tiskin takana ja söi paahtoleipiä, joiden päällä oli aina paksu kerros suolaista voita.

Aika usein Diane nappasi hyllystä käsinpuhalletut lasit ja kaatoi kuohuvaa kaikille, jotka kaupassa sattuivat olemaan. Siinä sitä sitten juhlittiin ventovieraiden kanssa jonkun syntymäpäivää, pestyjä näyteikkunoita tai vain kevättä. Jälkeenpäin Diane pyyhkäisi pikarit puhtaaksi ja laittoi ne takaisin myytäväksi.

Miten asenne elämään voi olla niin kevyt eikä yhtään pinnallinen? Miten ihminen voi olla kuin kävelevä elämäntaito-opas: vartin jälkeen itsestäkin tuntuu, että maailma on minun ja kaikki mahdollista.

Itse ponnistan maailmaan pohjoissatakuntalaisten peltojen keskeltä, joten Dianen tyylissä oli alkuun totuttelemista. Meilläpäin pruukatahan olla hissuksehen. Piretähän säännöistä kiinni. Ei puututa toisten asioihin.

Ja sitten tuo yks lontoolainen menee ja tekee. Sanoo ja nauraa. Utelee ja kyselee, pitää kädestä kiinni, halaa ja pussaa. Eihän siitä voi olla pitämättä, kun se on niin sydäntä täynnä.

Dianessa näin uuden tavan olla nainen.

Koska hän ei pyri täydellisyyteen eikä suorita, hänessä on virheellisyys armeliaasti läsnä. Sain seurata läheltä, miten paljon vähemmällä pääsee, kun ei koko ajan pelkää jäävänsä kiinni siitä, ettei olekaan täydellinen. Sellaisen ihmisen lähellä on helppo olla.

KAUPPA SULJETTIIN jo vuosia sitten, mutta ystävyytemme Dianen kanssa jatkuu. Näemme harvoin, mutta aloitamme aina siitä, mihin viimeksi jäimme.

"Kaikista tärkeintä ovat ihmiset. Muulla ei ole väliä", Dianella on tapana sanoa.

Yritän muistaa sen ihan jokainen päivä. Järjestää aikaa ihmisille ja elämäni niin, että edes joskus tapahtuisi jotain spontaania.

Taidankin tänään nostaa maljan Dianen kunniaksi! Olla edes vähän niin kuin hän. Olla tottelematta tovin.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 13/2014.

Kun parisuhdekeskustelu alkaa autossa, pakopaikkaa ei ole, Kai Lehtinen kirjoittaa kolumnissaan. 

JOKAISEN PARISKUNNAN kannattaisi kerran vuodessa heittää reput selkään ja lähteä erämaahan ottamaan selvää suhteen laadusta. Patikkaretki testaa hyvin, kestääkö parisuhde soiden ylitykset, kivikot, ylämäet ja alamäet. Jos huipulle asti selvitään yhdessä, saatetaan selvitä myös muista haasteista.

Patikoidessa kaikki turha hienostelu jää pois. Jos seura ei miellytä tai juttu luista, se käy selville nopeasti. Sekin paljastuu, kulkevatko askeleet samaan tahtiin ja auttaako toinen toista vaikeiden paikkojen yli.

PITKÄ AUTOMATKA on toinen hyvä parisuhdetesti. Meillä kotiinpaluu mökiltä kestää aikansa, koska matkaa on toistatuhatta kilometriä. Kun istutaan samassa autossa tuntitolkulla, on parempi tulla toimeen keskenään.

Jos puoliso alkaa automatkan aikana keskustella syvällisesti parisuhteesta, pakopaikkaa ei ole.

Välillä on kuulemma hyvä miettiä, mikä parisuhteessa on tärkeää ja mistä ei halua elämässä luopua.

Autossa nainen, joka meillä järjestää näitä parisuhdeistuntoja, heitti yhtäkkiä minulle kysymyksen: jos me eroaisimme, mikä olisi kaikkein vaikeinta?
Nielaisin muutaman kerran ennen kuin kysyin, että oletko eroamassa. Sain vastauksen, että en, mutta välillä on kuulemma hyvä miettiä, mikä parisuhteessa on tärkeää ja mistä ei halua elämässä luopua. Ja että onko suhteessa vain tottumuksen vuoksi.

Vastasin, että tuohon on vaikea vastata, kun en ole eroamassa. Jäisin kaipaamaan kaikkea, koko yhteistä perhettämme myös.

VASTAUKSENI EI millään muotoa riittänyt. Minun piti eritellä yksityiskohtaisesti, mikä nimenomaan parisuhteessamme on sellaista, mistä en haluaisi luopua. Täysi-ikäiset lapset kuulemma selviäisivät erosta, mutta juuri tässä vaiheessa, kun lapset lähtevät pian pesästä, pitää miettiä, mikä muu vanhempia pitää yhdessä kuin lapset ja suuret velat.

Yritin väittää vastaan, että en halua luopua perheestä ja kaikesta yhteisestä, vaikka lapset kuinka olisivat aikuisia. Ainoastaan veloista voisin suosiolla luopua.

Puolison vertaaminen hyvään tohveliin on minun tapauksessani kuitenkin pelkästään arvostava kommentti.

Ja saa kai sitä olla tyytyväinen siihenkin, jos puoliso tuntuu sopivalta kuin vanha tohveli jalassa.

Sen sanominen oli virhe. Ymmärsin nopeasti, että nainen ei halua olla tohveli. Puolison vertaaminen hyvään tohveliin on minun tapauksessani kuitenkin pelkästään arvostava kommentti, sillä jalkoihini sopivan jalkineen löytyminen on lottovoitto.

KOTIMATKA SUJUI kiperien kysymysten parissa. Ilmeisesti kuitenkin selvisin tentistä, koska pääsin kotona yhteiseen sänkyymme nukkumaan. Ymmärtääkseni emme myöskään ole eroamassa.

Oloni oli keskustelun aikana kuin madolla koukussa. Tunsin jopa myötätuntoa matoa kohtaan, vaikka kalamies olenkin.

Oloni oli keskustelun aikana kuin madolla koukussa. Tunsin jopa myötätuntoa matoa kohtaan, vaikka kalamies olenkin. Toivottavasti selvisin kyselystä niin hyvin, että seuraava tilannekatsaus on vasta ensi lomalla. Mieluusti ei silloinkaan.

Aina voi tietysti harkita matkantekoa mökille lentäen. Tunnissa ei parisuhdepäivitys ehdi päästä alkua pidemmälle, kun ollaan jo perillä. Riittäisiköhän silloin lyhyt tietokoneen viruspäivityksen tapainen yhteenveto: "Parisuhteen haittaohjelmia, viruksia tai matoja ei löydy"?

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 17/2017.

TÄTÄ MIELTÄ. Eräänä aamuna sain tietää, että tiikereihin voi törmätä ihan kadullakin, kun tajuaa katsoa, kirjoittaa Salla Stotesbury.

Look closer – katso tarkemmin, vihjasi amerikkalaiselokuva American Beauty jo lähes 20 vuotta sitten. Elokuvassa tuulessa tanssiva pieni muovipussi on kuin runo. Niin kaunis, että itkettää.

Vasta tänä syksynä olen hiljalleen tajunnut, mitä elokuvan neuvo tarkoittaa. En ole mitenkään tietoisesti päättänyt katsoa arkeani toisin. Eräänä aamuna vain tuntui kuin luomet olisivat nousseet silmiltäni pois. Jopa marraskuisen Helsingin nuhruiset lähiöt ja keskustan betonikorttelit ovat oikeasti tulvillaan kauneutta, iloa ja lämpöä. Esimerkiksi tällaisia arjen runoja olen saanut viime viikoina kokea:

"Kato, sammakoita!"

Toissapäiväisen lumisateen viimeiset jäänteet olivat enää kaksi pientä, jähmettynyttä, pakokaasujen tahraamaa kinosta. 

Runon kinoksista teki se, että minä ja kahdeksanvuotias tyttäreni totesimme samalla hetkellä yhteen ääneen: "Hei kato noita, ne näyttää ihan sammakoilta!"

Yhä kuin vastarakastuneet 

Reppuselkäinen pariskunta, jonka perässä kävelin juna-asemalle eräänä räntäisenä maanantaiaamuna. He kulkivat käsi kädessä koko matkan, arvelin rakastuneeksi nuoreksipariksi.

Asemalla huomasin, että pariskunta olikin tuttu: lapseni koulukaverin vanhemmat, jotka ovat taatusti olleet yhdessä ainakin vuosikymmenen. Suloista!

Hypnoottiset hansikkaat

Junassa minua vastapäätä istuneen vanhemman rouvan kädet. Naisella oli uskomattoman kauniit fuksianväriset hansikkaat, joissa oli nahkainen koristeremmi ja solki. Tuijotin niitä kuin hypnoosissa melkein koko matkan.

Kun nousimme pääteasemalla ylös, hetken mielijohteesta kehuin hansikkaita rouvalle ääneen. Hän hymyili hämmästyneenä ja kiitti. Ehkä hänelle tuli yhtä hyvä mieli kuin minulle, kun kerrankin kehtasin avata suuni tuntemattomalle.

Hendrixiä jousilla, teinitähti liukuportaissa

Jousikvartetti viritteli soittimiaan Asematunnelissa keskellä aamuruuhkaa. Juuri, kun kävelin ohi, he aloittivat Purple Hazen alkutahdit.

Iltapäivällä herkistyin kuuntelemaan liukuportaissa, kun vieressä kirkas ääni lauloi Varpusta jouluaamuna. Teinitytön tulkinta olisi mennyt heittämällä läpi vähintään Voice of Finlandin alkukarsinoista.

Milloin olet viimeksi nähnyt tiikerin?

Tällä viikolla metrossa lievästi kehitysvammainen mies kysyi, milloin olen viimeksi nähnyt tiikerin. Muistelin, että kesällä Korkeasaaressa. Mies kehotti katsomaan: tiikereitä voi nähdä ihan kadullakin.

Näin varmasti on, kun ymmärtää katsoa.