Poikaystävä jäi ja samalla lempimuki. Mukia kaipaan yhä, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.
SE, JOKA SANOO, ettei tavara tee onnelliseksi, valehtelee. Kyllä tekee.
Aamuisin, kun valmistan itselleni munakkaan, rikon munat kauniissa keraamisessa kipossa. Jos vatkaisin munat vispilällä metallista mitta-astiaa vasten iskien, kylmä, kolkko ääni loisi päivääni kalskean alkutunnarin. Kirpputorilta ostamani kippo sen sijaan vaatii helliä otteita ja tekee minut onnelliseksi. Munatkin maistuvat paremmilta.
Kiinnyn tavaroihin syvästi. Loukkasin verisesti exääni, kun eron jälkeen soitin hänelle ja ensikohteliaisuuksien jälkeen kysyin, voisiko hän lähettää lempimukini uuteen osoitteeseeni.
Ei kuulemma voinut. Vieläkin, kaikkien näiden vuosien jälkeen muistan, miltä kuppi tuntui kädessäni. Sen jämäkkä kiiltävä pinta, syvän punainen sävy. Miehen pintaa en muista samalla intohimolla.
HIMOITSEN tavaroita lehtien sivuilta ja kauppojen ikkunoista. Saatan saada rakastumiseen verrattavissa olevan tunnereaktion esineestä. Lamppu kaupan ikkunassa voi olla niin kaunis, että sisälläni muljahtaa. Sen jälkeen en saa ajatuksiani siitä irti. Olen varma, etten voi elää ilman sitä.
Suuri osa rakastumisistani jää kaukosuhteiksi ja hiipuu. Yletön tuhlaaminen nimittäin aiheuttaa minulle omantunnontuskia. Olen kasvanut kodissa, jossa muovipussit pestiin ja kuivattiin uusiokäyttöön ja lahjapaperit kerättiin talteen.
Äitini on sukupolvea, joka laskostaa huivin huolellisesti henkarin puulle ja etsii kahvilassa takille naulakon. Minä ja muut kulutusjuhlan keskellä kasvaneet heitämme takkimme rennosti tuolinselustalle, josta se sitten putoaa lattialle ja nuhraantuu. Mutta ei sen niin väliä, uusi sesonki tuo tullessaan uudet takit.
Tusinatakkiin ei ehdi kiintyä, sillä yhteistä historiaa ei synny. Kun jokin tavara on itselle merkityksetön, siitä ei tule pidettyä kunnolla huolta. Miten paljon maailmassa onkaan lainattuja tavaroita, jotka eivät koskaan päädy takaisin omistajalleen? CD-levyjä, kirjoja ja huppareita eksyneinä vieraissa kodeissa. Ei kukaan toisten tavaroita tahallaan hukkaa.
Ne unohtuvat, koska tunneside niihin puuttuu. Kirpputoreilla liikutellaan merkityksettömien tavaroiden massaa kuin purkkaa poskesta toiseen.
HUONOSTI TEHDYISTÄ asioista raivostun. Kattilasta, johon ruoka tarraa, vaikka mainoksen muna luistelee sen pinnalla sulavasti. Paidasta, joka nukkaantuu ensi pesussa. Siivilästä, jonka metalliverkko alkaa heti repsottaa. Ne ovat välinpitämättömyyden tuotoksia. Kukaan ei missään vaiheessa piitannut siivilä-rievusta sen vertaa, että siihen olisi valittu vahva verkko ja sen liimaukset tehty huolellisesti. Kukaan ei ollut siiviläparasta ylpeä, kukaan ei rakastanut sitä. Ja siksi se meni rikki.
Sukkahousutkin voitaisiin tehdä kestämään. Mutta koska sellaisten sukkahousujen tekeminen ei olisi taloudellisesti kannattavaa, näin ei toimita. Sormi paukahtaa nailonin läpi juuri ennen juhliin lähtöä ja aiheuttaa takakireyttä. Aina. Olisin valmis maksamaan isoja rahasummia sukkahousuista, jotka kestäisivät. Ne tekisivät minut onnelliseksi.
Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2015.
