Pahaa paria ei erota mikään, ei edes aikuisuus, Sanna Stellan kirjoittaa kolumnissaan.

VANHIN YSTÄVÄNI soitti. Hän ilmoitti tulevansa pesemään talomme ikkunat ennen lapseni syntymäpäiväjuhlia, koska tiesi minun olevan kiireinen.

Hän ajoi autolla kolme tuntia, parkkeerasi pihaan ja kysyi, onko mitään hyvää syötävää. Sitten hän pesi ikkunat ja alkoi organisoida asioita niin, että meidänkin huushollissa juhlajärjestelyt hoidettaisiin kerrankin ajoissa.

Ystäväni pani minut kirjoittamaan ostoslistan ja valmensi kaupassa vierestä, jotta toimin järjestelmällisesti. Ei antanut fiilistellä Lähi-idän ruokasäilykkeitä. Komensi jatkamaan matkaa, kun jäin keskustelemaan kalamyyjän kanssa mustekalan kokkaamisesta, koska ”mustekalasta ei lue kauppalistassa mitään”.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sellainen on Taina, jonka olen tuntenut nelivuotiaasta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

LAPSINA OLIMME erottamattomat.

Tainalla oli potta päässä leikattu karkea tukka ja loputon määrä innostusta kaikkeen kiellettyyn. Hän orkestroi ajelut serkkunsa mopolla, ja minä ohjasin meille sketsiesitykset. Majaprojektin hallinnoimme yhdessä samoin kuin kissanraatojen kyselyn kunnon hautajaisia varten. Iltaisin makasimme ojassa ja pelottelimme ohikulkijoita huutamalla kummitusääniä betonirumpuun.

Koskaan ei ollut tylsää. Kyläläisillä oli meille nimikin. "Jaahas, paha parihan se sieltä tulee", he sanoivat ja hymyilivät lempeästi, kun taas kerran poljimme pyörillämme kylän halki.

JOS MUUTAN, pyydän aina avuksi Tainaa. Hän on järjestelmällinen ja – mikä vielä tärkeämpää – tuntee minut ja tapani läpikotaisin.

Ei haittaa, vaikka Taina avaa kaapin, jossa kannettomien pakasterasioiden pinot ja tehosekoittimen osat pyörivät sikin sokin. Tainalle ei tarvitse selittää, että no, mä nyt oon tällainen muovirasioiden pinoaja, sillä hän tietää sen jo. Tietysti hän pottuilee kannettomista rasioista loputtomiin, mutta tyhjentää silti kaapin.

Taina on kuin sisko, tyyppi, jota en koskaan valinnut. Hän nyt vain sattui hengailemaan kotini vieressä mummulassaan, eikä muita samanikäisiä ollut lähettyvillä. Sellaisen ihmisen kanssa voi vain olla. Vaikka elämä vei meitä eri suuntiin ja lopulta meistä kasvoi hyvin erilaiset ihmiset, juureni ovat kietoutuneet hänen juuriinsa. Ne pitävät meidät pystyssä läpi elämän.

HUUMAAVAA ON SEKIN, kun aikuisena tapaa ihmisen, jonka kanssa syntyy syvä ystävyys. Tulee tunne, että on samasta puusta veistetty. Luottamus muodostuu heti, eikä juttu meinaa katketa millään. Tilanteeseen liittyy vähän noloa ihastumisen kaltaista herkkyyttäkin.

Eräs tällainen uusi ystävä tunki toisella tapaamisellamme kanssani vessaan, koska meillä oli niin paljon puhuttavaa. Olimme tunteneet vasta muutaman tunnin mutta kuitenkin jo siinä vaiheessa ystävyyttä, että uskalsin sanoa suorat sanat siitä, mitä ajattelin vessaseurasta. Tuore ystävä jäi jatkamaan juttuaan oven toiselle puolelle, silmä moljotti saranan vierestä ja suu kävi. Tunsin silloin, että tuohon tyyppiin voin kietoa uusia juuria.

Kolumni on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 4/2015.

Sisältö jatkuu mainoksen alla