Sukittaja ei tee itsestään numeroa. Usein sukittajan arvon huomaa vasta, kun häntä ei enää ole, kirjoittaa toimittaja Anna Pihlajaniemi.
Villasukilla ja hyvällä ruualla on ainakin yksi yhteinen piirre.
Parhaimmillaan molemmat valmistetaan rakkaudella ja rakkaudesta. Muistellaan vastaanottajaa lämpimästi. Mietitään, tykkäisikö hän enemmän tästä vai tuosta. Halutaan ilahduttaa juuri häntä.
Kaupasta ostettu ei koskaan ole ihan sama, vaikka olisikin tosi hieno ja hyvä.
Jokaisessa suvussa pitäisi olla sukittaja. Hän, joka juoksuttaa villalankaa puikoilla ja ajattelee kauniita hänestä, joka sukat jalkaansa saa.
Se on vähän kuin siunaus tai hyvän onnen toivotus.
Kun sukkapari on valmis, sukittaja lykkää sen vähäeleisesti sukulaisten matkaan. Ottakaa tästä. Vaikka saappaisiin. Pysyvät varpaat lämpiminä.
Sukittaja ei tee itsestään numeroa.
Niiden, jotka sukittajan tekemät sukat jalkaansa saavat, tulisi olla kiitollisia. Aika harva asia tässä maailmassa nykyään valmistetaan ihan itse ja rakkaudellisin ajatuksin, vähän kerrallaan.
Usein sukittajan arvon huomaa vasta, kun häntä ei enää ole.
Siinä vaiheessa alkaa miettiä, mistä lapsille saisi uudet sukat pieneksi jääneiden tilalle. Jos sellaiset onnistuu löytämään, ne eivät ikinä tunnu aivan yhtä ihanilta kuin sukittajan kutomat.
Silloin sukittajaa tulee ikävä.
Meitä on täällä Sipoossa kaksi "sukittajaa", mies ja minä. Kudin on aina mukana, vaikkapa sairaalan odotustilassa, matkoilla, kylässä, joskus kokouksessakin. Miehen taito kutoa sukkaa herättää aina ihastusta ja kummastustakin. Sukkia saavat lapset, lapsenlapset, sukulaiset, ystävät, ihanat arjen auttajat, lähetystyö saa varoja, jos sukkia ei tarvita suvussa juuri sillä hetkellä. Sukkia on ilo kutoa ja ilo kasvaa, kun sukille löytyy onnellinen omistaja!
Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi
