Sandran isoäiti on kerännyt lautasliinoja yli 30 vuotta. Melkein kaikkiin hän on kirjoittanut, mistä liina on peräisin.
Sandran isoäiti on kerännyt lautasliinoja yli 30 vuotta. Melkein kaikkiin hän on kirjoittanut, mistä liina on peräisin.

Äidin ja mummin muisti on alkanut mietityttää yhä useammin, kirjoittaa Sandra. 

Seison kauppakeskuksen tungoksessa valitsemassa hiusväripakettia, kun äiti soittaa. Hän kertoo samat asiat kuin viimeksi: Rovaniemellä sataa lunta, Lea on Lanzarotella ja telkkarista tulee hirveän hyvä ohjelma.

En jaksaisi kuunnella. Lopetan puhelun nopeasti, ja jälkeenpäin tulee tuttu tunne, huono omatunto.

Yritän lohduttaa itseäni: minulla saa olla kiire. Olen 22-vuotias opiskelija. Opiskelun ja iltatöiden keskellä pitäisi osata päättää, mikä minusta tulee isona, haluanko seurustella ja minkä värisiksi värjäisin hiukseni.

Siinä välissä huolehdin siitä, että tärkeimpien aikuisteni muisti on alkanut heiketä. Mummi on 82, joten se ei ole ihmekään.

57-vuotias äitini sairastaa MS-tautia, joka vaikuttaa muistiin. MS-taudissa immuunijärjestelmä hyökkää hermostoa vastaan, mutta sairaus tuo mukanaan myös ihan arkisia kiusoja. Äiti ei muista sanoja ja nimiä kuten ennen. Hän soittaa minulle eikä muista miksi. Kerran hän unohti, että oli keittämässä kananmunia, ja meni lepäämään. Vesi kiehui kunnes haihtui. Kananmunat lensivät kattoon.

Myös mummi kertoo samoja tarinoita uudelleen ja uudelleen. Äiti sanoo, että se voi johtua siitäkin, että mummi kertoo saman jutun niin monelle.

Minua äidin ja mummin muisti on alkanut mietityttää yhä useammin.

Viime keväänä istuin olohuoneen lattialla. Ympärillä lojui satoja serviettejä, värikkäitä ja kuviollisia, isoja ja pieniä.

Äiti oli joskus sanonut, että mummi kerää lautasliinoja, mutta minä luulin sitä vitsiksi.

Sitten löysin mummilasta pahvilaatikon, johon mummi on kerännyt lautasliinoja ainakin 30 vuotta. Melkein kaikissa lukee, missä ja milloin servietti on kääritty huolella talteen ja kenen kanssa hän on ollut. ”Esso 30/9 -94. Ritva ja Ripa.” Se on vähän ennen ukin kuolemaa.

Tuntui kuin olisin löytänyt aarteen.

Laatikollinen muistoja tuntui tärkeältä, koska olin alkanut huolestua siitä, ettei mummi enää muista.

Säilöttyjä hetkiä

Pitelen kirjastossa Pientä kirjaa muistista. Liian pieni, ajattelen. Haluan tietää kaiken. Tämä on iso asia.

Lainaan kuusi muistiaiheista kirjaa. Opin, että muistin hapertuessa ei aina ole kyse muistisairaudesta, vaan esimerkiksi juuri MS-taudista. Stressikin voi hetkellisesti saada ajatuksen pätkimään.

Kotona ahmin Hanna Jensenin kirjan 940 päivää isäni muistina. Siinä Jensen kertoo isänsä sairastumisesta Alzheimerin tautiin ja keskivaikeaan dementiaan. Jensen kaivaa tietoa muistisairauksista kuin vimmattu.

Samastun häneen, vaikka äitini ja mummini eivät ole muistisairaita. Oireet vain ovat tarpeeksi samat.

Ihan kuin pelkäisimme, että ilman tavaroita emme muista tärkeitä hetkiä.

Jensenin kirja on hauska ja lohdullinen. Itken sohvalla ääneen, mutta kun lopetan, minua ei enää pelota niin paljon.

Muutaman viikon päästä äiti tulee kylään Rovaniemeltä. Minulla on kuumetta. Raahaudun sängystä olohuoneen lattialle ja laitan pään sohvalla makaavan äidin vatsalle. Pyydän häntä silittämään.

Tietokoneella soi Samuli Putro: ”Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa. On hiljaisuus niin täydellisen hiljaista, että kuiskauskin on huuto. En vaihtais sekuntiakaan. En nuoruutta, en vimmaisia kasvukipuja.”

Haluaisin säilöä tämän hetken.

Meidän suvussa säilöminen on tapana. Taltioimme ja säästämme kaiken. Servietit, kynät, kuvat, astiat, lippulappuset. Hukumme kodeissamme tavaraan. Mummini, tätini, äitini, minä.

Ihan kuin pelkäisimme, että ilman tavaroita emme muista tärkeitä hetkiä.

Luonnollista hitautta

Syksyllä olemme mummin kanssa Kansallisten senioreiden muistikerhossa. Mummi käy siellä, ja olen pyytänyt sen vetäjältä Liisa Munukalta, että saisin tulla vieraaksi. Haluan nähdä, mitä kerhossa tapahtuu.

Huoneessa on kymmenen naista. Aluksi tarkistetaan kotiläksy: päättelytehtävä, johon on pitänyt keksiä kaupunkien nimet. Sitten käydään läpi Valittujen Palojen sanatietovisa ja luetaan runoja. Mummi on hiljaisempi kuin yleensä. Hän näyttää pieneltä.

Välillä rupatellaan. Munukan mielestä tärkeintä on, että muistin taso säilyy ja että seniorit ylipäätään lähtevät kotoaan.

Kerhon jälkeen kysyn Munukalta, onko mummin muisti hänen mielestään huonontunut. Pelkään vastausta, mutta Munukka vastaa kieltävästi.

Hän muistuttaa, että muistikerhon kävijät ovat syntyneet 1930-luvulla. Vanhuus näkyy hitautena. Ja se hitaus on luonnollista, jatkan lausetta mielessäni.

Mummi on sitä paitsi harvinaisen aktiivinen. Muistikerhon jälkeen hän menee englannin kerhoon.

Pelkoa ja hätää

Jotta ymmärtäisin muistisairautta paremmin, soitan Sirkka Jatkolalle. Sirkka työskentelee Rovaniemellä sairaanhoitajana kahdessa muistisairaita hoitavassa palvelukodissa. Hän on työskennellyt vanhusten parissa kymmeniä vuosia ja huolehtii nykyisin myös 60-vuotiaasta veljestään Raimosta.

Raimo sairastaa Alzheimeria. Se vaikuttaa kaikkeen: parranajoon, pukeutumiseen, syömiseen ja puhumiseen. Sanat ja niiden merkitys katoavat. Vielä kuukausi sitten Raimo osasi käydä yksin suihkussa. Nyt pitää vahtia, saako hän hanan auki ja muistaako käyttää saippuaa.

"Raimo ahdistuu hirveästi, jos ei saa toppatakin vetoketjua kiinni", Sirkka kertoo.

"Toivon, ettei hän tuntisi itseään kovin yksinäiseksi. Tiedän, että hänellä on hätä ja hukassa olemisen tunne."

Ajattelen äitiäni. Aina ennen lähtöä hän pyörii hermostuneena ja pakkaa. Mihin se hävisi, hän puhisee, kun unohtaa, mihin laittoi lompakon hetki sitten.

"Ei muistisairas ole tyhmä. Hän vain ei muista."

Sirkka muistaa sanatarkasti, mitä Raimo kerran sanoi: Tuntuu kauhealta, ettei muista, mitä pitäisi muistaa.

Sirkka ei pidä siitä, että terveet vitsailevat dementiasta. Sirkka ja Raimo kyllä nauravat sairaudelle.

Kun Raimo kerran näki peukalonsa heijastuksen vesihanan pinnassa, hän mietti, pitääkö se leikata pois. Myöhemmin ajatus huvitti.

Minua mietityttää, mitä muistisairaus voi pahimmillaan aiheuttaa. Sirkka tietää, että ahdistusta. Surullisinta on hänestä nuori ja hyväkuntoinen mutta muistamaton ihminen, joka on ahdistunut ja aggressiivinen.

Kysyn, mistä voi epäillä, että läheisellä on muistisairaus.

"Siitä, että asiat ja sanat jatkuvasti unohtuvat. Ajattelun loogisuus katoaa, eikä ihminen muista, missä on tai mihin oli menossa", Sirkka vastaa.

Oireet on helpompi huomata, jos viettää aikaa läheisen kanssa. Aina se ei ole helppoa. Monia muistisairaus pelottaa. Varsinkin vieraiden on helpompaa katsoa ohi ja väistää kuin kohdata.

"Ei muistisairas ole tyhmä. Hän vain ei muista."

Puhelun jälkeen minua itkettää. Liikutun nykyään usein. Äiti sanoisi, että sieluni on sekaisin.

Luopumista ja surua

Istun mummin kanssa kahvilassa. Teen hänelle kyselyä, joka on laadittu lääkärin tueksi muistisairauden arviointiin.Useimpiin kysymyksiin mummi vastaa: ”Muisti on vähän huonontunut”.

Mummi vastaa ylimalkaisesti, ajattelen. Minua alkaa kiukuttaa. Melkein tiuskaisen: onko sinulla mielestäsi ongelmia muistin kanssa.

Kyse onkin minusta: en halua luopua.

"Ei nyt niin, että siitä olisi hirveästi haittaa", hän sanoo ja hörppää kahvia.

Kiukkuni läpi tajuan, ettei kyse ole mummin ja äidin muistiongelmista.

Kyse on minusta. Siitä, etten kestä muistutusta edessä olevasta: että minun pitää kasvaa ja aikuistua. Luopua.

Muutin kotoa Rovaniemeltä Helsinkiin jo 16-vuotiaana, kun pääsin lukioon. Arki kotona äidin sairauden kanssa oli raskasta ja halusin itsenäistyä.

Kuusi vuotta myöhemmin itsenäistyminen tuntuu yhä olevan kiusallisesti kesken. Minusta on ikävää saattaa äitiäni junalle tai lähteä mummilasta. Ne ovat konkreettisia luopumisen hetkiä. Kurkkuani kuristaa ja silmiä kirvelee, on pakko räpytellä.

Minua pelottaa luopua äidistä ja mummista ja siitä, että joku huolehtii minusta. Minua pelottaa jäädä yksin.

Katson mummia ja hymyilen. Juomme kahvit loppuun. Mummi taittelee puhtaan valkoisen servietin käsilaukkuunsa.

 

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 2/2014.

Mian mielestä puhelinmyyjän työssä parasta ovat ihmiset. Hän toivottaa heille ”hyvää päivänjatkoa” työpäivänsä aikana yli sata kertaa.

MINÄ KUUNTELEN 4/4. Miljoona suomalaista kokee itsensä yksinäiseksi. Ketkä kuuntelevat heitä, joilla ei ole ketään muuta? Vantaalainen puhelinmyyjä Mia Maurer, 46, myy työkseen lehtiä, mutta samalla hän kuulee monta surullista elämäntarinaa.

"En koskaan tiedä, kuka puhelimeen vastaa ja missä. Yksi on ehkä kesämökkirannassa saunaa lämmittämässä, toinen kotimatkalla riidan jälkeen, itku pistelemässä silmien takana. Nuori tai vanha, jonkun tytär tai äiti tai veli.

Yksikään heistä ei ole vain ääni puhelimessa. Jokaisella heillä on oma elämänsä.

Joku voisi ajatella, että mitä väliä minulle on sillä, kenen kanssa puhun. Kunhan yritän saada lehtitilauksen kaupaksi vaikka puolipakolla ja sanon sitten heipat. Ei se niin mene. Voin tehdä aika paljon myyntipuheen ohessa.

Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa.

Voin kuunnella.

Suomessa on hurja määrä yksinäisiä. Joidenkin elämässä puhelinmyyjä on ainoa ihminen, joka koskaan soittaa. Muun ajan kännykkä on hiljaa. Kukaan ei kaipaa, kotona on äänetöntä ja tyhjää.

Silloin ihmisellä on tarve puhua. Olen saanut kuulla tuntemattomien ihmisten avioeroista, puolison kuolemasta, sairauksista ja työttömyydestä. Kaikista niistä isoista asioista, jotka vievät meiltä yhtäkkiä maton jalkojen alta.

"Voin antaa heille ne muutamat minuutit"

"En näe ihmisen ilmeitä ja eleitä, kun hän kertoo elämästään. Ulkonäön voin vain arvailla. Mutta siinä hetkessä olemme hetken jotenkin tuttuja, saman asian äärellä.

En voi suoranaisesti muuttaa kenenkään hankalaa tilannetta, mutta minulla on annettavana ne muutamat käytössäni olevat minuutit.

Lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Kun puhelun päättyessä huomaan, että toista ihmistä jotenkin helpotti purkautua, niin jäähän siitä ihan pirun hyvä mieli. Ehkä hän uskaltaa taas ajatella, että kyllä tämä tästä.

Tykkään ihmisistä ja olen vähän tällainen heittäytyjätyyppi, että lähden helposti mukaan tilanteisiin: Ai kauheeta! Voi että! Miten nyt noin! Jonkun kanssa voisin jutella tunteja.

Samalla tiedän, ettei minua ole palkattu psykologiksi vaan lehtiä myymään. Täytyy tasapainotella. Ajattelen, että voin tuoda jonkun elämään pientä iloa, mutta samalla tienata elantoni, niin kuin jokaisen täytyy tienata."

"Joidenkin puheluiden jälkeen pyyhin kyyneleen"

"Suurin osa keskusteluista on hyviä. Lehti joko tilataan tai ei, ja sitten siirryn eteenpäin. Joidenkin puheluiden jälkeen joudun hengittämään vähän syvempään ja ehkä pyyhkimään kyyneleen. Ne ovat usein keskusteluja vanhempien naisten kanssa.

Naiset ovat olleet ikänsä hyviä äitejä ja vaimoja, uhrautuneet ja höösänneet muita, leiponeet pullat ja kolunneet koulun vanhempainillat. Sitten he ovat käyneet tarpeettomiksi. Lapset kasvoivat, puolisot kuolivat, kukaan ei enää välitä.

Olen ymmärtänyt, että me naiset olemme usein liian kilttejä. Siitä roolista ei ole helppo päästä eroon. Jos vanhoilla päivillään paneekin stopin passaamiselle ja vaatii jotain itselleen, omaiset loukkaantuvat.

Haluaisin halata jokaista liian kilttiä naista ja sanoa, että kyllä minä kuuntelen, mutta muista itsekin olla topakkana."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 16/2017.

Jokainen tarvitsee arvostusta

”Jos kaikki kohtelisivat toisiaan normaalisti ja mukavasti, maailma olisi paljon parempi paikka. Mitä hyödyttää, jos ihmisiä arvostelee? Myös omaa elämäänsä pitäisi arvostaa. Kun kuulen asiakkaiden vaikeista kokemuksista, muistan aina, että minulla on hyvä työ ja ihana tytär, olen terve ja suhtkoht järjissäni. Se riittää onneen. Ei kaikkea tarvitse aina olla enemmän ja paremmin.”

Maailmalla on havaittu uusi ammattitauti, blogger burnout eli bloggaajauupumus. Mikä niin kivassa työssä voi väsyttää? Suosittua Pupulandia-blogia pitävä Jenni Rotonen kertoo.

Hajutonta ja mautonta höttöä, josta ei saa mitään irti.

Suunnilleen näin Jenni Rotosen suosittua Pupulandia-blogia kommentoitiin loppuvuodesta 2015.

Jennin elämä oli tuolloin suuressa myllerryksessä. Hän kävi läpi psykoterapiaprosessin raskainta vaihetta, eroa ja muutoksia työelämässä.

Jenni oli pitänyt suosittua muoti- ja lifestyleblogiaan jo kymmenen vuotta. Nyt blogin pitäminen ei ensimmäistä kertaa huvittanut. Elämänmuutokset veivät voimia. Oli vaikea kirjoittaa itsestään ja erittäin vaikea asettua alttiiksi kritiikille.

Jenni tunsi olonsa apaattiseksi ja alakuloiseksi. Motivaatio puuttui. Väsytti.

”Tässä työssä pitäisi olla koko ajan inspiroitunut olo. Silloin ei ollut”, Jenni kertoo.

Negatiivista palautetta tuli enemmän kuin koskaan.

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti. Että tämä on vain tällaista höttöä. Se oli minun tapani suojella itseäni. En pystynyt antamaan itsestäni enempää.”

”Sain tosi paljon kritiikkiä siitä, että blogistani ei saa enää mitään irti.”

Lukijat eivät sitä tienneet. Jennistä tuntui, että osa heistä tuli paikalle vain provosoituakseen ja luki tekstejä virheitä etsien. Nälvimistä oli vaikea kestää.

”Silloin oli välillä sellainen olo, että tämä on ihan kohtuutonta.”

Kivakin työ voi väsyttää

The New York Times kirjoitti syksyllä ilmiöstä nimeltä blogger burnout, bloggaajauupumus. Se on väsymystä, joka voi iskeä, kun harrastuksesta tulee elinkeino.

Bloggaajan työssä henkilökohtainen elämä ja työ sekoittuvat. Menestyvän bloggaajan päivät ovat pitkiä, ja työaikaa on vaikea rajata, koska oma elämä on samalla materiaalia blogiin.

Työtä tehdään julkisesti, ja siitä saa paljon palautetta, huonoakin. Koska bloggaajan ammatti on uusi, siihen ei ole olemassa koulutusta tai ammatillista tukiverkostoa.

Lisäksi blogi on aina vain pala kirjoittajansa elämästä. Sen halutaan näyttävän hyvältä silloinkin, kun ei mene niin hyvin.

Jenni tunnistaa bloggaajauupumuksen ilmiönä hyvin. Harrastuksena ja intohimona alkaneesta blogista on tullut yhä useammalle elinkeino, joka voi uuvuttaa siinä missä mikä tahansa muukin työ.

”Harrastaessa voi itse päättää, milloin tekee ja huvittaako tehdä. Kun blogi on elinkeino, se ei olekaan enää niin vapaaehtoista. Pitäisi löytää aikaa ja energiaa tehdä sitä silloinkin, kun ei ole niin hyvä fiilis.”

Elämä alttiina arvostelulle

Blogin lukijat odottavat uutta sisältöä jatkuvasti. Bloggaajan pitää antaa jotain itsestään joka päivä, olla luova ja pysyä kiinnostavana.

”Samaan aikaan on hyvin altis julkiselle arvostelulle. Palaute tulee suoraan kirjoittajalle, eikä se aina ole positiivista tai kovin rakentavaa”, Jenni sanoo.

Hän uskoo, että ilkeä kommentointi on monelle oman pahan olon purkamista.

”Negatiivisen palautteen hyväksyy, mutta ei keskustelupalstojen anonyymiin paskanjauhantaan koskaan totu”, Jenni sanoo.

”On välillä aika raadollista, millaisia juttuja joutuu itsestään lukemaan.”

”Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja.”

Joskus Jennistä tuntuu, että bloggaaja ymmärretään tahallaan väärin. Jos naama ärsyttää, tekstejä luetaan jo valmiiksi tietyllä asenteella. Bloggaajilta vaaditaan mielipidettä silloinkin, kun keskustelu ei pysy kovin asiallisena.

”Moni lukija kokee, että bloggaaja on heille tilivelvollinen. Ei ehkä osata nähdä, että bloggaajallakin voi olla huonoja päiviä tai vaikeita aikoja. Aina pitäisi kyetä antamaan huippusuoritus”, Jenni sanoo.

”Palaute tulee eri tavalla iholle, koska ihmiset olettavat, että minun kuuluu käydä keskustelua myös niiden kommentoijien kanssa, jotka ovat itse asiattomia.”

Negatiiviset kommentoijat ovat onneksi pieni vähemmistö. Jenni kokee itsensä onnekkaaksi, kun saa blogata työkseen.

”En valita, koska bloggaaminen on minusta tosi kivaa. Suurin osa lukijoista ja kommentoijista on aivan ihania.”

Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”
Tällä hetkellä blogin pitäminen tuntuu Jennistä helpolta. ”Teen paljon töitä, koska tykkään siitä. Kun nauttii työstään, on vaikea sanoa kivoille jutuille ei.”

Esikuva vai yli-ihminen?

Lukija saattaa vaatia bloggaajalta huomaamattaan paljon. Hänen on paljastettava kiinnostavia asioita itsestään, mutta ei liikaa tai väärällä tavalla.

Hänen on oltava esimerkillinen suunnannäyttäjä, esikuva, omissa elämänvalinnoissaan täydellinen. Mielipideautomaatti, jolla on näkemys asiaan kuin asiaan.

Ei ihme, jos se joskus uuvuttaa.

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja. Se on tosi ristiriitaista. Mitä ikinä tekeekään, ei voi miellyttää kaikkia”, Jenni sanoo.

”Tiedostan itse, että vaikka en haluaisi olla esikuva, olen sitä siitä huolimatta. Minun täytyy muistaa oma vastuuni.”

”Bloggaajan oletetaan helposti olevan yli-ihminen, mutta samaan aikaan kritisoidaan sitä, että blogit ovat liian siloteltuja.”

Julkisesta työstä huolimatta Jenni on ihan tavallinen tyyppi, jolla samat murheet kuin kaikilla muillakin, yksityishenkilö, joka ei ole tilivelvollinen elämästään. Sitä voi olla vaikea ymmärtää.

”Moni ajattelee, että heillä on oikeus tietää. Jos bloggaaja on jakanut esimerkiksi jotakin seurustelusuhteestaan, lukijat ajattelevat, heillä on oikeus tietää, mitä suhteelle kuuluu ja miksi seurustelukumppania ei ole näkynyt hetkeen.”

Jennille vaikeinta on ollut kertoa blogissa esiintyneen parisuhteen kariutumisesta. Silloin puntarissa on ollut muidenkin kuin hänen yksityisyytensä.

”Ihmissuhteet ovat mutkikkaita, ja aina ei välttämättä ole itsekään tiennyt, mitä on tapahtumassa. Miten sitä voisi silloin avata tuntemattomillekaan?”

Tavoitettavissa aina

Jenni on tehnyt blogiaan täyspäiväisenä työnä syksystä 2012 lähtien. Pupulandia on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Suomen suosituimmista blogeista. Tällä hetkellä sillä on noin 60 000 lukijaa kuussa.

”Moni lukija ei todellakaan tajua, kuinka paljon käytän blogiini aikaa”, Jenni sanoo.

”Se varmasti näyttäytyy monelle lukijalle tosi helppona. Sen kun sutaisee jotain kasaan ja ottaa pari kuvaa. Tuohonhan pystyisi kuka vain.”

Oikeasti aikaa menee esimerkiksi postausten valmisteluun, valokuvaukseen, editointiin, kirjoittamiseen, verkostoitumiseen, palavereihin, sähköpostien vaihtoon ja kirjanpitoon.

Jos blogilla haluaa elää, on tehtävä myös kaupallista sisältöä. Sen tekemiseen menee usein enemmän aikaa kuin muun sisällön, eikä kaupallisuus aina miellytä lukijoita.

”Mitä enemmän on kaupallista sisältöä, sitä enemmän pitää olla myös muuta sisältöä, jotta blogi ei ole pelkkää kaupallista sisältöä. Se tarkoittaa sitä, että jos blogilla menee hyvin, työmäärä on moninkertaisesti suurempi.”

Jenni tekee välillä jopa 12-tuntisia työpäiviä. Kiireisimpinä hetkinä hän saattaa aloittaa työt klo 7–9 välillä aamulla ja lopettaa klo 23–02 välillä illalla.

”Viikot ennen joulua ovat vuoden kiireisintä aikaa”, Jenni sanoo.

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä. Saatan myös käydä välillä urheilemassa ja istua pari tuntia kaverin kanssa kahvilla.”

”Tuntimäärä on vaikeasti mitattavissa, koska osa tekemisestä ei suoranaisesti tunnu työltä.”

Yhden postauksen tekemiseen voi mennä yhteensä kahdeksan tuntia, kokonainen työpäivä. Viikossa Jenni tekee kuudesta kahdeksaan postausta.

”Se saattaa näyttää siltä, että vain olen sängyssä kotona enkä ole pukenut päälleni puoleenpäivään mennessä. Oikeasti olen saattanut aloittaa työt koneella jo seiskalta. Kotitoimistolta käsin työskennellessä ei vain tarvitse laittautua heti aamusta.”

Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”
Jenni on oppinut suunnittelemaan ja priorisoimaan työtään. ”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään.”

Kritisoijat saivat selityksen

Loppiaisena 2016 Jenni kirjoitti postauksen, jonka julkaiseminen pelotti:

”Kun on tottunut vaatimaan itseltään valtavasti, on loppujen lopuksi aika vaikeaa myöntää tai hyväksyä tarvitsevansa tai ennen kaikkea ansaitsevansa apua. Terapiaan hakeutuessani minulla ei ollut minkäänlaista akuuttia hätätilannetta elämässäni ja kyseenalaistin kovasti, mahtaisiko koko hommasta olla mitään hyötyäkään. Ennen kaikkea kyseenalaistin kuitenkin oman oikeuteni pyytää apua. Minähän pärjäsin.”

Blogipostaus syntyi hetken mielijohteesta. Jenni kertoi siinä aloittaneensa terapian ja avasi, miksi blogin pitäminen oli tuntunut edellisenä vuonna niin vaikealta.

Hajuttomaksi ja mauttomaksi kritisoineet lukijat saivat selityksen.

”Jotakuta harmitti oma pisteliäs kritiikkinsä, kun avasin tilanteeni taustoja. Sain myös paljon myötätuntoa”, Jenni sanoo.

”Se oli ensimmäinen kerta, kun avasin blogissa jotakin todella henkilökohtaista. Oli koskettavaa, miten ihmiset suhtautuivat, miten myötätuntoisia he olivat ja miten paljon voimaa minun avautumiseni selvästi antoi monelle muulle.”

Siksi postaus kannatti kirjoittaa, Jenni ajattelee nyt. Sittemmin hän on kirjoittanut muistakin hyvin henkilökohtaisista aiheista, esimerkiksi nuorena sairastamastaan masennuksesta.

”Kyllä se on myös pelottanut. On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle. Siellä voi olla myös ihmisiä, jotka eivät välttämättä halua minulle hyvää.”

”On eri asia puhua ystäville kuin kymmenien tuhansien ihmisten yleisölle.”

Pelko on osoittautunut turhaksi. Palaute on ollut lähes kokonaan positiivista, ilahtunutta. Vihdoinkin joku puhuu.

Kirjoittamalla omista kokemuksistaan Jenni on antanut mielenterveysongelmille kasvot, normalisoinut niitä ja rikkonut tabua.

”Samalla se on tapa näyttää ihmisille, että vaikka elämäni näyttäisi päällepäin täydelliseltä, loppujen lopuksi minusta tiedetään tosi vähän.”

Unelmahommissa

Jenni ei ole koskaan harkinnut bloginsa lopettamista. Se on harvinaista. Moni menestyneistä bloggaajista on pitänyt taukoa, aloittanut puhtaalta pöydältä uudella bloginimellä tai lopettanut kokonaan.

Jenni uskoo jaksavansa, koska on opetellut priorisoimaan, suunnittelemaan ja tekemään työtä niin, ettei se kuormita tai stressaa liikaa.

Viime kesänä Jenni piti ensimmäisen lomansa kuuteen vuoteen.

”Lukijat saattavat olla onnellisempia paljon vähemmästäkin kuin mitä itse vaatii itseltään”, Jenni sanoo.

”Vaikka teen tosi paljon töitä, voin paremmin kuin koskaan. Psykoterapia on auttanut elämänhallintaprosessissa tosi paljon.”

Välillä blogin pitäminen tietenkin väsyttää. Joka päivä on keksittävä jotain, mistä kirjoittaa.

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

”Eihän missään muussakaan työssä voi vain sanoa, että nyt ei huvita, en tule töihin.”

Kun Jenni aloitti blogin pitämisen reilut kymmenen vuotta sitten, muotiblogit olivat hyvin pienen piirin harrastus. Kukaan ei kuvitellut, että niillä voisi joskus tienata elantonsa.

Vaikka nyt voi, suosio ei välttämättä kestä ikuisesti.

”Vaikka minulla on suht vankka asema, koko ajan tulee uusia lahjakkaita tyyppejä. Voi olla, että jossain vaiheessa minun tekemiseni eivät kiinnosta ihmisiä enää, ja se on minulle ihan ok”, Jenni sanoo.

”Nautin tästä niin kauan kuin voin. Koen edelleen, että olen tosi onnekas, unelmatyössäni.”