Aino, 38, tuli äidiksi yksin – ”Lapsillani on laaja perhe”

”Olen odottanut, milloin lapseni kysyvät, miksei heillä ole isää.

Vielä kysymyksiä ei ole tullut. Ehkä se johtuu siitä, että he ovat vasta 4- ja 1-vuotiaita. Olen kertonut heille, että olen saanut vauvan siemenet lääkäriltä.

Niin kauan kuin muistan, olen halunnut perustaa perheen yksin. Minulla ei ole ollut parisuhteita enkä haaveile sellaisesta. Siitä olen kuitenkin haaveillut, että olisin tärkeä ihminen jollekulle.

Kymmenen vuotta sitten sanoin haaveeni ensimmäisen kerran ääneen. Olin iltakävelyllä ystäväni kanssa ja totesin hänelle, että haluaisin lapsia mutta en parisuhdetta.

Olin tuolloin 28-vuotias ja tein talousalan konsultin töitä yrittäjänä. Elin hotellielämää, matkustelin, kävin ulkona syömässä ja juhlimassa. Nautin ex tempore -asioista: kerran kesken iltalenkin päätimme ystäväni kanssa, että ajamme Helsingistä Poriin kansantanssitapahtumaan. Vaihdoimme saman tien juoksutrikoot kansallispukuihin.

”Itsellinen äitiys tuntui luontevalta reitiltä vanhemmaksi.”

Ystäväni saivat lapsia, ja toivoin, että voisin itsekin kokea sen. Halusin elämääni muutakin sisältöä kuin työn ja huvittelun.

En halunnut jättää lasten saamista sen varaan, että löytäisin sopivan puolison. Mitä jos viettäisin miehen kanssa ensin vuosia ja huomaisin sitten, ettei meistä tulekaan mitään? Koko homma pitäisi aloittaa alusta, ja kohta olisin nelikymppinen ensisynnyttäjä.

Itsellinen äitiys tuntui luontevalta reitiltä vanhemmaksi. Elämänasenteeni on, että jos jotain haluan, ryhdyn toimeen.

Kun haave toteutuu

Hauduttelin ajatusta itsellisestä äitiydestä useamman vuoden. Tiesin, että hedelmöityshoitoihin voisi kulua kymmeniä tuhansia euroja. Olin valmis luopumaan kaikesta muusta: matkoista, omista hankinnoistani, asuntolainan lyhentämisestä. Halusin hankkia vakituisen ja hyväpalkkaisen työn, jotta voisin tarjota lapsilleni ja itselleni taloudellista varmuutta.

Kun sitten sain vakituisen työn, otin yhteyttä hedelmöityshoitoja tarjoavalle yksityiselle klinikalle. Tuntui hyvältä sanoa haaveeni omista lapsista ääneen. Vatsassa kutitti matka, joka oli alkamassa.

Aloin odottaa esikoistani viidennen hoitokerran jälkeen. Lähettelin riemuitsevia viestejä kaikille läheisilleni: vihdoin tämä onnistui!

Toisaalta en uskaltanut kunnolla iloita ennen kuin raskaus oli puolivälissä, ja senkin jälkeen olin huolissani. Mietin, onko vauvalla kaikki hyvin.

Esikoiseni syntyi elokuisena iltapäivänä vuonna 2018. Tuntui epätodelliselta, että minulla oli yhtäkkiä hänet.

Ensimmäisenä iltana kotona vain hymyilin. Kotonani oli vauva, ja se oli minun omani.

Mitä jos vauva putoaa?

Tiesin, että kuusiviikkoinen vauvani heräisi kohta toiselle yösyötölle. Hormonitasojen muutos aiheutti minulle unettomuutta synnytyksen jälkeen, enkä saanut iltaisin nukahdettua. Olin ensimmäistä kertaa äiti ja ensimmäistä kertaa niin väsynyt, että olin huolissani jaksamisestani. Kun vauva heräsi, en uskaltanut nostaa häntä sängystä syliini. Pelkäsin, että hän putoaa.

Aamukuudelta soitin äidilleni ja isälleni ja sanoin, että tulkaa tänne, auttakaa. Vanhemmillani on Helsinkiin neljän tunnin ajomatka. Yhdeltätoista he olivat oven takana.

Lähdimme vauvan kanssa siltä seisomalta vanhempieni luokse pariksi viikoksi. Minulla oli iltaisin seuraa, ja vanhempani auttoivat vauvan hoidossa. Jaksoin taas, kun sain nukuttua kunnolla.

”Itsellisyys ei tarkoita minulle yksinäisyyttä.”

Toivoin esikoiselleni sisarusta, josta olisi hänelle seuraa, tukea ja turvaa. Sitä omat sisarukseni merkitsevät minulle. Toista raskauttani yritin lähes kaksi vuotta yhteensä kymmenellä alkiolla. Toivoin, odotin ja petyin.

Pidin kuitenkin kiinni unelmastani. Suoritin hoitoja kuukaudesta toiseen ja vasta myöhemmin tajusin, miten kovilla kehoni olikaan. Työ ja esikoinen pitivät minut pinnalla, ja sain muuta ajateltavaa.

Loppuvuodesta 2021 minusta tuli kahden lapsen äiti. Itkin ja nauroin yhtä aikaa. Oli liikuttavaa, miten hellästi esikoinen otti pikkusiskon vastaan.

”Toivoin kahta lasta, sillä itse sain nuoremmista sisaruksistani leikkiseuraa.”

Itsellisyys ei tarkoita minulle yksinäisyyttä. Voin soittaa ystävilleni tai vanhemmilleni, jos olen liian väsynyt tai tulee tiukka paikka. Lasteni kummeilla on puhelimessaan ohituskaista minua varten, jos satun tarvitsemaan apua. Tämä tieto rauhoittaa.

Ajattelen myös, että olen etuoikeutettu, sillä minulla on tällaisia läheisiä. Ilman heitä en voisi olla itsellinen äiti.

Olen sanonut lapsilleni, että he ovat onnekkaita. Heillä on laaja perhe, johon kuuluvat myös isovanhemmat, kummit, ystävät ja serkut.

Arkirima alemmas

Työskentelen asiantuntija-asemassa. Työni on vaativaa, ja nautin siitä. Töissä keskityn täysillä ja kotona en tee töitä, ellei ole ihan pakko.

Minulle on tärkeää, että työelämä muuttuu inhimillisemmäksi ja ymmärrys vanhemmuuden vaativuudesta lisääntyy. Jos kokous venyy yli neljään, sanon kollegoilleni, että minä lähden nyt päiväkodille. Muuta vaihtoehtoa ei ole, ja oikeastaan hyvä niin. Työ ja perhe pysyvät tasapainossa.

Voin olla johtaja, asiantuntija ja menestyä työssäni, mutta minulla on myös muuta elämää. Haluan olla sekä äiti että menestyä työssäni.

Vanhemmuus on opettanut minut vaatimaan itseltäni vähemmän. On ihan sallittua välillä mennä lasten kanssa helpomman kautta. Oppikirjaäitiyteen ei minusta kannata ahtautua. 

”Alitan riman arkirutiineissa hyvällä omallatunnolla. Tärkeintä on sittenkin olla läjässä sohvalla lukemassa kirjaa tai lähteä pyörälenkille jätskikiskalle.”

Välillä mietin, mitä lapsilleni tapahtuu, jos minulle tapahtuu jotakin. Kuka heitä hoitaa? Se on pelottava ajatus.

Olen pyrkinyt työntämään pelot sivuun. Menen mieluummin rohkeasti eteenpäin. Olen ylpeästi itsellinen äiti.”

Miten Aino on järjestänyt arkensa kahden lapsen yksinhuoltajana? Paljonko hedelmöityshoitoihin kului kaikkiaan rahaa? Millaisia haaveita Ainolla on? Entä mitä hän ajattelee nyt parisuhteesta? Lue Ainon koko tarina Kodin Kuvalehdestä 13/2023. Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet-palvelua.