Anita Pienmäki, 50, uupui työssä, jonka piti olla hänen unelmiensa työ. Kuntoutuksessa hän ymmärsi, miksi itsensä puolustaminen työpaikoilla ja ihmissuhteissa oli aina ollut hänelle vaikeaa.
”Tie Jyväskylästä Turkuun oli peilijäässä. Minun piti keskittyä ajamiseen enkä voinut antaa katseeni harhailla hetkeäkään.
Pääsin perille, vaihdoin autoa ja otin suunnan kohti tuusulalaista autoliikettä, minne minun oli määrä viedä toinen auto.
Lumimyräkkä alkoi lähtiessäni liikkeelle Turusta. Jossain vaiheessa alkoi sataa alijäähtynyttä vettä, joka jäätyi hetkessä tuulilasiin ja vei näkyvyyden.
Allani oli takavetoinen pakettiauto, joka olisi helposti voinut lähteä luisuun.
Kun 15 tunnin työpäivän päätteeksi avasin lopulta kotioven, olo oli kuin voittajalla. Selvisin noinkin haastavasta kelistä!
Kun aloitin uudessa työssäni autoliikkeessä keväällä 2022, en voinut kuvitella, kuinka paljon työstä voisi nauttia.
Ystäväni olivat vuosien varrella kertoneet, millaista on työpaikoilla, joissa oikeasti viihtyy. Minun kohdalleni ei ollut sattunut sellaista koskaan.
Mietin, onko vika itsessäni.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882491935z.1_20230127141441_000gte5j3c7v.20.iptcstrip_0.jpg?itok=ukqL9pzJ)
Päädyin autoalalle onnellisen sattuman kautta. Ajan autoja ympäri Suomea sijaisautoiksi ja korjaamoille, ja lisäksi opettelen autoalan toimistotöitä ja katsastuksia. Viime syksynä myin pomoni avulla elämäni ensimmäisen Mersun.
Osaan arvostaa työssä viihtymistä, sillä aina niin ei ole ollut.
Olen sairastunut kaksi kertaa burnoutiin. Viimeksi uuvuin työssä, jonka piti olla unelmieni täyttymys.
”Aloin tuntea itseni työpaikkakiusatuksi.”
Itku herkässä
Sydämeni hakkasi, kun avasin hotellin keittiön jääkaapin ja käteni tavoitti pullat. Tulisiko joku kohta kieltämään ja syyllistämään? Teinkö taas virheen?
Olin aloittanut työt hotellin kesäkahvilassa vuonna 2016 täynnä intoa. Kahvilan pyörittäminen oli ollut unelmani.
Minusta tuntui, että työkaverit alkoivat inhota minua ensimmäisenä työpäivänäni.
Aina kun menin hotellin keittiöön, koin, että minua kyräiltiin ja kuiskuttelu alkoi. Kukaan ei sanonut suoraan mitään, mutta ei myöskään halunnut auttaa minua tai vastata kysymyksiini.
Minun oli vaikeaa löytää mitään hotellin valtavasta keittiöstä, ja aloin pelätä sinne menemistä.
Nautin itse työstä, mutta ilmapiiri muuttui koko ajan painostavammaksi. Koin, että kollegoideni arvostelu kohdistui tapaani työskennellä ja jopa vaatteisiini.
Aloin tuntea itseni työpaikkakiusatuksi.
Vähitellen ruokahaluni alkoi kadota. Reilussa kuukaudessa laihduin kymmenen kiloa. Valvoin yöt ja mietin, kuinka selviäisin seuraavasta päivästä. Itku oli herkässä.
Lääkärissä puhkesin itkuun ja kerroin, että tunnistan itselläni burnoutin oireet. Olin sairastunut siihen kerran aiemminkin, neljätoista vuotta aikaisemmin kahden pienen lapsen yksinhuoltajana.
”Imuroin muiden negatiivisia tunteita itseeni.”
Omat rajat löytyivät
Burnoutin toteamisen jälkeen sain hyvin hoitoa. Käänteentekeväksi tuli vuoden kestänyt kuntoutus viitisen vuotta sitten. Siinä mietin omia heikkouksiani ja vahvuuksiani perusteellisesti psykologien ja sosiaalityöntekijöiden kanssa.
Kuntoutusryhmässämme oli vain kolme henkeä, joten oli aikaa ja tilaa mennä syvälle.
Aloin ymmärtää itseäni uudella tavalla. Tajusin, että itseni puolustaminen oli aina ollut minulle vaikeaa. Pelkään hylkäämistä.
Jos joku sanoo minulle ikävästi, mietin monta viikkoa, mitä tein väärin ja olenko huono ihminen. Vaistoan muiden negatiivisia tunteita ja imuroin niitä itseeni.
Toipuminen toisesta burnoutista kesti useamman vuoden.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882491935z.1_20230127141441_000gmr5ivvqi.10.iptcstrip_0.jpg?itok=DznRPZzj)
Kuntoutuksessa aloin pohtia myös suhteitani perheenjäseniini. Olin tuntenut huonommuuden tunnetta siskoani kohtaan lapsuudesta lähes viisikymppiseksi.
Yllätyksekseni saimme välimme korjattua. Nyt olemme läheisempiä kuin koskaan. Se vaati, että asetin rajat sille, kuinka minua voi kohdella.
”Kun lähden tien päälle, tunnen eläväni täyttä elämää.”
Itsevarmuus tuntuu hyvältä
Jokainen työpäiväni autoliikkeessä on erilainen. Saatan aamulla hinnoitella autoja, ja kohta olen jo ratin takana matkalla Jyväskylästä Ouluun.
Olen nykyisessä työssäni itsevarmempi kuin koskaan ennen.
Kukaan ei puhu minusta selän takana, vaan asiat hoidetaan kasvotusten. Jokaisella työpaikalla joutuu kuitenkin pitämään puolensa. Nykyään pystyn siihen, ja olen kannustanut muitakin samaan.
Kun lähden tien päälle, tunnen eläväni täyttä elämää. Keskityn vain matkaan.”
Miten Anita ja hänen siskonsa saivat välinsä korjatuksi aikuisina? Mitä tapahtui, kun Anita uskaltautui sanomaan lähipiirilleen, ettei voi olla aina saatavilla ja kuuntelevana korvana? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 3/2024 tai tilaajana täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile digilehdet.fi-palvelua.
