Valokuvausalan yrittäjänä uransa tehnyt Seppo Pöllänen on itsekin intohimoinen luontokuvaaja. Kuvausreissuille hän ajaa usein itärajalle, mutta kuvattavaa riittää myös Sepon kolmessa asuinpaikassa Espoossa, Littoisissa ja Utössä.
Valokuvausalan yrittäjänä uransa tehnyt Seppo Pöllänen on itsekin intohimoinen luontokuvaaja. Kuvausreissuille hän ajaa usein itärajalle, mutta kuvattavaa riittää myös Sepon kolmessa asuinpaikassa Espoossa, Littoisissa ja Utössä.

Kolmikymppisenä Seppo Pöllänen ajatteli, että jaksaa mitä vaan. Sitten tuli pysähdys, myöhemmin toinenkin. Jos uupumus vielä uhkaa, Seppo lähtee korpeen kuvaamaan susia.

”Puhelimet eivät toimi. Niin luki A4-kokoisessa paperissa, johon työntekijämme Sari oli kirjoittanut tehtävälistan. Hän ojensi sen minulle joulukuussa 2000 Turun toimipisteellämme. Olin ajanut sinne Espoosta ja tarkoituksena oli saada valokuvatulosteisiin liittyvät bisneksemme käyntiin uudella paikkakunnalla.

En ehtinyt lukea listaa loppuun, kun minusta alkoi tuntua siltä kuin joku olisi vetänyt armeijan kapean nahkaremmin tosi tiukasti pääni ympärille. Tunne oli niin kummallinen ja voimakas, että muistan sen vieläkin elävästi.

”En polttanut kynttilää molemmista päistä, vaan poltin pätkittyä kynttilää jokaisen palan jokaisesta päästä.”

Hain kupillisen kahvia, istuin alas ja mietin, mitä helkattia tapahtuu. Sanoin Sarille, että sori, en pysty nyt jäämään. Lähdin ajamaan takaisin kotiin Espooseen. Kotona kävelin suoraan makuuhuoneeseen ja menin nukkumaan.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Kun heräsin, mietin, että nyt ei ole kaikki ihan kohdallaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Siinä sängyn reunalla istuessani tajusin, että minähän tuhoudun, jos jatkan samaa rataa. En polttanut kynttilää molemmista päistä, vaan poltin pätkittyä kynttilää jokaisen palan jokaisesta päästä.

Uupumus hiipi salakavalasti arkeen

En ole ketjupolttaja, mutta olen ketjuyrittäjä. 1990-luvulla elin ruuhkavuosia. Minulla oli kaksi yritystä, jotka toimivat useilla paikkakunnilla. Myin kameroita, valmistin valokuvia ja isoja tulosteita esimerkiksi messukäyttöön.

Esikoisemme Santeri syntyi joulukuussa 1991 ja kuopuksemme Valtteri kaksi vuotta myöhemmin.

Kiireisen yrittäjäarjen keskellä meille oli äärettömän iso apu, että lähellä asuvat vanhempani auttoivat. Kun pojat tulivat koulusta kotiin, he heittivät reput eteiseen, tekivät läksyt tai eivät tehneet läksyjä ja kipittivät isovanhemmille syömään.

Seppo 21-vuotiaana valokuvaliikkeen myyjänä, aikana jolloin suomalaiset vielä teettivät paljon valokuvia albumeihinsa. Digikameroiden myötä alkoi iso murros, jossa Suomesta katosi satoja valokuvausalan liikkeitä. Myös Sepon firma meni konkurssiin.
Seppo 21-vuotiaana valokuvaliikkeen myyjänä, aikana jolloin suomalaiset vielä teettivät paljon valokuvia albumeihinsa. Digikameroiden myötä alkoi iso murros, jossa Suomesta katosi satoja valokuvausalan liikkeitä. Myös Sepon firma meni konkurssiin.

Kolmikymppisenä minusta tuntui, että olin nuori ja voittamaton, vaikka tahti oli kova ja päivät pitkiä. Muistan, kuinka joskus aamuyön tunteina väsyneenä leikkasin laminoidut kuvat pieleen, ja koko homma piti aloittaa uudestaan. Turhauttihan se.

Kun aloin palaa loppuun, en huomannut, että persoonallisuutenikin muuttui. En nähnyt enää ihmisiä ja kavereita, vaan pelkästään suorituksia. 

”Nukuin liian vähän, lomia ei tietenkään ’tarvinnut’ pitää.”

Se on jännä, miten uupumus tulee salakavalasti. Aluksi on huonoja päiviä, mutta sitten on myös niitä tosi hyviä päiviä, kun tuntuu, että on taas voittamaton ja voi tehdä mitä vaan. Mutta huonoja päiviä on koko ajan enemmän ja enemmän.

Kyllähän merkkejä oli ollut ilmassa. Saatoin herätä aamulla viideltä ja juoda kahvit, lähteä duuniin ja palata kotiin illalla yhdeltätoista. Luulin tehneeni hirveästi kaikkea, mutta oikeasti en saanut asioita aikaiseksi. Olin lähinnä näennäistehokas. Nukuin liian vähän, lomia ei tietenkään ’tarvinnut’ pitää.

Olin varmasti aika kamala ihminen, eikä tilanne ollut mukava kenellekään.

Luterilaisella työmoraalilla halusin pitää sen, mitä oli luvattu, mutta kiire söi jaksamista. Myös taloudellisesta tilanteesta tuli painolastia. Hankimme velkarahalla tulostimia, jotka maksoivat 600 000 markkaa kappaleelta.

Kiireen jälkeen kotimieheksi

Vauhtini loppui siihen tehtävälistaan. Minulla oli kuitenkin vielä kyky reagoida ja tehdä nopeita päätöksiä. Päätin, että myyn osuuteni tulostusalan firmasta pois. Noin kuukausi romahduksen jälkeen olin ulkona yrityksestä.

Sen jälkeen olin vuoden sairauslomalla. Ihan poissa pelistä, joutoukkona ja kotimiehenä.

”Ihmettelin, minkä takia sinnittelin niin pitkään, että meinasi terveys pettää.”

Poikani Santeri ja Valtteri olivat silloin 10- ja 8-vuotiaat. Kotimiehenä keitin heille aina aamupuurot ja laitoin koulutielle. Sen jälkeen lähdin kuntosalille tai Espoon keskuspuistoon lenkille.

Lopulta vuosi kotona poikien kanssa oli mukava. Isot muutokset tuntuivat tapahtumahetkellä karuilta ja pahoilta, mutta yllätin itseni ajattelemasta, että tämähän olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Ihmettelin, minkä takia sinnittelin niin pitkään, että meinasi terveys pettää.

Metsässä ajatukset rauhoittuvat

Luonto on aina ollut minulle tärkeä. Olin 14-vuotias, kun sain ensimmäisen järjestelmäkameran ja aloin kuvata ympäristöäni. Taisin vähän peesata samanikäistä pikkuserkkuani Jaria, jolla myös oli kamera. 

Nykyään kuvaan paljon esimerkiksi susia. Se tarkoittaa, että saatan värjötellä ja hytistä viikon vanerikopissa, yksin keskellä korpea.

”Luonto on auttanut rajojen vetämisessä ja henkisten akkujen lataamisessa.”

Joskus käy niin, ettei yksikään kuva onnistu. Sudet eivät saavu, tai ne saapuvat sellaiseen aikaan, että on liian hämärää kuvata. Minulle sekään ei ole ollenkaan epäonnistunut reissu.

Aika usein ihmiset kysyvät, miten hitto sä voit olla siellä pienessä kopissa. Vastaan, että oikein hyvin. Ainakaan toistaiseksi en ole ajautunut riitoihin itseni kanssa.

”Olen pakon kautta oppinut tiedostamaan omat rajani. Nyt tiedän, etten ole mikään supermies, jolle riittää vain 130-prosenttinen suoritus”, Seppo sanoo.
”Olen pakon kautta oppinut tiedostamaan omat rajani. Nyt tiedän, etten ole mikään supermies, jolle riittää vain 130-prosenttinen suoritus”, Seppo sanoo.

Kuvausluukusta näen yhtä ja toista, ja elämä on rauhallisen yksinkertaista: lämmitän kopin bioetanolilla toimivalla lämmittimellä, vessa-asioilla käyn vanhaan tapaan käymäläastialla. Minulla on mukana evästä ja sen verran vettä, että voin peseytyä.

Kuvauskeikoilla metsän keskellä ajatukset rauhoittuvat. Luonto on auttanut rajojen vetämisessä ja henkisten akkujen lataamisessa.”

Uupumus ajoi myös Sepon avioliiton kriisiin. Miten siitä selvittiin? Miten Seppo oppi lukemaan uupumisen merkkejä ja pysähtymään ajoissa? Entä miten ja miksi Utö vei Sepon sydämen niin, että nyt hän asuu osa-aikaisesti saaressa? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 23/2022. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä tilaa lehteä, kokeile Digilehdet.fi-palvelua

Sisältö jatkuu mainoksen alla