Helsinkiläisen toimittajan Anna Berghällin, 41, ihaniin muistoihin kuuluu oma hääpäivä.
Helsinkiläisen toimittajan Anna Berghällin, 41, ihaniin muistoihin kuuluu oma hääpäivä.

Anna Berghäll oli seikkailija, joka raportoi Kongon sodasta ja matkusti ympäri maailmaa. Kun hänen aivoistaan löytyi kasvain ja leikkausvirhe aiheutti halvaantumisen, elämä muuttui pysyvästi. Onneksi siihen tuli myös rakkaus.

"MARRASKUUSSA 2009 seisoin helsinkiläisen Töölön sairaalan vastaanotossa. Nainen tiskillä kysyi, onko asiani kiireellinen. Vastasin, etten osaa sanoa, minulta on juuri löydetty aivokasvain.

Olin saanut tiedon työpaikalleni noin tuntia aikaisemmin. Olo oli epätodellinen, huumaantunut.

Onneksi työkaverini oli lähtenyt mukaan henkiseksi tueksi, muuten olisin saattanut sokissa kävellä vaikka auton alle.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

No, porataan päähän reikä, neurologi sanoi.

Olin saanut työterveyslääkäriltä lähetteen magneettikuvaan. Se oli otettu edellisenä päivänä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

NYRKINKOKOINEN YLLÄTYS löytyi pääni oikealta puolelta ohimo- ja otsalohkojen välistä. Neurologi ilmoitti puhelimessa, että se on todennäköisesti gliooma ja hyvänlaatuisen näköinen, mutta koepala pitää ottaa. Minun piti heti hakea magneettikuvani ja mennä Töölöön.

Kysyin, mitä koepalan ottaminen käytännössä tarkoittaa.

No, porataan reikä päähän, neurologi sanoi.

Aijaa.

Kaksi viikkoa myöhemmin minut leikattiin ensimmäisen kerran. Onneksi en silloin tiennyt, että tulossa oli vielä kaksi leikkausta lisää ja että niistä jälkimmäinen muuttaisi elämäni pysyvästi.

OLIN KYMMENVUOTIAS, kun kolmilapsinen perheemme muutti Lohjalta Savonlinnaan. Harrastin musiikkia. Muistan, että äitini ompeli minulle aina uuden mekon musiikkiopiston matineoihin ja konsertteihin. Soittimeni oli viulu kuten pikkusiskollakin.

Myös pikkuveljeni harrasti musiikkia, ja aikuisena hänestä tuli jazzmuusikko, siskosta puolestaan kanttori.

Tässä soitan pianoa 2-vuotiaana.
Tässä soitan pianoa 2-vuotiaana.

Isäni teki myynti- ja vientihommia, ja äitini oli musiikkiluokan opettaja. Innostuin viulusta jo kaksivuotiaana, kun näin äidin soittavan.

Lapsen silmin kaikki oli hyvin. Vasta vuosia myöhemmin sain tietää, että äkillisen muuton taustalla oli vanhempieni aviokriisi. Lapsena en älynnyt asiaa ollenkaan.

En suostu uskomaan pahaa kenestäkään, joka on minulle tärkeä.

Jotakin siitä viattomuudesta on säilynyt minussa. En suostu uskomaan pahaa kenestäkään, joka on minulle tärkeä. Luotan hyvään lähimmäisissä silloinkin, kun ei ehkä pitäisi. Sen takia olen saanut välillä siipeeni.

Vanhempieni liitto päättyi eroon, mutta se tapahtui vasta paljon myöhemmin, meidän lasten jo aikuistuttua.

KIINNOSTUIN ERI KULTTUUREISTA ja kirjoittamisesta Savonlinnnan taidelukiossa. Päämääräni selkeni abivuonna, kun tajusin, ettei minulla ollut motivaatiota harjoitella niin paljon, että viulunsoitosta voisi tulla ammatti.

Avainkokemus oli nähdä toimittaja juttukeikalla koulussamme. Ajattelin, että se on siistein ammatti ikinä.

Kirjoitusten jälkeen pääsin Tampereelle lukemaan tiedotusoppia. Riemua himmensi vain se, että ensimmäinen oikea poikaystäväni opiskeli toisella paikkakunnalla, Virroilla. Etäsuhdetta kesti pari vuotta.

Kävelin kämpälle jalat tanssimisesta kipeinä.

Opiskelujen loppuvaiheessa aloin reissata. Kun pääsin matkustamisen makuun, en voinut lopettaa.

Olin työharjoittelussa Thunder Bayssa Kanadassa suomenkielisessä sanomalehdessä, myöhemmin opiskelin lukuvuoden espanjaa Granadassa. Siellä baarit eivät sulkeutuneet ikinä. Muistan, että usein kävelin kämpälle aamunkoitteessa jalat tanssimisesta kipeinä, kun churropaikat jo availivat oviaan.

Riippusiltakuva on otettu Eagle Canyonissa Kanadassa kesälomareissulla 2011.
Riippusiltakuva on otettu Eagle Canyonissa Kanadassa kesälomareissulla 2011.

KEVÄÄLLÄ 2000 minut valittiin kesätoimittajaksi Helsingin Sanomien ulkomaantoimitukseen.

Seuraavat vuodet olivat huikeaa aikaa. Kirjoitin, matkustin, nautin.

Rankinta oli nähdä sodan kasvot. Kesällä 2003 raportoin Helsingin Sanomille Kongon sisällissodasta. En koskaan unohda sitä kokemusta.

Tein Hesarissa määräaikaisuuksia kolme vuotta ja surin, kun sopimukseni päättyi.

Pian löysin kuitenkin uusia hommia eri medioista.

Vuonna 2006 työskentelin freelance-toimittajana muun muassa Tansaniassa. Siellä mukanani oli tärkeä ihminen, Suomessa tapaamani tansanialaissyntyinen poikaystävä.

Nainen kertoi olevansa poikaystäväni avovaimo.

SUHTEEMME OLI VAIKEA ja pitkä. Siihen sisältyi rakkautta, mutta myös pettymystä ja surua.

Keväällä 2008 minulle soitti nainen, joka kertoi olevansa poikaystäväni avovaimo.

Mies oli vuosia pyörittänyt meitä molempia. Merkit olivat olleet ilmassa, mutta rakastin niin paljon, etten halunnut nähdä niitä.

Erohan siitä tuli. Toipumiseni oli vielä kesken, kun sairastuin vakavasti.

Ajattelin, että oireet johtuvat niskajännityksestä.

OUDOT OIREENI ilmestyivät vähitellen. Minua väsytti. Päässäni tuntui välillä hassulta, ja vasen käteni puutui.

Välttelin lääkäriin menoa. Ajattelin, että oireet johtuvat niskajännityksestä ja menevät ohi.

Moottoritiellä elokuussa vuonna 2009 tajusin, että eivät ne mene. Ajoin autoa, takanani oli rekka ja yritin saada vilkkua päälle. Käteni ei totellut.

Selviydyin tilanteesta, mutta pelästyin todella. En halunnut alkaa pelätä ajamista. Olen aina rakastanut siihen liittyvää vapauden tunnetta.

Kärvistelin kuitenkin oireiden kanssa vielä kolme kuukautta ennen kuin menin lääkäriin.

KASVAIN SAATIIN POIS ja se oli hyvälaatuinen. Niin lääkäri sanoi heräämössä ensimmäisen leikkauksen jälkeen.

Se on kaunein koskaan kuulemani suomen kielen lause. 

Toivuin nopeasti, olo oli vapautunut. Tuntui ihanalta, kun väsymys häipyi ja energia palasi.

En ole koskaan nauttinut niin paljon jouluvalmisteluista.

Kirurgi varoitteli leikkauksen jälkeen, että glioomani on kakkostyyppiä, joka todennäköisesti uusiutuu. Joutuisin käymään seurannassa.

Lääkäritkään eivät silti olleet osanneet varautua siihen, että makaisin uudelleen leikkauspöydällä vain vuotta myöhemmin.

Olin vihainen. Eikö mikään riitä?

Väsymys ja lievät epileptiset oireet palasivat syksyllä 2010. Magneettikuvassa paljastui, että gliooma oli alkanut kasvaa uudelleen samaan kohtaan. Olin vihainen. Eikö mikään riitä?

Toinenkin leikkaus meni hyvin. Sen jälkeen sain sädehoitoa, koska kasvain oli uusiutunut niin nopeasti.

Vaarana oli myös, että gliooma muuttuisi pahanlaatuiseksi. Se piti saada kuriin.

KÄYNNIT SÄDEHOITOKLINIKALLA vetivät hiljaiseksi. En ole koskaan pitänyt itseäni turhamaisena, mutta hiustenlähtö oli järkytys.

Tavallaan toivoin, että muut huomaisivat arvet päässäni. Ne kertovat, että olen taistellut tämän asian kanssa ja selviytynyt.

Sädehoitojakson päätyttyä sanottiin, että nyt minun pitäisi saada olla rauhassa monta vuotta.

Eräs neurologi kuitenkin totesi, että kasvainta voi pitää parantuneena vasta, jos se ei uusiudu kahteenkymmeneen vuoteen.

Tajusin, että gliooma kulkisi aina mukanani ainakin ajatuksissa.

Ainoa keino selvittää asia olisi uusi leikkaus.

SAIN VUOROTTELUVAPAATA töistä vuonna 2012. Vietin sen Kanadan Torontossa. Ajattelin, että kirjoitan kirjan elämästä aivokasvaimen kanssa, lepään ja hoidan itseäni.

Matkalla tapasin paralympiaurheilija, personal trainer Wilfredo Moré Wilsonin. Hän oli menettänyt nuorena toisen jalkansa ja oli sinut vammansa kanssa. Wilsonin kohtaaminen osoittautui tärkeäksi.

Uusia muutoksia aivoissa, minulle kerrottiin keväällä 2013. Lääkärit eivät osanneet magneettikuvien perusteella kertoa, mistä tällä kertaa oli kyse.

Ainoa keino selvittää asia olisi uusi leikkaus. Sen aikana kirurgin piti koepalan perusteella tehdä nopea arvio muutoksen laadusta.

Kuntoutuksessa vasemman käden liikkeet katosivat.

LEIKKAUKSESSA KIRURGI yllättyi näkemästään ja päätti leikata syvemmältä kuin aiemmin. Jälkeenpäin selvisi, että kyse oli vain sädehoidon jäljistä, ei syövästä aivoissa kuten leikkaushetkellä näytti.

Kun heräsin nukutuksesta, kehoni vasemmalta puolelta oli hävinnyt tunto. Olin saanut toispuolisen halvauksen.

Minut siirrettiin Laakson sairaalaan, jossa lääkitys meni pieleen. Vasen käteni liikkui vielä leikkauksen jälkeen, mutta kuntoutuksessa nekin liikkeet katosivat.

Olin ollut seikkaileva, toimelias nainen. Nyt olin äkkiä potilas.

Olin ollut seikkaileva, toimelias nainen, selviytynyt yksin jopa Kongon sota-alueella. Nyt äkkiä olin potilas. En päässyt kääntymään edes vatsalleni sairaalasängyssä.

Seuraavat viikot olivat mustia.

Nousin kuopasta kahden asian avulla. Ensimmäinen oli äitini vankkumaton rakkaus. Toinen oli ystävieni, erityisesti kanadalaisen Wilsonin tuki.

Wilsonilta otin vastaan paljon sellaista, mitä en muilta suostunut kuulemaan:

Elämä jatkuu.

Kaikkeen sopeutuu.

Nyt vain kärsivällisyyttä ja positiivisuutta.

HALVAUKSEN JÄLKEEN olin kolme kuukautta sairaalassa. Lopulta pääsin kotiin opettelemaan uutta, toispuoleista elämää esteettömässä kodissa, jonka äitini ja veljeni olivat hankkineet.

Hoitovirhejuttu on yhä käsittelyssä potilasvakuutuskeskuksessa. En silti tunne kiukkua minut leikannutta lääkäriä kohtaan. Ajattelen häntä jo myötätunnolla.

En ole katkera. Olen kiitollinen siitä, että gliooma näyttää nyt rauhoittuneen, ja siitä, että pyörätuoli on vaihtunut kävelykeppiin.

Nyt ajattelen, että se oli oikein hyvä käsi.

Haaveeni ovat pieniä: Pystyisinpä ripustamaan pyykkiä. Hyppäämään x-hyppyjä tai soittamaan pianolla yksinkertaisia lauluja.

Viulusta en uskalla enää unelmoida.

Ennen manailin vasenta kättäni, koska se ei viulua soittaessa tuntunut tarpeeksi notkealta. Nyt ajattelen, että se oli oikein hyvä käsi.

Rakkaus on tuonut elämääni valtavasti valoa.

TÄNÄ VUONNA RAKASTUIN yltiöpäisesti ja menin naimisiin. 

Se kävi äkkiä. Tapasin Tinderin kautta Kamerunista kotoisin olevaan Tanyi Taben.

Deittimarkkinoille lähtö arvelutti aluksi. Kuka haluaa ristikseen ramman naisen? Ilmeni, että aika moni hyväkin tyyppi oli kiinnostunut.

Tanyihin tutustuin tammikuussa. Hän kosi minua ystävänpäivänä ja häitä juhlittiin lokakuussa. Rakkaus on tuonut elämääni valtavasti valoa.

Häitämme juhlittiin Wienissä lokakuussa 2015.
Häitämme juhlittiin Wienissä lokakuussa 2015.

Hyvää hetkeä halvaantua ei ole. Olen kuitenkin kiitollinen siitä, että ehdin kokea paljon ennen sitä. Olen nähnyt kirahvilaumat vaelluksella Kilimanjaron juurella.

Ja ennen kaikkea olen saanut tehdä työtä, matkustaa ja rakastaa."

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 3/2016.

Sisältö jatkuu mainoksen alla