Sari Järn on entinen anorektikko ja entinen lihava, joka eli ahmimalla ruokaa, laihdutuslääkkeitä, töitä ja irtosuhteita. Lihavuusleikkaus vei kilot, mutta mieli keveni vasta, kun Sari tajusi, kenelle hänen pitää antaa anteeksi.

Kirjailija Sari Järn, 50, pystyy kävelemään ylämäen.

Mököttämään kädet puuskassa.

Istumaan jalat ristissä.

Heittämään jalkansa toisen päälle, kuten rennot ihmiset työpalavereissa heittävät.

Ne ovat saavutuksia, joista Sari ei kolme vuotta sitten uskaltanut edes haaveilla. Silloin hän painoi 120 kiloa. Tai 130. Sillä ei ollut väliä, sillä Sari oli elellyt lihavana puolet elämästään. Hänestä oli tullut siinä hyvä: ylväs ja huoleton.

Sitä paitsi hän oli rakastunut itseään 20 vuotta nuorempaan Anttiin. Hän tunsi itsensä vahvaksi, puumanaiseksi.

Sitten koitti päivä, jolloin Sari käveli ylämäkeä. Takaa pyyhälsi mummo, joka työnsi rollaattoria. Mummo ohitti 47-vuotiaan Sarin.

Sari pysähtyi, teeskenteli puhuvansa kännykkään. Kukaan ei saanut nähdä, miten hitaasti hän käveli.

Ensimmäistä kertaa elämässään hän ajatteli lihavuusleikkausta.

Myöhemmin keväällä Sari löysi kainalostaan patin. Rintasyöpä, ihan varmasti, hän mietti istuessaan lääkärissä.

”Ilouutisia! Patti on vain rasvaa”, lääkäri onnitteli.

Vain rasvaa. Muuta minussa ei enää olekaan, Sari mietti järkyttyneenä.

Koko elämänsä hän oli kamppaillut ruuan kanssa. Hän ei jaksanut enää.

120 kilon tarina

Nyt laihdutusleikkauksesta on kaksi vuotta. Haastatteluun saapuu Sari, jossa kaikki paitsi kimallekynnet on pientä. Hän on laihtunut 40 kiloa. 160-senttisenä hän on pikkuinen, vaikka jalassa kopisevat korkeat korot.

Sari väittää, ettei ihmisten suhtautuminen häneen ole muuttunut. Hän ei kokenut syrjintää lihavana, eikä tunne itseään superihmiseksi laihana. Ennakkoluuloista hän on saanut kiinni vain itsensä.

Se tapahtui yhtenä yönä huoltoasemalla. Hoikka Sari näki lihavan nuoren miehen.

Voi raukkaa, hän ajatteli. Varmaan se hengaa täällä öisin, koska on sosiaalisesti rajoittunut. Juuri silloin kulman takaa ilmestyi hehkeä nuori nainen, jonka kanssa mies alkoi pussailla.

”Minä, entinen satakiloinen, olin leimannut miehen säälittäväksi vain siksi että hän oli lihava. Kyllä hävetti.”

Sari asuu Hirvensalmella mutta haluaa tavata Vantaalla, lapsuuskotinsa
pihassa. Sillä sieltä kaikki alkoi.

”Kukaan meistä ei vain herää yhtenä aamuna 120-kiloisena”, Sari sanoo.

”On tapahduttava paljon, ennen kuin ihminen päätyy lihavuusleikkaukseen. Kiloilla on tarinansa, ja tämä on minun.”

Äidin banaanikeitto

Äiti säpsähti hereille.

”Ai sä tulit. Nyt jo.”

Äidin päiväunet olivat pilalla. Sari oli pilannut ne. Olisi pitänyt roikkua
pidempään koululla, Kirsillä, jossain. Poissa jaloista.

Mitä väliä. Sari halusikin ärsyttää,
olla niin vaikea kuin äiti väitti. Vaikeampikin.

Äiti hoiperteli keittiöön. Musta tukka oli sievä ja sekaisin.

Keittiöön ei saanut mennä. Se oli äidin yksityisaluetta, täynnä tupakansavua, olutpulloja, säksätystä, sssaatanaa, perrrrkelettä, huorrrraa ja sosialisssteja.

Ne olivat äidin sanoja, niitä tuli hänen suustaan kuin hanasta vettä. Saria sanat eivät koskettaneet, sillä oikeastaan Saria ei ollut. Ei siinä maailmassa, jossa äiti eleli, jossa hän taisteli oikeudenmukaisuuden puolesta ja vääryyksiä vastaan.

Jääkaapissa haisivat vuoden vanhat jogurtit. Sari oli kahdeksan ja odotti isää.

Liedellä porisi lihakeitto. Äiti pilkkoi siihen banaania.

Isä tuli, istahti olohuoneeseen, söi lautasensa mukisematta tyhjäksi, vilkaisi hellästi Saria, takkuista vaimoaankin, keskittyi sitten telkkariin.

Isän hiljaisuus oli Sarin turvapaikka.

Kun äiti käänsi selkänsä, Sari kippasi keittonsa takaisin kattilaan.

Isä palasi rakennustyömaalle.

Sari käveli kauppaan, osti maksamakkaran ja ahmi sen lusikalla.

Pannukahvilla

K-kauppa, josta Sari osti makkaransa ja äiti kaljansa, sijaitsi isän rakentaman kotitalon alakerrassa. Sari oli erityinen tyttö: hänellä oli lupa pujahtaa takahuoneesta kauppaan ja hänen pihassaan komeili uima-allas. Erityinen hän oli siksikin, että hänellä oli äiti, joka saattoi istuskella kaupan edessä pelkissä alushousuissa.

Naapurien silmissä Sari oli hyvän perheen tyttö. Asuihan perhe kaupalla.

”Äitini käytös oli julkinen salaisuus, josta ei puhuttu ääneen.”

Välillä isä menetti hermonsa. Silloin hän kiikutti sähisevän äidin pannuhuoneeseen rauhoittumaan. Yleensä isä vain rakasti, sieti ja jaksoi.

Kotona syötiin, kun isä sattui ilmestymään töistä. Isä oli aina töissä, joten usein ei syöty mitään.

Sarin paras ystävä oli Kirsi. Kirsin kotona syötiin joka päivä viideltä. Sarikin söi. Kun hän alkoi viettää iltojaan Kirsillä, äiti ja isä eivät soitelleet perään.

Kirsin jääkaapissa oli ruokaa. Kirsin vanhemmat leipoivat pullaa ja kokkasivat ruokalajeja, joilla oli hienot nimet, kuten karjalanpaisti. Ruoka maistui ihanalta. Jos se maistui pahalta, Sari söi silti. Hän pelkäsi, että nirsoilusta saattaisi seurata pahastuminen ja häätö.

Iltaseitsemältä Sari joi Kirsillä pannukahvit. Joka ilta, samalla kellonlyömällä, kaikki oli hyvin. Sen jälkeen Sari juoksi kotiin niin lujaa kuin pystyi. Matka kesti vain pari minuuttia, mutta pimeässä Sari pelkäsi.

Kirsin luona ei tarvinnut puhua äidistä. Sari sai vain ilmestyä, olla hetken tyttö, jolla oli ruoka-ajat.

”Kirsin perhe oli toinen perheeni. Ilman heitä en olisi selvinnyt.”

Kun Sari oli alle kouluikäinen, äiti kävi vielä töissä ja kampasi hiuksensa. Hän oli hoikka ja huoliteltu, tavaratalon pitsimyyjätär.

Ja sairas, vaikka Sari ei sitä ymmärtänyt. Ei vielä kahdeksanvuotiaanakaan, kun äiti vietiin ensimmäistä kertaa mielisairaalaan. Kukaan ei selittänyt hänelle, mitä skitsofrenia tarkoittaa.

”Luulin, että äiti oli ilkeä tahallaan. Että ärsytin hänet sellaiseksi. Isä sanoi vain, että vielä jonain päivänä ymmärtäisin. Niin tapahtui.”

Laihtua pitäis

Lapsuus loppui, kun Sari täytti 11.

Sari siirtyi pienestä kansakoulusta oppikouluun. Vanhat ystävät jäivät, Kirsikin. Sarin rinnat alkoivat kasvaa, ja ne tosiaan kasvoivat. Kenelläkään luokassa ei ollut yhtä isoja.

Sen huomasivat pojatkin. Sarista tuli Tolla on tissit -Sari. Ensimmäistä kertaa hän alkoi miettiä ulkonäköään.

”11-vuotiaana minulla ei ollut mitään fyysistä kontaktia vanhempiini. Aloin etsiä syliä muualta.”

Sarista tuli ihastuja. Moni ihastui häneen. Yksi pojista pyysi treffeille, ja kun Sari myöhästyi tapaamisesta, hän yritti korjata tilanteen vilauttamalla metsikössä rintojaan. Sittemmin pojasta ei kuulunut.

Sari ei voinut pyytää kavereitaan kylään tai soittamaan. Kodin lankapuhelimeen olisi vastannut humalainen äiti.

”Mitä enemmän äitiäni häpesin, sitä kovempaa esitin.”

13-vuotiaana Sari seurusteli pojan kanssa, jota kutsui Nappisilmäksi. Nappisilmä teki pahimman: jätti Sarin ennen kuin Sari ehti jättää hänet.

Siitä asti Sari piti itseään rumana.

Hän yritti istua niin, että reidet eivät koskisi tuoliin, koska muuten ne levisivät ällöttävästi. Hän pakottautui lenkille, ahmi laihdutusvalmisteita ja sai selittämättömiä itkukohtauksia.

15-vuotiaana Sari oli vakavasti alipainoinen. Jälkeenpäin hän tajusi, että kyse oli anoreksiasta. Ruualla hän yritti hallita sotkuista elämäänsä.

Itkuisenakin hän jatkoi ihastumista. Kun Sari laittautui peilin edessä, äidillä oli tapana kysyä, onko tytär jo hankkinut ikkunan Reeperbahnilta.

”Ajattelin, että jos kerran haukut minua huoraksi, niin olenpa sitten.”

Murheensa Sari vuodatti vain Teinikalenterilleen:

1. Laihtua pitäis. 2. Kynnet syötynä. 3. R-vikakin on. 4. Olen typerä. TYPERÄ, TYPERÄ. 5. Kukaan, josta pidän, ei pidä musta. 6. Todella tarttisin jostain apua mielenterveydelleni. 7. Olen aina itsesäälin vallassa, joka on täysin väärin. 8. Voivottelen koko ajan enkä osaa ottaa itteäni niskasta kiinni. 9. Olen maassa.

Näe minut

Kun Sari haki lukion jälkeen Perhon ravintolakouluun, hän osti tarjoiluhameen kokoa 34. Se oli väljä, mutta Sari tunsi itsensä lihavaksi. Hän painoi 45 kiloa.

16-vuotiaasta Sari oli seurustellut kiltin helsinkiläispojan kanssa. 20-vuotiaana he päättivät mennä naimisiin.

Se ei estänyt Saria pettämästä. Hän oli koukussa valloittamiseen. Häihinsä hän kutsui kaikki, joiden kanssa oli miestään pettänyt.

”Minulla oli pakonomainen tarve flirttailla. Halusin epätoivoisesti tulla nähdyksi.”

Yhden yön suhteista tuli hetkeksi voittajafiilis. Sari kuvitteli, että tällaista elämä nyt vain oli. Että kaiken pitikin olla kaaosta.

Viidessä vuodessa perheeseen syntyi kolme tytärtä, mutta naapurinrouvan kanssa Sari jatkoi valloitusretkiään baareissa. Emovietti ei ottanut herätäkseen. Sarilla ei ollut hajuakaan, miten äitinä oltiin.

”Olin hukassa. Kun esikoiseni syntyi, ainut kokemukseni lapsista oli se, että olin pitänyt kerran vauvaa sylissä ajomatkalla Raahesta Ouluun.”

Sari urakoi päivät ravintolayrittäjänä ja kirjoitti iltaisin tarinoita puhelinseksilinjalle. Vähitellen hän kirjoitti muutakin kuin pikkutuhmuuksia, ja pian hän kahmi palkintoja runoistaan.

Kun Sari uppoutui töihin, mies hoiti kodin ja lapset.

”Käyttäydyin kuin neljäs lapsi.”

59-vuotiaana Sarin  isä kuoli syöpään. Viisi vuotta sen jälkeen äiti teki itsemurhan. Toivo siitä, että Sarista ja äidistä tulisi vielä joskus läheisiä, katosi lopullisesti.

”Kun menettää jotain, mitä ei koskaan ollutkaan, suru on vielä surullisempaa.”

Sari turrutti tunteensa syömällä. Mies teki joka ilta yhteisen illallisen, mutta ennen sitä Sari hiippaili ostamaan itselleen pasteijoita.

”Olin holtiton, aivan kuin äitini. Kaikki lähti lapasesta. Ahmin aina jotain: ruokaa, töitä tai miehiä. En ymmärtänyt itseäni.”

Kun Sari odotti kuopustaan, hän ihastui taas toiseen. Aviomies tiesi suhteesta, mutta pysyi rinnalla. Lopulta Sari lopetti suhteen ja päätti selvittää, miksi käyttäytyi järjettömästi.

Neljän naisen ketju

Sari alkoi etsiä vastauksia juuristaan. Sukututkimustaan varten hän sai sairaalasta kaikki äitiinsä liittyvät asiakirjat.

Salaisuudet alkoivat vyöryä päälle: Sari tiesi, että äiti oli sairastanut skitsofreniaa. Sitä hän ei tiennyt, että myös äidin äiti Anna oli joutunut 41-vuotiaana psykiatriseen sairaalaan. Anna oli kulkenut matkalaukku kourassa pitkin kyliä ja antanut lapsilleen valohoitoa pitämällä taskulamppua heidän otsallaan.

58-vuotiaana Anna hukuttautui.

Sitäkään Sari ei tiennyt, että myös Annan äiti Hilda oli joutunut psykiatriseen sairaalaan. Syyksi oli kirjattu: ”Ei jaksa siivota”.

Hilda kuoli mielisairaalassa keuhkokuumeeseen.

Äidin äidin äidin äiti Henriikka ei päätynyt sairaalaan. Hän hirttäytyi 60-vuotiaana navettaan.

Neljän naisen ketju. Kolme mielisairaalassa, kolme tappanut itsensä.

Viidentenä ketjussa oli Sari.

Taipumus ylilyönteihin sai selityksen. Sari oli kuvitellut, että juuriaan penkomalla hänen voisi viimein antaa anteeksi äidilleen.

”Tajusin, että eihän minun äidille pitänyt anteeksi antaa, vaan itselleni. Olin ollut jyrkkä, en ollut ymmärtänyt äidin sairautta. Äitini ja esiäitieni lapsuudet sodan jaloissa olivat paljon rankempia kuin minun.”

Kun Sari ymmärsi taustansa, hän tiedosti myös riskinsä.

”Minussa kiertää isoäitieni veri. Siksi minun on pidettävä itsestäni huolta”, Sari sanoo.

”Esiäitini eivät päässeet mielikuvitusmaailmoistaan pois. Kirjailijana minäkin elän mielikuvituksessani, mutta toistaiseksi pääsen sieltä pois.”

Välit tyttäriin ovat nyt läheiset. Sari on puhunut heille avoimesti vaikeistakin vuosistaan, sillä hän on halunnut katkaista salaisuuksien ketjun.

Sukututkimuksen jälkeen Sari päätti ryhtyä kunnon ihmiseksi. Hän alkoi opiskella kulttuuriohjaajaksi ja pukeutui kaapuun, jonka oli ostanut Intian-basaarista. Hän päätti olla pelkkää henkeä. Millään kaulasta alaspäin ei ollut merkitystä.

Mitä kunnollisempi Sari yritti olla, sitä enemmän hän söi.

Pettäjän tie

Vuonna 2007 Sari ja hänen miehensä erosivat. Sari halusi tehdä viimein jotain oikein.

”Mieheni ansaitsi parempaa.”

Nettipalstoilta Sari löysi nopeasti treffiseuraa. Kilot eivät häntä estelleet. Rintansa Sari leikkautti pienemmiksi ja pääsi vuosia piinanneista hartiakivuista.

Syyskuussa 2008 Sari heräsi hotellista Antin kanssa. Edellisenä iltana oli ollut työpaikan juhlat, ja Antti oli hänen työkaverinsa. Antti oli naimisissa. Ja 24-vuotias.

Sarista suhde oli mahdoton. Hän alkoi tapailla toista, kunnes tajusi omatunnon soimaavan. Ensimmäisen kerran elämässään Sari tunsi pettävänsä.

”Antti oli se, jonka kanssa minun kuului olla.”

Antti ja Sari muuttivat yhteen. Sarista, joka ei ollut koskaan tehnyt ruokaa, puhkesi esiin suurtalous­emäntä. Huomaamattaan hän alkoi taas kerran elää jonkun toisen elämää.

”Tällä kertaa söin ja join kuten 20 vuotta nuorempi, vuorotyötä tekevä avomieheni. Öisin saatoimme jakaa kaksi paketillista makkaraa.”

Sitten tuli se päivä, jolloin mummo paineli rollaattorilla ohi.

Luksusannoksia

Haastattelun aikana Sari on syönyt pikkuruisesta leivoksesta puolet. Enempää ei voi. Muuten hän nukahtaa.

Elokuussa 2012 Sarille tehtiin mahalaukun ohitusleikkaus eli lihavuusleikkaus. Ravinto kulkee nyt pienennetyn mahalaukun kautta ohutsuoleen.

Se tarkoittaa, että Sari pystyy syömään vain vähän kerrallaan. Jos hän paistaa pihvin ja perunat, annoksesta riittää kolmeksi ateriaksi. Hänen on syötävä vähän mutta usein, kahden tai kolmen tunnin välein, ja pureskeltava huolellisesti. Muuten iskevät pahoinvointi, heikotus ja hikoilu.

”Muutos on sen arvoinen. Pystyn taas hengittämään. Sain lisää vuosia elämääni.”

Oli niitäkin, joiden mielestä leikkaus alisti Sarin laihojen ylivaltaan. Silloin Sari ajatteli: Kokeile itse, miltä tuntuu raahata 120:ta kiloa aamusta iltaan.

Sitä Sari pelkäsi, että linnunannokset veisivät yhteisistä telkkari-illoista ilon.

”Teimme surutyön etukäteen”, hän sanoo.

”Sitten tajusimme, ettei leffan katsominen ole yhtään tylsempää, vaikka emme mässäilisi. Nykyään Anttikin syö terveellisemmin.”

Juuri nyt Sarilla ei ole hinkua ahmia mitään, paitsi terveellisyyttä. Hän on liittynyt ruokapiiriin, jonka kautta saa tilata laadukasta lihaa. Yksi lihaisa luksusnakki korvaa nyt kaksi paketillista jauhomakkaraa.

Antin mielestä Sari ei ole muuttunut. Yhtä upea hän on nyt kuin lihavanakin.

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 19/2014.

Lue myös
48 kiloa laihtunut Ann Selin: Laihdutusleikkausta on turha häpeillä
Mikä kaikki muuttuu, kun alkoholisti lakkaa juomasta? Mika ja läheiset kertovat

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."