Juhlapuheessa pitäisi pukea muutamassa minuutissa sanoiksi rakkaus, arvostus ja kiitos. Isä kertoo, kuinka tekee puheen pojalleen Alvari Stenbäckille, joka valmistuu tänä keväänä näyttelijäksi.
”Pojalleni Alvarille ja muille lapsilleni puhuin riisinjyvistä, kun he olivat pieniä. Kun kylvää riisinjyvän, mitä sieltä pakosti kasvaa? Voiko kasvaa peruna?
Myöhemmin olemme puhuneet siitä, mitä kasvaa, jos kylvää vihaa. Kuinka kasvattaa rakkautta?
Merkkipäivät ovat minusta hyvä hetki miettiä syitä ja seurauksia, katsoa elämää eteenpäin. Kun Alvari, 26, valmistuu kesäkuussa näyttelijäksi, pidän ilman muuta puheen.
”Räntää satoi vaakasuoraan ja Hakaniemenrannassa oli hyytävä tuuli.”
Alvari oli yhdeksän, kun hän kuuli äitinsä luona Helsingin Sanomien ilmoituksesta. Siinä kerrottiin, että Helsingin kaupunginteatteri hakee lapsinäyttelijöitä Maija Poppanen -näytelmän pääosiin. Alvari huusi heti, että minä haen.
Seuraavalla viikolla lähdin Alvarin kanssa koe-esiintymiseen. En muista, oliko kevät vai syksy, mutta räntää satoi vaakasuoraan ja Hakaniemenrannassa oli hyytävä tuuli. Jo parkkipaikalla näin, että jono jatkuu sata metriä ovien ulkopuolellekin. Sanoin, että eiköhän käännytä pois. Ei meillä ole mitään mahdollisuuksia.
Alvari vastasi, että hän ei lähde mihinkään.
Hän sai roolin.
Maija Poppasesta alkoi Alvarin musiikkihomma. Hän laulaa ja soittaa pianoa. Viimeksi nyt alkuvuodesta hän esitti Levoton Tuhkimo -elokuvassa Dingon Pepeä.
Tuntuu hyvältä saada iloita hänen kanssaan, hänen saavutuksistaan.
”Kokoan etukäteen keskeiset ajatukset ylös ranskalaisilla viivoilla.”
Biologisista lapsistani Alvari on vanhin. Pienin on Sonia, 3. Hänet olen saanut kolmannen vaimoni kanssa. Lapsia minulla on kaikkiaan kahdeksan ja biologisesti kuusi.
Äitini Tuija on eräänlainen suvun matriarkka, joka pitää itseoikeutetusti suvun juhlissa pääpuheen. Hän hehkuttaa puheissaan näitä lapsenlapsia ja onkin oikeassa: he ovat mukavaa väkeä kaikki.
Välillä Tuija-mummi tosin kauhistelee, kuinka paljon heitä on ja tulee lisää. Oikeasti hän iloitsee jokaisesta.
Myös minä pidän aina puheen. Vaikka omat puheeni ovat aika spontaaneja, kokoan etukäteen keskeiset ajatukset ylös ranskalaisilla viivoilla.
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/allu.jpeg?itok=A8YNW4bc)
Kun alan miettiä ihmistä, jolle puhun, alitajunnastani alkaa pulpahdella ajatuksia, esimerkiksi tällaisia:
Olen ylpeä siitä, että lapseni on löytänyt oman alansa.
Olen ylpeä siitä, että Alvari on sellainen mies, joka saa valmiiksi sen, minkä aloittaa.
On fakta, että itse en pääsisi Taideyliopiston teatterikorkeakouluun, vaikka hakisin sinne joka vuosi.
Vaikka olen onnellinen Alvarin puolesta, minulle hänen valmistumisensa ei merkitse mitään. Tärkeämpää on se, minne on matkalla tästä eteenpäin. Toivon, että Alvari on tällä matkalla ystävällinen muille.
”Muistutan Alvaria siitä, että vaikka tässä ajassa on paljon toivottomuutta, maailmassa on paljon hyvää.”
En ollenkaan ole toivonut lapsilleni tällaista maailmantilannetta kuin tämä, jossa nyt elämme. On sotaa, itsekkyyttä ja monenlaista hulluutta.
Varmasti puhun Alvarille siitä, että hän pitäisi omat hyvät arvonsa kristallinkirkkaina riippumatta siitä, mitä maailmassa tapahtuu. Kun kristallia valaistaan erilaisilla valoilla, se heijastaa värejä. Silti se pysyy samana, kirkkaana kristallina.
Varmasti muistutan Alvaria siitäkin, että vaikka tässä ajassa on paljon toivottomuutta, maailmassa on paljon hyvää. Sen huomaa, kun ei mieti liikaa omia toiveita ja pelkoja. Meillä on vain tämä hetki.
Luulen, että puhun myös kohtuudesta. Kerran eräs opettaja sanoi minulle, että jos sinua itkettää, itke, mutta pidä se lyhyenä. Sure se, mikä on surtava, mutta älä enempää.
Se oli minusta hyvin sanottu. Sama pätee menestykseen. Alvari saa olla ylpeä saavutuksistaan, mutta ylpeydellä pitää olla rajat. Voi olla ylpeä ilman, että ylpeys menee itsekkyyden puolelle.
Tietysti muistelen puheessa Alvarin elämää. Liian tunteikkaita muistoja en aio puhua, koska vähän pelkään itkemistä. Miehenä olen oppinut sellaiseksi. Jos kuitenkin purskahdan itkuun, en rupea sitä piilottelemaan. Se on sitten niin.
”Puheessa ei ole kyse minusta.”
Jos minua hermostuttaa ennen puhetta, hengitän rauhassa pari kertaa ja asetan tilanteen mittasuhteisiinsa. Tärkeintä elämässä on kuitenkin puutarhanhoito, eikä sekään ole kovin tärkeää.
Sitä paitsi puheessa ei ole kyse minusta. Kyse on Alvarista. Tämä on hänen päivänsä.”
Luit yhden tarinan Kodin Kuvalehden jutusta Tämän haluan sinulle sanoa. Jutussa kerromme myös muista puhetilanteista. Mitä voisi sanoa rakkaalle ihmiselle, joka täyttää pyöreitä vuosia? Mikä teki syntymäpäiväpuheen pitämisestä erityisen vaikeaa, ja kuinka siitä selvittiin? Kuinka kirjailija Pauliina Susi aloitti hääpuheen tyttärelleen, Salatuista elämistäkin tutulle Lenita Sudelle? Mitä hän ei ainakaan halunnut puheessaan sanoa? Lue lisää Kodin Kuvalehdestä 10/2025! Tilaajana voit lukea haastattelut myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
