Kuvat
Pia Inberg
Ari ja Tapani Kotisaari ovat olleet yhdessä 26 vuotta. Kun on pelännyt, ettei löydä  rakkautta tai ettei kävele enää koskaan, iloitsee jokaisesta päivästä. ”Elämä  voikin olla parempaa kuin kuvitteli.”
Ari ja Tapani Kotisaari ovat olleet yhdessä 26 vuotta. Kun on pelännyt, ettei löydä rakkautta tai ettei kävele enää koskaan, iloitsee jokaisesta päivästä. ”Elämä voikin olla parempaa kuin kuvitteli.”

Kun Tapani Kotisaari sairastui vakavasti, Ari Kotisaarelle oli itsestään selvää jäädä varhaiseläkkeelle hoitamaan häntä. ”Yhteiseen elämään kuuluu, että joskus on aika ottaa apua vastaan ja joskus on aika antaa apua”, Ari sanoo.

Kolme vuotta sitten Tapani Kotisaari joutui lähtemään äkillisen selkäkivun takia ambulanssilla sairaalaan. Kului kolme kuukautta ennen kuin selvisi, mikä aiheutti kivut ja vei liikuntakyvyn. Lopulta diagnoosi löytyi: harvinainen autoimmuunisairaus nimeltä hermojuuritulehdus.

”Se voi tulla kenelle tahansa, se on kuin huono lottovoitto”, Tapani, 63,  sanoo.

Seuraavat kahdeksan kuukautta Tapani oli sairaalassa. Lääkärit arvelivat hänen jäävän pyörätuoliin.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Ari Kotisaari, 62, toi Tapanille sairaalaan lehtiön, jonka joka sivulle hän oli piirtänyt mustalla tussilla alkuaihion: kaaren, kolmion, aaltoviivan tai vastaavan. Ideana oli, että Tapani jatkaa piirustusta mielensä mukaan ja voi siten purkaa tunteitaan ja oloaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Omaan puutarhaan ja metsään ei pyörätuolilla pääsisi.

Tapani piirsi lehtiöön kasveja, jotka kurottivat valoa kohti. Sade kasteli kukkia, joiden juuret olivat tukevasti maassa. Kuvan alalaitaan Tapani kirjoitti: ”Tästä se lähtee. Tiedän auringon paistavan, vaikka juuri nyt se ei näykään.”

Hän ajatteli kotia Vihdissä, maailman rakkainta paikkaa. Pieni mökki on ollut Arin ja Tapanin koti kahdenkymmenen vuoden ajan. Sen ympärillä kasoi viisikymmentä vanhaa mäntyä ja puutarha.

Sillä hetkellä tuntui selvältä, että kasvien viljeleminen ja hoitaminen olisi ohi. Omaan puutarhaan ja metsään ei pyörätuolilla pääsisi.

Arki, joka muuttui, mutta jatkui 

Yhtäkkiä asiat, joita Ari ja Tapani olivat suunnitelleet tekevänsä tulevaisuudessa yhdessä, olivat asioita, joita kumpikaan ei välttämättä pystyisi tekemään enää koskaan. Ystävän juhlat Oslossa ensi vuonna. Sukellusharrastus, golfin peluu. Sieniretket lähimetsään.

Toinen tarvitsi hoitoa, toinen halusi pysyä hoitamassa.

Elämä oli ollut vauhdikasta ja liikkuvaista. Tapani oli väitellyt maatalous- ja metsätieteiden tohtoriksi ja työskennellyt tutkijana ja kehitysyhteistyössä. Ari oli opiskellut teologiksi ja työskenteli firmassaan konsulttina, kouluttajana, psykoterapeuttina ja lopulta kirkossa pappina.

Yhdessä he olivat toimineet neljä vuotta lähetystyöntekijöinä Aasiassa ja vuoden kehitystehtävissä Afrikassa.

Nyt Tapanin koti oli sairaala. Siellä fysioterapeutti sai kyyneleet silmiinsä, kun Tapani kertoi, että Ari jäi pois töistä hoitaakseen häntä.

Vaikka joistakin toiveista piti luopua, toivosta ei.

”Terapeutti sanoi kuulleensa enemmän tarinoita, joissa kumppanin sairastumisesta seuraa ero.”

Arista tuntui itsestään selvältä jäädä varhaiseläkkeelle Tapanin takia.

”Haaveilin omasta perheestä jo nuorena. Se toteutui, kun löysin Tapsan. Ehdin pitkään pelätä, että en löydä ketään. Toivoin ihan tavallista arjen jakamista. Tapsan sairastuminenkin on osa arkea ja sen mukaan eletään.”

”Yksin en olisi tehnyt mitään.”

Ari ajattelee, että vaikka joistakin toiveista piti luopua, toivosta ei.

Tapani opetteli kävelemään uudelleen. Hän treenasi joka päivä fysioterapeutin kanssa ja itsekseen. Ari avusti kaikessa.

”Tapani on sitkeä sissi”, Ari sanoo.

”No yksin en olisi tehnyt mitään”, Tapani sanoo.

Kaksi vuotta sairastumisen jälkeen kävelykeppikin oli turha.

Ari ja Tapani menivät naimisiin Kallion kirkossa heinäkuussa 2017.  Kambodžan perinteen mukainen hääkuva otettiin lähetystyöntekijävuosien kunniaksi.
Ari ja Tapani menivät naimisiin Kallion kirkossa heinäkuussa 2017. Kambodžan perinteen mukainen hääkuva otettiin lähetystyöntekijävuosien kunniaksi.

Monta konstia olla onnellinen

Ari ja Tapani ovat olleet yhdessä 26 vuotta.

”Pitkässä suhteessa oppii tietämään karikot. On löytänyt konsteja, joille ne voi välttää, eikä tarvitse törmätä suoraan päin”, Ari sanoo.

Tällaisia konsteja ja ajatuksia Arilla ja Tapanilla on:

Riitaa voi jatkaa maailman tappiin asti, se ei ole vaikeaa. Mutta haluanko voittaa kiistan vai olla onnellinen suhteessa?

Dialogi on parempi kuin monologi. Parhaat päätökset syntyvät keskustellen.

Rakkaus on luottamusta. Minä tunnen sinut ja sinä tunnet minut – ja tahdomme silti pysyä yhdessä.

Haluanko voittaa kiistan vai olla onnellinen suhteessa?

Jos jokin harmittaa todella, se kannattaa sanoa ääneen. Keskustellessa moni asia paljastuu väärinkäsitykseksi.

Kaikesta ei kannata kuohahtaa. Onko kyseessä elämän suuri tragedia? Tuskin.

”Itsensä saa usein laantumaan jo ajattelemalla, että noinhan se joskus sanoo tai tekee, mitä väliä”, Ari sanoo.

Kun kastelukannut, oksasakset ja kuokat ovat hukassa, kumpikaan ei syytä toista, vaan ne etsitään.

”Olen oppinut, miten juuri Tapanin kanssa eletään elämää yhdessä. En olisi voinut oppia sitä ilman Tapania. Jos kumppanini olisi joku muu, olisin joutunut oppimaan ja saanut oppia toisenlaisia asioita”, Ari sanoo.

Millaista on Arin ja Tapani arki Vihdissä luonnon keskellä ja kuinka sinne alun perin päädyttiin? Mitä rutiineja he rakastavat, mistä haaveesta  ovat joutuneet luopumaan ja mistä ovat erityisen kiitollisia? Lue koko tarina Kodin Kuvalehdestä 16/2021 tai tilaajana digilehdestä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla