Pastori Sami Mustakallio, 59, asuu palvelutalossa Helsingissä. Hän on kiertänyt Suomea freelance-pappina siitä lähtien, kun hänen virkansa lakkautettiin tuotannollis-taloudellisista syistä.
Pastori Sami Mustakallio, 59, asuu palvelutalossa Helsingissä. Hän on kiertänyt Suomea freelance-pappina siitä lähtien, kun hänen virkansa lakkautettiin tuotannollis-taloudellisista syistä.

CP-vammaisena syntynyt pastori Sami Mustakallio odotti pappisvihkimystä yhdeksän vuotta. Sitä ennen hän oli odottanut lähes 20 vuotta, että sai ensimmäisen pyörätuolinsa.

"Tuonen lehto, öinen lehto, sinnepä äitini saatan. Niin minä äidin siunauspuheen aloitin. Äitini, näyttelijä Marita Nordberg kuoli lokakuussa 2009.

Vuosi sitten oli isäni Kimmo Mustakallion vuoro. Isä oli ammatiltaan lääkäri. Hänen siunaustilaisuuteensa olin valinnut musiikiksi Bachia: Air ja Jesu, meine Freude.

Periaatteessa tuntuu kauhealta siunata hautaan omat vanhempansa. Käytännössä papin ammatti toi tilanteeseen etäisyyttä. Pappi ei saa romahtaa.

Olinkohan minä enemmän äidin vai isän poika? En tiedä yhtään.

Nyt olen meidän perheen viimeinen. Sisaruksia tai omaa perhettä minulla ei ole.

"1. kesäkuuta 2000 oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi."

Asun vaikeavammaisten palvelutalossa Helsingin Arabianrannassa.

Kun haluan sähköpyörätuoliin, kutsun hoitajan, ja hän auttaa minut siihen nosturilla. Kun lähden ystävieni kanssa teatteriin tai vaikka blineille, tilaan taksin. Kännykkä on aina käteni ulottuvilla ja kaiuttimella. Korvalle en saa sitä nostettua.

Kaikki tärkeät asiat ovat sänkyni ympärillä. Seinällä oikealla puolellani on valokuvia äidistä, isästä ja minusta. Kuva minusta papinpuvussa on otettu 1. kesäkuuta 2000. Se oli päivä, jolloin minut vihittiin papiksi.

"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."
"Yhdeksän vuoden odotuksen jälkeen sain pukeutua papin asuun."

Hyllyllä kuvien vieressä on ikoneita, joita ystävät tuovat minulle matkoiltaan, ja pokaaleja, joita sain, kun pelasin maalivahtina sähköpyörätuolisalibandyjoukkueessa.

Tärkein kuvista on sängyn vieressä vasemmalla. Se on muotokuva isoisästäni, lääketieteen professori Martti Mustakalliosta. Hän oli persoona. Kesällä hän kulki tuohivirsuissa ja poltti sikaria, ja aina joskus hän antoi minulle vihreän marmeladikuulan. Puhuin hänen kanssaan elämästä ja kaikesta. Olin 10-vuotias, kun hän kuoli.

Sänkyni jalkopäässä on aina pumpputeline ja siinä ravintovalmistepussi. Koska minulla on palleatyrä, ravinto kulkee vatsaani letkun ja mahalaukkuavanteen kautta. Hoitaja asentaa letkun heti aamulla, mutta ennen sitä minun on pakko saada kahvia. Juominen sujuu pillillä, ja voin syödäkin suun kautta, mutta vain pieniä määriä. Filet de boeuf a la provencale jää lautaselle.

Sitten on tietenkin tietokone. Se on sängyn oikealla puolella. Minulla ei ole erillistä näppäimistöä, vaan kirjaimet näkyvät koneen isolla näyttöruudulla. Klikkaan hiirellä kirjaimen kerrallaan, kun kirjoitan saarnoja ja hartaushetkien puheita.

Tietokoneen ruutu on edessäni myös viimeiseksi illalla, mutta silloin katson siltä televisiota. Wallander-elokuvista tykkään, vaikka ne verisiä ovatkin.

"1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon."

Kun synnyin, en saanut yhtään pistettä. Vastasyntyneet pisteytetään nollasta kymmeneen, mutta minun pisteytykseni olisi varmaan ollut miinus kymmenen.

Äiti kertoi jossain lehtihaastattelussa, että hän oli vahingoittanut häntäluunsa hurjassa nuoruudessaan, ja sen takia minä jäin kiinni synnytyskanavaan. En tiedä, pitääkö se paikkansa. En koskaan kysynyt. 1950-luvulla ei kai oikein osattu seurata sikiön vointia, koska meitä CP-vammaisia syntyi niin paljon.

Ensimmäinen oma muistoni on Marjaniemen siirtolapuutarhasta. Olimme siellä paljon, koska äiti tykkäsi kasvattaa kukkia ja omenoita. Minä ajoin käytäviä pitkin punaisella polkuautolla ja kaivoin hiekkalaatikossa tunnelia Kiinaan.

Vietimme kesiä myös näyttelijöiden kesäkodissa Savonlinnassa. Kirjoitin näytelmiä vanhalla IBM:n sähkökirjoituskoneella, ja toiset näyttelijöiden lapset näyttelivät. Myimme vanhemmille käpyjä pääsylipuiksi esityksiin.

Oikeassakin teatterissa kävin. Olin varmaan kolmevuotias, kun kummisetäni Pentti Siimes sanoi, että nyt tulette Kansallisteatteriin katsomaan Tiitus Tulitukkaa. Hän esitti siinä pääosaa, ja näytelmä oli yleisömenestys. Minulta näytös meni ihan pieleen. Olin niin arka koville äänille, että kyhjötin koko illan hoitajani kainalossa.

"Päätin jäädä poikamieheksi."

Meillä kotona Helsingin Kruununhaassa oli korkeat huoneet ja kristallikruunu. Isäni otti kruunun mukaansa, kun hän muutti vähän ennen kuolemaansa senioritaloon. Ajattelin, että siellä se varmaan osuu lattiaan saakka, mutta ei sentään.

Kävin liikuntavammaisten koulua Ruskeasuolla. Koska äiti oli näyttelijä, olin itsekin vähän julkkis.

Kerran pyysimme kylään ivalolaisen kaverini, joka asui lukukaudet Ruskeasuolla. Hän katseli äitiäni ja kysyi yhtäkkiä, että miten sinun äidillä nyt on hampaat, kun telkkarissa sillä ei ole. Äiti esitti Hanski-nimisessä tv-sarjassa talonmiehen muijaa, ja hänen hampaansa oli mustattu roolia varten.

Lukion kävin Mannerheimintien yhteiskoulussa. Välitunnilla kävimme usein kahvilassa kaverini letukalla. Se oli sellainen trimmattu jenkkiauto, kiihdytysauto. Kaverit tiesivät, ettei opettaja jäkättänyt heille tunnilta myöhästymisestä, jos he myöhästyivät yhdessä minun kanssani. Penkkaripäivänä en pystynyt nousemaan rekan lavalle, mutta rekan koppiin pääsin.

Lukioaikoina seurustelin ensimmäisen kerran, myöhemmin opiskeluvuosina toisen. Molemmat kerrat menivät pieleen. Toinen tytöistä sairastui ja hänen elämäntilanteensa tuli vaikeaksi, toinen kuoli sairauteen.

Olihan se vähän ihmeellistä, että kävi kaksi sellaista sattumaa. Päätin jäädä poikamieheksi.

"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."
"Tämä kuva on seinälläni. Se otettiin lehtijuttuun, jossa haastateltiin äitiäni ja minua."

Vanhempani toimivat aktiivisesti CP-vammaisten etujärjestössä, mutta kotimme ei ollut liikuntaesteetön eikä minulle hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi.

Kaikki yrittivät saada minua kävelemään. Minut pantiin ottamaan askelia siten, että takana ja edessä oli ihminen ottamassa kiinni. Muut kutsuivat sitä kävelemiseksi. Minusta se tuntui pyrähdykseltä ja kaatumiselta jonkun syliin.

Onneksi oli Foordi. Se oli pyörällinen kävelyteline, johon nojasin kainaloilla. Siihen piti teettää jatkoa aina, kun kasvoin pituutta. Kävelin ja kävelin, kunnes lopulta raahustin nilkkojen ulkosyrjillä.

Myöhemmin minua alettiin taluttaa. Siihen tarvittiin kaksi ihmistä, yksi molemmille puolille. Ystäväpiirini väheni, kun kavereiden olisi pitänyt talutella minua joka paikkaan, isoa miestä.

"Minulle ei hankittu pyörätuolia. En tiedä miksi."

Silti koti oli ja pysyi liikuntaesteisenä, eivätkä vanhempani antaneet periksi. Lopulta kyllästyin ja heitin itseni ulos. Asuin vähän aikaa Folkhälsanin vastaanottokodissa, koska olen både och, puhun ruotsia ja suomea. Vähän myöhemmin sain opiskelija-asunnon.

Jokainen lähtee kotoa jossakin vaiheessa, mutta ei näin kovalla tempauksella. Lehdet kirjoittivat puoli vuotta juttuja äitini suuresta surusta. Kävimme perheterapiassakin, kun vanhemmat yrittivät saada minua läheisemmäksi.

Se oli aikaa, jolloin luin lehdistä, mitä vanhemmilleni kuuluu.

Mutta pyörätuolin sain.

"Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi."

Uskoni on luterilaisuutta. Uskon siihen, että olemme samalla kertaa vanhurskaita ja syntisiä.

Jumalani ei ole ankara vaan isällinen ja rakastava. Kun ajattelen nyky-yhteiskuntaa ja perheitä, jotka paiskivat toisiaan, Jumala on vastakohta kaikelle sille.

Kun olin lapsi, kävimme joulukirkossa, ei muuta. Usko ei tullut minulle kodin perintönä, mutta myöhemmin olen saanut selville, että minulla on vankat pappisjuuret. Mustakallioissa on paljon lääkäreitä, mutta ennen heitä suvussa oli pappeja.

Lukion psykologian opettaja kannusti minua pyrkimään teologian opintoihin. Ihmistieteet kiinnostivat, vaikka en ole erityisen hyvä ihmisten kanssa. Olen ihan tavallinen. Välillä mörrimöykky.

Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."
Sami Mustakallion koti on palvelutalossa. "Ystävät tuovat minulle ikoneita matkoiltaan."

Opintojen käytännöllisiin harjoituksiin kuului esimerkiksi saarnaoppia ja laulua. Kävin lapsena puheterapiassa ja olen puhunut aina, vaikka hitaasti. Silti yksi opettajista sanoi, ettei minun kannata osallistua käytännöllisiin harjoituksiin, en minä pärjäisi. Se tuntui kauhealta, mutta menin silti ja sain hyvät lausunnot. Tuli ähäkutti-olo.

Nykyisinkin monet yllättyvät, kun jumalanpalveluksissani synnintunnustus pitää laulaa. Olen siitä tunnettu pappi, että laulatan sen aina: virsi 288, Silmäisi eteen, Jeesus.

Olen myös ankara opettaja. Tässä samassa palvelutalossa asuu kaksi entistä rippilastani, joita en päästänyt ensimmäisellä yrityksellä läpi rippikoulusta. Molemmat muistuttavat siitä vieläkin. Olen vastannut heille, että ettehän te osanneet mitään. Ei liikuntavammaisuus tarkoita sitä, että pitää päästä rippikoulusta ilmaiseksi.

"Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää."

Minä en päässyt ilmaiseksi papin virkaan. Odotin pappisvihkimystä yhdeksän vuotta.

Teologin on saatava kutsu seurakunnalta, ennen kuin hänet voidaan vihkiä papiksi. Minulla oli kutsu Lahden seurakuntayhtymästä. Olin mennyt Lahteen sosiaaliterapeutiksi ihmisille, jotka olivat juuri menettäneet liikuntakykynsä, ja pidin ohessa rippikoululeirejä liikuntavammaisille nuorille.

Silloinen Tampereen piispa ei vain ottanut minua vastaan. Pyysin audienssia itse ja sitä pyydettiin työpaikkani kautta, mutta ei. Käsittääkseni piispa epäili, ettei puheestani saisi selvää. En vain päässyt antamaan näyttöä puhetaidostani.

Miten sen kauniisti sanoisi? Kyllähän minulla oli niiden yhdeksän vuoden aikana erilaisia tuntemuksia. Leikin ajatuksella, että siellä noudatetaan nyt vanhaa kirkkolakia vuodelta 1869. Sillä vuosisadalla ei varmasti kukaan minun tyyppiseni yrittänyt mitään tällaista.

Kun Tampereen piispaksi tuli Juha Pihkala, ääni muuttui kellossa heti. Hän otti minut vastaan, ja piispainkokous päätti, että vammainen pappi voi hyvin käyttää apunaan avustajan käsiä. Minä tarvitsen niitä esimerkiksi ehtoollisen jakamisessa ja hiekkaristin sirottelemisessa vainajan arkulle.

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2000 Juha Pihkala vihki minut papiksi Tampereen tuomiokirkossa, mutta täpärälle se meni.
Tilaisuus lähestyi ja tv-kuvaajat olivat jo asemissa, kun suntio vielä yritti saada messukasukkaa ylleni. Koska soljet olivat unohtuneet kiinni, pääni ei meinannut millään mahtua kasukan läpi.

Se oli kuin toinen syntymä. Jumissa oltiin taas.

"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."
"Siunasin äitini hautaan syksyllä 2009. Papin rooli auttoi tuomaan tilanteeseen etäisyyttä."

Olen käynyt puhumassa hoitajaopiskelijoille vammaisuudesta ja erilaisuuden kohtaamisesta. Toisinaan olen näyttänyt heille dokumenttielokuvan Markon kaksi kuolemaa. Se kertoo kaverista, joka vammautuu liikuntakyvyttömäksi ja tekee itsemurhan.

Myös minulla on ollut pari selkäydinvammaista kaveria, jotka ovat ajaneet sähköpyörätuolilla mereen. Sitten on kysytty, että miten niin voi tapahtua, kun heillä oli apuvälineitä ja oli hyvä työpaikka.

"Liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä."

Yritän sanoa tämän kauniisti. En ole itsemurhan enkä eutanasian kannalla. Silti ymmärrän, että liikuntakyvyn menettäminen yhtäkkiä on niin suuri muutos, että siitä joko selviää tai ei selviä.

Pitää miettiä sitäkin, mitä liikuntakyvyn tilalle voisi saada. Hirveän hyvä esimerkki on fyysikko ja ihmemies Stephen Hawking, joka istuu pyörätuolissa lihassairauden takia. Hän kuolee kun kuolee, mutta on liikuntakyvyttömänäkin ehtinyt keksiä kaiken.

Minullakin on ollut kapinaa kohtaloa vastaan, mutta ei niin pitkää aikaa, että siitä olisi jäänyt jälkiä. Liikuntavamma on ollut syntymästä saakka osa minua. En edes muista, että olisin keskustellut kenenkään kanssa siitä, miksi minulle kävi näin.

Ainakin elämäni on ollut vaihtelevaa.

Ja ainakin yksi pirun hyvä ominaisuus minulla on. Se on peräänantamattomuus."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä 19/2017.

Kirje ystävältä

Moi Sami!

Jos minun pitäisi sinua luonnehtia, ensimmäisenä sanoisin, että olet erittäin älykäs ihminen. Toiseksi sanon, että olet erittäin omapäinen. Uskon, että se on ollut sinulle keino selviytyä. Omapäisyyden ansiosta olet tullut monesta kehästä voittajana.

Hyvä esimerkki on pappeutesi. Aika monta vuotta tahkosit, ennen kuin kirkko antoi periksi ja sait papin viran. Ja muistatko sen kerran, kun sinulle tuli kärhämää viranomaisten kanssa ja poliisi puhui sinulle vähättelevään sävyyn puhelimessa? Kun kerroit siitä, totesin, että sitä puhelua Helsingin poliisilaitos katuu pitkään. Tiedän, että tulet lankaa pitkin niin kauan, kunnes vähättelijä pyytää anteeksi.

Tutustuimme toisiimme lapsina, koska molempien äidit olivat näyttelijöitä ja kavereita keskenään. Nykyisin en tunne ketään, joka kävisi enemmän teatterissa, oopperassa ja klassisen musiikin konserteissa kuin sinä. Olisikin kiintoisaa lukea sinulta kulttuuripoliittinen näkemys esittävästä taiteesta Suomessa.

Meillä oli aikuisena pitkä tauko tapaamisissa, mutta sitten aloit soitella minulle. Kiitos siitä. Nyt käyn moikkaamassa sinua aina silloin tällöin. Lupaan, että järkkään sinulle jatkossakin lippuja Kansallisteatteriin.

Ystäväsi Jukka-Pekka Palo

Arja - Kodin Kuvalehti
Seuraa 
Liittynyt12.8.2014

CP-vammainen pastori Sami Mustakallio: ”Sain pyörätuolin vasta aikuisena, en tiedä miksi”

Serena kirjoitti: Ihmeellinen mies. Ja niin huumorintajuinen. Älykäs. Me monesti leimaamme ihmiset sen vuoksi miltä he näyttävät, oli se ihan mitä tahansa. Meidän pitäisi muistaa että kaikki ihmiset ovat arvokkaita ja nyt tämä kuulostaa päähän taputtelulta. Mutta monesti unohdamme katsoa ihmistä ihmisenä, sen sijaan meillä on paljon ennakkoluuloja. Varsinkin vammaisia kohtaan. Me unohdamme että joka ikinen meistä ennemmin tai myöhemmin on jollain tapaa vammainen. Meidän täytyy myöntää...
Lue kommentti