”Koulussa ajateltiin vian olevan minussa, kun kavereita ei ollut. En tiedä, miettikö kukaan, että vika voisi olla ympäristössä”, sanoo kirjailija ja somevaikuttaja Eino Nurmisto.
Kirjasto oli Eino Nurmistosta pienenä Someron turvallisin paikka. Siellä kukaan ei huudellut tai tuijottanut kadulla, ja yksinkin oli luontevaa olla.
”Tuntuu tosi surulliselta, että kirjasto oli minulle kodin lisäksi ainoa ympäristö, jossa ei tarvinnut pelätä. Lapsesta pitäisi tuntua, että koko maailma on turvallinen.”
Eino vietti Somerolla lapsuutensa kiusattuna ja nuoruutensa masentuneena. Nykyään kirjastossa on hylly, johon on koottu somerolaisten kirjailijoiden teoksia. Siellä Kaari Utrion, Helvi Hämäläisen ja M.A. Nummisen kirjojen joukossa on myös Einon kirjoittamat kirjat Homopojan opas sekä Vuoden nuori taiteilija.
Surullinen poika
Alakouluikäisenä Einolla oli usein pää kipeä. Häntä kuljetettiin lääkärien luona, mutta fyysistä syytä päänsärylle ei löytynyt.
”Sitten vanhemmat alkoivat viedä minua psykologeille Turkua myöten. Heillä oli varmaan huoli, ja he yrittivät auttaa. Tuntuu, että koulussa ajateltiin vian olevan minussa, kun kavereita ei ollut. En tiedä, miettikö kukaan, että vika voisi olla ympäristössä.”
Eino yritti ihastua samaan tyttöön, johon muutkin koulun pojat olivat ihastuneita. Se ei oikein onnistunut, vaikka tyttö oli kiva ja kaunis.
Opettajat eivät puuttuneet, kun joku katsoi ilkeästi tai kun kaikki jättivät Einon yksin.
”Kiusaaminen oli niin kokonaisvaltaista, että lopulta olin tottunut ja turtunut kaikkeen.”
”Kiusaaminen oli myös hyvin fyysistä. Se oli niin kokonaisvaltaista, että lopulta olin tottunut ja turtunut kaikkeen, eikä enää tuntunut merkitykselliseltä kertoa kenellekään. Ei vain jaksanut.”
Välitunneilla Eino istui koulun portailla. Päässä soivat musiikkituntien kappaleet, Katri Helenan Kuudenikäinen ja Elviksen Love Me Tender. Jos leikittiin ”Kuka pelkää mustaa miestä”, Eino uskaltautui joskus joukon liepeille juoksemaan.
”En oikein usko idyllisiin kyläkouluihin. Isossa koulussa hylkiöjoukko voi löytää tukea toisistaan. Jos pienessä koulussa jää yksin, jää tosi yksin.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/eino_nurmisto_5e9a4812.jpg?itok=_94Rvnl3)
Vielä sinulle valkenee
Nuorena Eino kävi päiväreissuilla Helsingissä muistuttamassa itselleen, että on muunkinlaista elämää. Rahaa ei juuri ollut, mutta Eino katseli vaatteita vaatekaupassa ja levyjä levykaupassa. Hän katseli ihmisiä. Illalla piti palata kotiin Somerolle.
”Hengähdystauon jälkeen jaksoin taas. Kiusatun elämä ei muutu paremmaksi sillä, että alkaa muovata itseään samanlaiseksi kuin muut.”
21-vuotiaana Eino muutti Somerolta maailmalle, ensin Turkuun ja sitten Helsinkiin.
Eino sanoisi nuorelle itselleen, että tulee vielä ystäviä ja rakkautta ja että masennukseen löytyy apua.
Sille teini-ikäiselle itselleen, joka pelkäsi nuorten ajamia autoja kadunvarressa, Eino tahtoisi kertoa, miten elämä hänellä menee.
Tulee vielä ystäviä ja onnistumisen kokemuksia. Löytyy mies, jonka kanssa voi jakaa elämän ja syödä yhdessä aamiaista vuodesta toiseen.
Eino kertoisi, että pääsee yliopistoon, vaikka koulun opinto-ohjaaja sanoi, että se ei onnistu. Hän kertoisi nuorelle itselleen tulevasta urastaan somevaikuttajana, joka auttaa kirjoituksillaan monia.
Eino sanoisi myös, että alkaa terapiassa ymmärtää, miksi iloisen ulkokuoren alla tuntuu usein musertavan surulliselta. Masennukseen löytyy apua, terapian lisäksi lääkkeitä.
Nuorta itseään Eino haluaisi ehdottomasti kiittää sinnikkyydestä.
”Tiesin, että oikea elämäni alkaisi vasta vuosia myöhemmin, kun odottaisin kärsivällisesti. Ja niin siinä kävi.”
Muistot lapsuudesta ja nuoruudesta ovat Einolle yhä niin ahdistavia, että hän ei usein käy vanhassa kotikaupungissaan, Somerolla. Tänä syksynä hän kuitenkin meni ja tapasi siellä nuoren, jonka kanssa löytyi paljon yhteisiä kokemuksia. Lue koko tarina Kodin Kuvalehdestä 18/2023. Tilaajana voit lukea jutun myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
