”Elämä jatkuu lapsissa” – Tiina, Mervi ja Säde kertovat, miksi tämä joulu on parempi kuin viime joulu

”Joskus antaisin mitä vain, että saisin vielä yhden päivän”

Mervi Kiviharjun, 54, miehellä todettiin aivokasvain vuonna 1993. Sen jälkeen he saivat 22 vuotta lisäaikaa.

”Viime joulu ei tuntunut joululta. Teimme kaiken rutiininomaisesti. Laitoimme ruuat, jaoimme lahjat ja kävimme kirkossa. En muista, että olisimme nauraneet millekään.

Mieheni oli menehtynyt lokakuussa, ja lapset ja minä olimme vielä shokissa. Joulu ei tuntunut joululta.

Joskus antaisin mitä vain, että saisin vielä yhden päivän. Siihen totaaliseen tyhjyyteen ja kaiken kattavaan ikävään ei voi valmistautua.

Mieheni aivokasvain todettiin vuonna 1993, kun odotin nuorimmaistamme. Samaan aikaan poikamme sairastui. Se oli musta talvi.

Mies leikattiin joulukuussa 1993, poika tammikuussa 1994. Keväällä syntyi tytär.

Kun selvisi, että kasvain kasvaisi vielä takaisin, ajattelin, että elämme joko täysillä tai niin, että kasvain vie koko elämän. Saimme 22 vuotta lisäaikaa.

Ensin mies kävi vuoden välein kontrolleissa. Kun kaikki oli hyvin, ajattelimme, että saimme taas vuoden armonaikaa. Epävarmuus työnnettiin pois ajatuksista.

”Kun kaikki oli hyvin, ajattelimme, että saimme taas vuoden armonaikaa.”

Kuljimme lasten kanssa pesäpalloleireillä ja reissasimme kesäisin asuntovaunulla. Teimme paljon yhdessä koko perhe.

Välillä mies kävi sädehoidoissa, ja vuonna 2012 kasvain leikattiin uudelleen. Kun mies yritti leikkauksen jälkeen lähteä hauraasti kävelemään, tunsin ensimmäisen kerran, etten saa pitää häntä enää kauaa.

Vuonna 2014 lääkäri nosti kädet pystyyn ja sanoi, että kasvain on levinnyt pahasti. Enää ei voi tehdä muuta kuin lievittää oireita. Minä jäin miehen omaishoitajaksi.

Ajattelin, että tämä on minun pestini. Olen saanut tältä mieheltä niin paljon, että nyt on minun vuoroni olla vahva ja hoitaa.

Näin, kuinka toisen kasvoilta katosi elämän nälkä. Uteliaisuus ja ilmeet, jotka olivat aina olleet.

Huumori säilyi loppuun asti, vaikka sanoja ei tullutkaan. Kosketuksesta tunsin, milloin toinen on hyvällä tuulella.

”Kosketuksesta tunsin, milloin toinen on hyvällä tuulella.”

Miehen kuoleman jälkeen minulle iski totaalinen burnout. En pystynyt tekemään muuta kuin istumaan ja itkemään.

Mietin, olisinko voinut tehdä jotain toisin. Piti käydä läpi, että tein kaiken, minkä pystyin. En olisi pystynyt auttamaan enempää.

Kolmeenkymmeneenkolmeen vuoteen mahtuu yhtä ja toista. Riitelimme siitä, kuka on jättänyt sukat olohuoneeseen tai miksi hammastahnaa on puristettu näin.  Isoista asioista olimme aina samaa mieltä. Olen oppinut ottamaan mukaani iloiset muistot.

Rakkautemme ei ollut hurahtamista. Se kasvoi pikkuhiljaa, loppuun asti. Se auttaa jaksamaan.

Terapian ansiosta pystyn taas nauramaan, ja toisinaan jopa nauttimaan elämästä. Suru on muuttanut muotoaan.

Hyväksyn, että näin kävi, mutta ikävää se ei poista. Kun ovikello soi, ajattelen edelleen, että nyt se on taas unohtanut avaimet.

Odotan tältä joululta lämmintä yhdessäoloa. Joulupäivänä pidämme tyttären kanssa Disney-maratonin. Teemme kalkkunaa ja italiansalaattia. Istumme ja katsomme elokuvan toisensa jälkeen.”

”Haluaisin antaa lapsille pysyvän paikan”

Säde Kangasniemi, 39, muutti keväällä 2016 unelmien talosta kerrostalokolmioon. Joulu ei tuntunut joululta ilman omaa kotia.

”Viime jouluna asuimme lasten kanssa kerrostalokolmiossa kirkonkylällä. Olin eronnut pitkästä suhteesta puoli vuotta aiemmin. En osannut ajatella uutta asuntoa kotina. Sisustin sen käytetyillä Ikea-huonekaluilla ja mietin, että tämä ei ole pysyvä ratkaisu.

Minulle joulu on aikaa, jolloin ollaan rauhassa yhdessä paikassa, omassa kodissa. Viime joulu meni vasemmalla kädellä ystävän luona. Kotiin en laittanut kuusta. En tainnut edes siivota.

Koin epäonnistumista erosta, ja tuntui romahdukselta palata maalta kerrostaloon. Olen maalta kotoisin, enkä ole koskaan tuntenut itseäni kaupunki-ihmiseksi.

Kaipasin omaa pihaa ja eläimiä. Kissoja, kaneja, ankkoja, kanoja, hevosia. Luontoa. Sitä, että pystyi vain piipahtamaan ulkona.

Ehkä kaipasin myös ajatusta omasta kodista. Talo oli ollut pitkäaikainen haave ja remontoitu oman näköiseksi. Nyt oli vain kallis vuokrakolmio, naapureiden kolinat ja pikkuinen parveke.

Koti on minulle paikka, jossa voi olla juuri se, kuka on. Sinne voi juurtua.

Asuin itse kahdeksantoistavuotiaaksi asti isän lapsuudenkodissa. Haluaisin antaa lapsillekin pysyvän paikan. Jotain, minne he tietävät tulevansa vielä aikuisenakin.

”Nyt oli vain kallis vuokrakolmio, naapureiden kolinat ja pikkuinen parveke.”

Aloin etsiä taloa, jossa olisi kodin henki. Sellaista, jonka tuntisin kodiksi heti, kun menen paikalle.

Toukokuussa löysin yhden. Se oli pikkaisen liian kaukana kirkonkylältä ja hinnaltaan vähän yläkanttiin. Heti, kun astuin sisään, ajattelin, että tämä se nyt on. Talossa näkyi eletty elämä.

Tänä jouluna olemme lasten kanssa ensimmäistä kertaa uudessa, omassa kodissa. Odotan rauhoittumista. Sitä, että voimme vain olla ja nauttia tunnelmasta. Laitamme kinkun ja jokusen laatikon. Viemme hevosille jouluherkkuja ja kissoille vähän parempaa ruokaa. Tapaninpäivänä ratsastamme hangilla.”

”Suru täytyy surra”

Tiina Karjalainen, 51, vietti vuosi sitten ensimmäisen joulun ilman äitiä.

”Viime joulu oli elämäni surullisin joulu. Ensimmäinen joulu ilman äitiä.

Hoidin pankkiasioita, sähkösopimusta, asuntoa. En muista, mitä ostin kellekin joululahjaksi. Kaikki voimat menivät surun läpikäymiseen.

Äiti asui naapurissamme ja tuli aina aattoillaksi meille. Häneltä opin jouluruuat. Italiansalaatin, karjalanpaistin ja sen, että joulupöydässä on oltava silliä.

Isäni kuoli, kun olin pieni tyttö. Minulla ei ole ollut muita kuin äiti. Ehkä hän tuli siksikin niin tärkeäksi.

Veljeni kuoli sairauteen vuosia sitten. Jouduin olemaan äidin tukena, vaikka ei se helppoa ollut itsellenikään. En tiedä, selvisikö äiti koskaan veljen kuolemasta.

Opin äidiltä, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia. Hän ei koskaan erotellut, että toiset olisivat tärkeämpiä kuin toiset. Kun isä kuoli, äiti jäi yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Sieltä on tarttunut selviämisen taito. En pelkää ryhtyä miesten töihin.

Kun omat lapseni olivat pieniä, äidistä oli iso apu. Aina kun tarvitsin apua, sain. Olen miettinyt, muistinko kiittää tarpeeksi.

”Aina kun tarvitsin apua, sain. Olen miettinyt, muistinko kiittää tarpeeksi.”

Menetin äidin marraskuun lopussa 2016. Vaikka siihen pystyi valmistautumaan, äkkiä se tuli. Eihän rakkaista haluaisi luopua.

Kun lähden kotoa, kävelen äidin asunnon ohi. Joka kerta hän piipahtaa mielessä. Kesällä kävelin usein äidin haudan ohi ja katsoin, että kukat voivat hyvin. Halusin pitää haudan sellaisena, että äiti tykkäisi.

Tämä joulu on jo helpompi. Minulla on kolme lasta ja neljä lapsenlasta. Elämä jatkuu heissä.

Olen selvinnyt surusta, koska olen surrut. Kun veljeni kuoli, olin äidin tukena. Oma suru jäi surematta.

Suru täytyy surra. Sen olen oppinut kokemuksesta.”