Kun aavistukset äidin muistisairaudesta saivat vahvistuksen, Sari Mäki, 57, oli helpottunut. ”Se, että äiti tunnisti ääneni loppuun saakka, piti meidät vielä yhdessä.”
”Äidilläni oli tapana pitää keittiön tasolla kolme juomalasia: yksi kahville, yksi mehukeitolle ja yksi vedelle. Hän nojaili tasoon, poltti tupakkaa ja teki ristikkoa. Kun äiti ei juonut laseista, hän peitti ne talouspaperilla.
Käydessäni hänen luonaan muutama vuosi sitten aloin kiinnittää laseihin huomiota. Kurkkasin talouspaperin alle ja otin kuvan. Halusin nähdä seuraavalla kerralla, onko äiti juonut ja vaihtaako hän laseja.
Kerran huomasin, että kupeissa oli hometta. Äitini oli juonut kahvia homeisesta mukista ja mehukeittoa, jossa oli vihreitä pilkkuja päällä. Ihmettelin ja huolestuin.
Ajattelin, että äiti tarvitsee apua, ja järjestin hänelle kunnan tekemän palvelutarpeen arvioinnin.
Sen tulos oli, että äitini ulkoilee ja syö monipuolisesti. Mietin, että niin, hometta monipuolisesti. Arvio tuntui ihan käsittämättömältä.
Äiti varmaan ajatteli, että parvekkeella käynti on ulkoilua, ja vastasi kysymyksiin sen pohjalta. Kotiapua ei myönnetty.
Siihen saakka olin ehkä ajatellut, että 75-vuotias äitini oli vain saamaton, kun hän ei lähtenyt ulos tai käynyt suihkussa. Aloin ymmärtää, että äidin muisti ei toiminut.
En osannut aavistaa, että muutamaa vuotta myöhemmin äiti ei enää muistaisi kunnolla minuakaan.
”Lopulta äiti söi vain kylmiä pinaattilettuja ja suklaavohveleita.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882676585z.1_20231220100356_000gc469f6oo.10.iptcstrip.jpg?itok=kva20key)
Apua piti vaatia
Olin jo aiemmin pannut merkille, että äiti oli alkanut eristäytyä eikä käynyt missään. Edes roskia hän ei vienyt ulos. Autoin hoitamalla äidin laskut, raha-asiat ja ruokaostokset.
Huomasin, että ostamiani ruokia alkoi jäädä kaappiin. Lopulta äiti söi vain kylmiä pinaattilettuja ja suklaavohveleita.
Kun kotiapu evättiin, aloin etsiä tietoa ja vaatia apua äidilleni. Sain hänet seniorikotiin.
Yhtäkkiä minun olisi pitänyt olla kuin terveydenhoidon ammattilainen ja puhua hoitajille ja lääkäreille oikeilla termeillä, jotta äitini oireet olisi otettu vakavasti. Lopulta sain hänet muistitesteihin ja aivojen kuvaukseen.
”Mietin, miten laitan hiukset tai voinko olla pipo päässä.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/main_media/b882676585z.1_20231220100314_000g3t69re7f.10.iptcstrip.jpg?itok=fC1Hhdgo)
Tuttu ääni
Vuosi sitten äidilläni diagnosoitiin keskivaikea ja pitkälle edennyt Alzheimerin tauti. Tieto oli helpotus. En ollut kuvitellut äidin oireita.
Tunsin myös suurta surua. Alzheimer näivettää ihmisen. Äitini tippui kuin tyhjään kuoppaan.
Syksyllä 2023 äiti siirrettiin seniorikodista ympärivuorokautiseen hoitoon. Oli siinä ja siinä, tunnistiko hän minut vielä. Mietin joka kerta, miten laitan hiukset tai voinko olla pipo päässä. Ääneni hän yleensä tunnisti. Sitten hän hymyili ja nyökkäsi.
Ajattelin, että hän nyökkäsi hyväksyvästi. Ehkä hän halusi myös kiittää hoidosta ja huolenpidosta.
Se, että äiti tunnisti ääneni, piti meidät vielä yhdessä. Se piti äidin vielä täällä, vaikka muutoin hän olikin jo poissa.”
Miksi Sari päätti, että on parempi, ettei hän ryhdy äitinsä omaishoitajaksi? Mitä Sari teki aina, kun kävi katsomassa äitiään hoivakodissa? Miten Sari huolehti omasta jaksamisestaan, kun hänen äitinsä sairastui? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 1/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et ole vielä tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
