
Assi Koivisto-Allosella on supervoima: innostuminen. Sen vuoksi hänestä tuli painonnoston maailmanmestari. Isältä hän oppi katsomaan aurinkoa kohti ja elämään pelkäämättä.
Vieraissa paikoissa Assi Koivisto-Allonen katsoo aurinkoa kohti. Kun aurinko paistaa tuolta, etelän pitää olla täällä.
Pimeinä iltoina hän näkee taivaalla Otavan, Pohjantähden ja joskus jonkin oman aurinkokuntamme planeetoista.
Suunnistamisen, tähtikuviot ja kuun kierron Assi, 66, osaa, koska on Mauno Koiviston tytär.
”Mauno ei varsinaisesti opettanut mitään. Hänen menetelmänsä olivat paljon ovelampia.”
”Mauno ei varsinaisesti opettanut mitään. Hänen menetelmänsä olivat paljon ovelampia. Hän ei sanonut, että tulepas tänne, niin opetan sinua lukemaan karttaa. Sen sijaan hän itse katsoi karttaa ja alkoi selostaa korkeuskäyriä ja ilmansuuntia. Isä oli aina kartta kädessä”, Assi sanoo.
Isän kuolemasta oli kulunut viikko tai kaksi, kun Assin mieleen palasi nuorempi isä. Ääni, liikkeet ja nauru, kaikki ne olivat kuin aiemmin.
”Vaikea sanoa tarkkaan, minkä ikäiseksi hän päässäni palasi, mutta aikaan ennen sairautta, ennen oikeaa vanhuutta.”
”Hyvin nopeasti unohdin sen hauraan henkilön, joka isä loppuaikoina oli. Mielessäni elää väkevänä paljon nuorempi Mauno.”
Isä, joka Assin mielessä on, ajoi täällä Tähtelässä oranssilla Kubota-traktorilla metsätöihin. Täällä hän yritti presidenttivuosinaan keksiä turvamiehille tekemistä mutta ei kovin paljon, koska halusi säästää tilan työt itselleen.
”Hyvin nopeasti unohdin sen hauraan henkilön, joka isä loppuaikoina oli. Mielessäni elää väkevänä paljon nuorempi Mauno. Siksi ajatus siitä, että hänen syntymästään on nyt kulunut sata vuotta, on absurdi.”
Entinen sarjaluovuttaja
Aamulla puoli kahdeksalta makuuhuoneessa menee päälle pieni valaisin. Jos huone on herätessä pimeä, Assi tietää, että voi vielä nukkua.
”Kun jäin eläkkeelle, päätin, että pukeudun vain farkkuihin.”
”Yksi hieno asia eläkkeellä olemisessa on, että ei tartte enää kuunnella herätyskelloa. Kun jäin eläkkeelle, päätin myös, että pukeudun vain farkkuihin. Aika hyvin olen pitänyt sen.”
Tilasta Tähtelän kylässä Inkoossa tuli Assin ja hänen puolisonsa Heikki Allosen koti kuusi vuotta sitten, kun Assi oli perinyt tilan isältään.
”Täällä Tähtelässä Mauno otti useita kertoja puheeksi, että mitäs tälle tapahtuu heidän jälkeensä. Asia selvästi askarrutti häntä.”
Assi vastasi aina samalla tavalla.
”Sanoin, että minun ei tarvitse pohtia sitä, koska Heikki on vielä sitoutuneempi tähän paikkaan kuin minä. Se ilahdutti Maunoa ja Tellervoa.”
Mauno Koivisto kuoli 93-vuotiaana toukokuussa 2017. Viikkoa myöhemmin Assi täytti 60 vuotta. Hän oli kehnossa kunnossa.
Jos Assin piti kääntää päätä ja katsoa sivulle, hän käänsi itseään kokonaan. Kun kengät piti solmia seisaaltaan, Assin oli vaikea koukistua alemmas. Kyykkyyn hän ei päässyt.
”Kutsuin itseäni sarjaluovuttajaksi. Niin monta liikuntaharrastusta olen lopettanut saman tien.”
”Olin ollut vaivainen parikymmentä vuotta. Selkä oli kipeä, hartiat juntturassa, ja kärsin migreeneistä. Se johtui toimistotyöstä, hiiren ja näppäimistön kanssa istumisesta. Ja sitten illalla vielä kirjan lukemista päätä roikottaen.”
Assi oli kokeillut hierontaa ja fysioterapiaa, kiropraktikkoa ja naprapaattia, akupunktiota, relaksantteja ja kipulääkkeitä. Olkapäitä oli hoidettu ultraäänellä ja teipattu alas kinesioteipillä.
Hän oli aloittanut monenlaista liikuntaa.
Hän oli lopettanut monenlaista liikuntaa.
”Kutsuin itseäni sarjaluovuttajaksi. Niin monta liikuntaharrastusta olen lopettanut saman tien.”
”Mietin, että mulla on vielä vuosia elettävänä ehkä paljonkin. Missä kunnossa aion ne elää?”
Jälleen Assilla oli saliohjelma. Salilla käynnin jälkeen hän oli entistä pahemmin jumissa.
”Tajusin, että tästä ei hyvää seuraa. Jos olen kuusikymppisenä romuna, niin kuusvitosena tai seitsemänkymppisenä olen vielä enemmän romuna. Mietin, että mulla on vielä vuosia elettävänä ehkä paljonkin. Missä kunnossa aion ne elää?”
Syksyllä kuusi vuotta sitten Assi soitti ystävälleen ja kysyi, tuntisiko hän ketään, joka osaisi auttaa. Ystävä vastasi, että ainoa, joka tulee mieleen, on painonnostovalmentaja Matti Vestman.
Assi lupasi olla tunnollinen ja luovuttamatta.
Painonnostoharjoittelu alkoi pelkän kepin kanssa, puolitoista tuntia kerran viikossa. ”Kovaksi nostajaksi tullaan vain tekemällä kovia nostoja”, Matti sanoi Assille yhä uudelleen. ”Polvi väistää. Käsi rentona. Muista ponnistaa!”
Puolen vuoden jälkeen Assi huomasi saaneensa voimaa. Migreenit olivat loppuneet. Painonnostotankoon lisättiin levypainoja.
”Syttyminen on kadehtimisen arvoinen tila.”
Assi hankki painot myös Tähtelään.
”Kotitreeni oli tärkeää, kun piti päästä nollatasolta ykkös- ja kakkostasolle. Tarvitsin lihaksiston ja hermoston kehittämiseen tosi paljon työtä.”
Siinä vaiheessa, kun Assi katsoi iltaisin tuntitolkulla Youtubesta painonnostovideoita, hän tajusi, että okei, olen koukussa.
”Minulla ei ole mitään edellytyksiä painonnostoon, mutta mulla on yksi supervoima, ja se on innostuminen. Syttyminen on kadehtimisen arvoinen tila. Ihan sama, syttyykö huovuttamiseen tai puutarhanhoitoon tai postimerkkien keräilyyn tai painonnostoon.”
Kilpailemaan menemistä hän ei silti miettinyt hetkeäkään. Se ei tullut mieleen silloinkaan, kun painonnostovalmentaja Matti sanoi tuttua kuuden naisen ryhmää valmentaessaan, että omasta Porlammin Pamaus -seurasta tarvittaisiin joku kisaamaan yli 60-vuotiaiden naisten sarjaan.
”Yhtäkkiä tajusin, että kaikki olivat kääntyneet katsomaan minua. Se tuli ihan puskista.”
”Vuosiin en ollut kuullut äidin nauravan niin vapautuneesti.”
Alle kaksi vuotta sen jälkeen, kun Assi ei päässyt kyykkyyn eikä pää kääntynyt, hänestä tuli painonnoston suomenmestari. Huhtikuun 2019 kilpailuissa hän oli yli 60-vuotiaiden ja alle 55-kiloisten naisten sarjan ainoa kilpailija.
Ensimmäisen kilpailunsa jälkeen Assi soitti äidilleen ja kertoi, että on voittanut painonnoston suomenmestaruuden.
”Vuosiin en ollut kuullut äidin nauravan niin vapautuneesti.”
Isä, joka avasi ikkunoita
Lähiviikkoina Assi on mukana tilaisuuksissa, jotka liittyvät siihen, että isän syntymästä on kulunut sata vuotta.
Isän kuolemasta on kulunut kuusi ja puoli vuotta. Assilla ei ole isää ikävä.
”En koe, että olisin menettänyt isäni, en Alzheimerille enkä kuolemalle.”
”En koe, että olisin menettänyt isäni, en Alzheimerille enkä kuolemalle. Isä elää mukanani vahvempana nyt kuin silloin, kun hän vielä oli elossa. Silloin oli huoli ja murhe.”
Isä sairasti Alzheimerin tautia kymmenen vuotta. Hän oli älykäs ja fiksu loppuun asti, vain lähimuisti oli huono.
”Isä tiesi, että hän ei muista, ja oli hämmentynyt: miten en voi muistaa?”
Kymmenen vuotta sitten 90-vuotisjuhlissaan Mauno Koivisto piti niin hienon puheen, että Assi huomasi monen liikuttuvan. Samana iltana isä ei enää muistanut, että juhlia oli ollut.
”Me ei koskaan päästy siihen vaiheeseen, joka monella Alzheimer-potilaalla tulee, että itse ei enää tiedä, että ei muista. Isä oli koko ajan skarppi. Hän tiesi, että hän ei muista, ja oli hämmentynyt: miten en voi muistaa? Joka kerta, kun kävi ilmi, että hänen pitäisi tietää jokin asia – se oli aina kuin olisi veitsellä kääntänyt haavaa. Sen näkeminen vierestä oli vaikeaa.”
Mauno oli julkisuudessa oma itsensä. Silti Assi näki myös vähän toisen puolen, isän.
”Isä oli aivan tavattoman eläinrakas. Hän puhui aina luontokappaleista, kunnioitti kaikkien oikeutta elää. Isä avasi ikkunoita, että kärpäset ja ampiaiset lentäisivät ulos, eikä ikinä tappanut käärmeitä.”
/kodinkuvalehti.fi/s3fs-public/wysiwyg_images/b882651716z.1_20231107132525_000g6p67akv1.10.iptcstrip.jpg?itok=GKAUN5KI)
Assi oli Mauno-isän mukana Australiassa, Japanissa ja Havaijilla vuonna 1985. Brisbanessa he saivat koalat syliinsä.
Isä oli myös perso makealle. Erityisen perso hän oli Englannin lakritsille ja Tupla-patukoille.
”Olen aivan kuin isä, makean rakastaminen on geeneissä. Ja hiljattain Heikki sanoi minulle, että ihan oot kuin isäsi, aina pelaat pasianssia.”
”Mauno oli virkansa puolesta pessimisti tai realisti, mutta luonteeltaan hän oli optimisti.”
Välillä Assilta kysytään, mitähän Mauno Koivisto ajattelisi eri asioista, maailmantilanteesta. Assi sanoo, että ei lähde arvailemaan.
”Mauno oli virkansa puolesta pessimisti tai realisti, mutta luonteeltaan hän oli optimisti. Ehkä Venäjän suhteen tilanne oli toisinpäin. Ehkä hän oli sen suhteen virkansa puolesta optimisti ja yksityisesti pessimisti.”
Mauno Koiviston kuoleman jälkeen mietittiin, mikä teksti sopisi kuolinilmoitukseen. Hän oli kirjoittanut toistakymmentä kirjaa ja pitänyt satoja puheita, mutta Assi alkoi etsiä niistä yhtä tiettyä asiaa. Sitä, mistä isä oli puhunut myös 90-vuotisjuhlissaan.
”Isällä oli negatiivisten ajatusten puute. Se on ollut tosi hyvä pohja kasvaa.”
”Olin kuullut ajatuksen isältä vuosien aikana monta kertaa. Etsin, mistä löytäisin sen täsmälleen isän kirjoittamassa muodossa.”
Lause löytyi.
Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin.
”Isällä oli negatiivisten ajatusten puute. Se on ollut tosi hyvä pohja kasvaa.”
Sitäkin isä Assille opetti opettamatta. Että katsotaan eteenpäin, kyllä elämä jatkuu.
Miksi Assi Koivisto-Allonen tunsi tasavallan presidentin tyttärenä olevansa etuoikeutettu ja milloin julkisuus tuntui kauhealta? Milloin Assi itki ilosta, ja minkä surun hän on jättänyt taakseen? Miltä hänestä on tuntunut elää Mauno ja Tellervo Koiviston tyttärenä? Kuinka äiti Tellervo Koivisto voi? Mitä Assi ajattelee muistisairauden periytymisestä ja seuraavista tavoitteista painonnostajana? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 22/2023. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.
Assi Koivisto-Allonen
66-vuotias Assi teki työuransa teollisuudessa ja pankkialalla. Eläkkeelle hän jäi lähes viisi vuotta sitten investointipankin toimitusjohtajan työstä. Hän asuu miehensä Heikki Allosen kanssa enimmäkseen Inkoon Tähtelässä ja talvella Turussa. Assi on voittanut yli 60-vuotiaiden naisten sarjoissa painonnoston suomen-, euroopan- ja maailmanmestaruuksia. Hän rakastaa marmeladia ja säilyttää sitä pakastimessa, jotta ei söisi heti, mutta sekään kikka ei enää toimi.