Hanna Kinnunen, 43, oli pitkään liian reipas: ”Olen yrittänyt ymmärtää, miksi olen halunnut miellyttää kaikkia muita”

Pian on taas se aika vuodesta, jolloin Hanna Kinnunen, 43, sitoo lenkkariensa nauhat, kuuntelee kivien rapinaa kuivalla asfaltilla ja juoksee keväisessä illassa.

Hanna hölkkää yhden lampunvälin, sitten toisen, inhoaa joka hetkeä.

”Joka toukokuu kävelyni vaihtuu hölkkäpyllertämiseksi muutamaksi viikoksi. Ne viikot minua ottaa päähän. Vihaan hölkkäämistä, vaikka yritän opetella tykkäämään. Sitten palaan pitkiin kävelylenkkeihin. Kävelyä rakastan.”

Aiemmin periksi antaminen ärsytti ja Hanna sätti itseään. Enää ei.

”Viime vuodet olen yrittänyt ymmärtää, miksi minusta on aina tuntunut, etten riitä, ja miksi niin kovasti olen halunnut miellyttää kaikkia muita. Olen opetellut myötätuntoa myös itseäni kohtaan.”

Patja jalkopäähän

Pyöreät silmät, pyöreät posket, pyöreä maha. Sellainen Hanna mielestään lapsena oli.

”En aina ole ollut pullukka, mutta olen mieltänyt itseni pyöreäksi siitä saakka, kun elämästäni jotain muistan.”

Lapsuudenkoti Oulun Kirkkokankaalla oli tavallisen mukava. Lääkäri-isä, erikoissairaanhoitajana työskentelevä äiti, Hanna ja seitsemän vuotta nuorempi pikkuveli asuivat rivitalossa, jossa talkoiltiin ja talkoiden jälkeen leikittiin konkkasta ja kiikkupalloa.

Ensin Hanna kuuli olevansa omena, sitten possu. Hän ei kertonut haukkumisesta kenellekään. 

Hanna oli aurinkoinen lapsi, ja voi miten reipas, kehuivat sukulaiset.

Reipas Hanna olikin. Silloinkin, kun kakkosluokalla pari vuotta vanhempi poika alkoi välitunnilla kutsua Hannaa omenaksi ja muut alkoivat nimitellä perässä.

Silloin, kun kolmannella luokalla eräs tyttö kommentoi, että sinäpä olet ollut ruoka-aikaan kotona.

Ja silloin, kun viidennellä luokalla kuuli olevansa läski ja possu.

Hanna ei kertonut haukkumisesta kenellekään. Ei opettajalle, ei vanhemmille, ei kavereille.

”En halunnut kuormittaa äitiä ja isää. Olin päivisin iloinen kavereiden seurassa. Yöllä en välillä saanut unta, kun oli niin paha mieli.”

Öisin Hanna valvoi rottinkipäätyisessä sängyssään ja tuijotti sinitarralla seinälle laittamiaan poikabändi New Kids on the Blockin julisteita, kunnes raahasi patjan vanhempiensa makuuhuoneeseen ja nukkui siellä.

11-vuotiaana Hanna päätti näyttää kaikille.

11-vuotiaana Hanna päätti näyttää kaikille. Kun ala-asteen viides luokka loppui ja kesäloma alkoi, hän juoksi joka päivä kukkakuvioisissa pyöräily­shortseissa ja huudatti korvalappustereoissa suosikkipoikabändinsä Step by step -hittiä.

Kotona oli Painonvartijoiden opetusmateriaaleja, ja niistä Hanna opiskeli salaa kaloritaulukkoja. Hän söi aamulla palan ruisleipää ja yhden omenan tai mandariinin. Lounaaksi ja päivälliseksi salaattia kurkulla, tomaatilla, raejuustolla ja keittokinkulla tai tonnikalalla. Illalla marjoja ja rahkaa.

Äiti huomasi, että Hanna liikkui paljon, ja kysyi, onko kaikki kunnossa. Hanna vakuutti, että on.

Kuudennen luokan alkaessa, kesäloman aikana, Hanna oli laihtunut seitsemän kiloa.

Se, kuinka Hanna lapsena laihdutti, selvisi äidille ja isälle kunnolla vasta seitsemän vuotta sitten. Silloin ilmestyi Hannan ja Aino-Kuutamo Uusitorpan kirjoittama kehosuhteesta kertova kirja Valtavan ihana.

Kirjan luettuaan Hannan äiti mietti, miksi he eivät nähneet tilannetta eivätkä osanneet auttaa lastaan.

”Eiväthän he nähneet, koska olin aina niin reipas. Olen aina ollut taitava pitämään kuoren aurinkoisena.”

Mitä Hanna nyt ajattelee laihduttamisesta ja ulkonäköpaineista? Millainen keskustelu lääkärin kanssa sai Hannan pysähtymään? Mitä hän on oppinut rajojen vetämisestä ja itsensä puolella olemisesta? Koko jutun pääset lukemaan Kodin Kuvalehdestä 7/2024. Tilaajana voit lukea sen myös täältä. Jos et vielä ole tilaaja, kokeile Digilehdet.fi-palvelua.