Henna Helmi Heinosen vanhemmat kuolivat syöpään.
Henna Helmi Heinonen on 34-vuotias psykologi Seinäjoelta. Tällä hetkellä hän on niin kokopäiväinen kirjailija kuin viiden lapsen äitinä on mahdollista.

Kun kirjailija Henna Helmi Heinosen vanhemmille selvisi, ettei taistelutahto riitä syövästä selviämiseen, heitä hävetti. Henna Helmistä se on surullista. "Itse toivoisin, että voisin sinnittelyn sijaan antaa periksi, jos tilanne niin vaatii."

Ensimmäinen muisto, jossa koko perhe on yhdessä:

Henna Helmi Heinonen on viisivuotias ja torkkuu auton takapenkillä. On vuosi 1986. Vieressä veli näkee unia. Auto on musta ja pieni Peugeot 307. Etupenkillä istuvat vanhemmat. Isä ajaa.

On kesäyö, lämmintä ja pimeää. Ollaan matkalla Helsingistä Ouluun, mummolaan. Kun välillä ajetaan kaupungin läpi, sen valot havahduttavat Henna Helmin. Missä ollaan, ollaanko jo perillä? hän kysyy.

Äiti kääntyy katsomaan ja vastaa: nuku vain, ei mitään hätää.

Henna Helmi jatkaa nukkumista ja tuntee olevansa turvassa.

Äiti pilaa kaiken

"Mun äiti kuolee varmaankin tänä yönä", Henna Helmi kirjoitti netin suositulle keskustelupalstalle helmikuussa 2012.

Hän halusi kertoa jollekin, muttei kenellekään liian läheiselle. Vielä.

Puhelu oli tullut pari tuntia aikaisemmin. Henna Helmi puki tyttärelleen Maikille yöpukua, kun isän ääni kertoi, että äiti on nyt tosi huonossa kunnossa.
Tosi huonossa.

Sen suoremmin isä ei sanonut.

Aikaisemman käänteentekevän puhelun soitti keskelle onnea lokakuussa 2011 äiti itse.

Henna Helmin esikoisromaani Veljen vaimo oli ilmestynyt, kotona oli valokuvaaja, nyt otettaisiin perhekuvia lehtihaastatteluun, lapset hälisivät väsyneinä.

On vain ihan nopeaa asiaa, äiti sanoi. Sitten hän kertoi.

Henna Helmi piti kännykkää kädessä ja ajatteli. Näinkö nyt kävisi? Syöpä tulisi ja pilaisi kaiken parhaalla hetkellä. Vai oliko se kuitenkin äiti, joka pilasi kaiken? Miksi hän kertoi tällaista kesken lehtikuvauksen?

Soitan myöhemmin takaisin, Henna Helmi vastasi. Puhelun jälkeisissä kuvissa hän ei katso kameraan.

Vanhemmat jaksoivat aina kiinnostua lapsenlapsistaan. Anjan piirrustuksista, Maikin allergiaoireista ja Helenan taitoluistelusta.
Vanhemmat jaksoivat aina kiinnostua lapsenlapsistaan. Anjan piirrustuksista, Maikin allergiaoireista ja Helenan taitoluistelusta.

Sanoisipa joku suoraan

Äidin syöpädiagnoosin jälkeen kukaan ei puhunut kuolemasta. Puhuttiin vain hoidoista, kokeista, kuntoutuksesta ja tilanteen seuraamisesta.

Kaikki järjestyisi.

"Lääkäreiltä ja hoitajilta oli lähes mahdoton saada tietoja. Kun pakolla jonkin paperin sai, ammattilaiskieltä joutui tulkkaamaan Googlen avulla."

Peritoneaalikarsinoosi! Askites!

Ja äiti, äiti oli aina halunnut puhua vain iloisista asioista. Lapsenlapsista. Kesästä, jolloin mentäisiin mökille ja lapset saisivat oman huoneen vintille.

Kun Henna Helmi oli viimeksi vieraillut sairaalassa, äiti oli ollut kalpea ja kalju. Pahinta oli tyhjä ja hidas katse.

"Minusta äiti näytti kuolevalta, mutta kun en saanut keneltäkään vahvistusta asiaan, aloin epäillä vaistojani. Tietysti. En ollut koskaan seurannut kenenkään kuolemaa läheltä."

Äiti vaivaantui, kun puhuttiin rakkaudesta.

Lapset nukkuivat, kun Henna Helmi tuijotti tietokoneen ruutua aloitettuaan "Mun äiti kuolee varmaankin tänä yönä" -keskustelun.

Vastauksia kertyi kymmeniä. Suurin osa kommentoijista ilmaisi osanottonsa. Jotkut paheksuivat, ettei Henna Helmi ollut äitinsä luona.

Välimatkaa on lähes 400 kilometriä ja meillä on kolme pientä lasta, Henna Helmi yritti selittää. Sitä paitsi kaikki tärkeä on jo sanottu.

Kun Henna Helmi kertoi äidille rakastavansa häntä, äiti näytti hyvin vaivaantuneelta. Joo, aivan, hän vastasi.

Rakkaus tuntui kuitenkin asialta, jonka sanomatta jättäminen olisi myöhemmin harmittanut.

"Katson nyt jakson Frasieria televisiosta ja menen nukkumaan", Henna Helmi kirjoitti keskusteluketjuun.

Aamulla äiti oli kuollut.

Mummia ei enää ole

Äidin kuolema oli kuin luonnonmullistus. Maa oli edelleen jalkojen alla, oli olemassa metsää ja vesistöjä, mutta mikään ei ollut kuten ennen. Maisema oli muuttunut pysyvästi.

"Se muistutti ensimmäisen lapsen syntymää. Tuli outo valahduksen tunne. Aistit terävöityivät."

Ensimmäisestä päivästä ilman äitiä Henna Helmi muistaa vain sen, kuinka istui autossa päiväkodin edessä ja itki. Kohta hän joutuisi kertomaan lapsille, ettei mummia enää ole.

Mummi oli aina lukenut lapsenlapsille iltasatuja niin eläytyen, että vanhemmat olivat joutuneet hyssyttelemään: vähän rauhallisemmin, tässä käkätyksessä ei kukaan nukahda.

Neljäs lapsi, Asko, syntyi hätäsektiolla kolme viikkoa äidin kuoleman jälkeen.

Kun iso, vihreään huopaan kääritty vauva tuotiin viereen, Henna Helmi ajatteli: Nyt ymmärrän, miksi äidin piti kuolla. Hän suojeli Askoa. Eikä lapselle tapahtunut mitään pahaa.

Äitiä oli ikävä, mutta uusi lämmin lapsi lohdutti. Henna Helmi imuroi kodin. Vauvalle puettiin mummin hautajaisiin pieni villaliivi, mutta mummia hän ei koskaan ehtinyt nähdä.

Kaksi viikkoa äidin hautajaisten jälkeen, vappuna 2012, isä alkoi valitella vatsan polttelua.

Vanhat valokuvat pitäisi järjestää.
Vanhat valokuvat pitäisi järjestää.

Saako sairaalle suuttua?

Isä oli alkanut ärsyttää jo aikaisemmin. Hän ei saanut järjestettyä äidin hautajaisiin liittyviä asioita. Pitäisikö päivämäärää lykätä? Jos sittenkin muokkaisi vielä vieraslistaa?

Itsepäinen ja juro isä halusi jatkaa töitään kuten ennenkin. Eivät työt juttelemalla tule tehdyksi, hän sanoi ja soitti tilitoimistonsa asiakkaalle puhuakseen numeroista ja luvuista.

Henna Helmi yritti muistuttaa itselleen: minulla on puoliso ja pienet lapset, olen menettänyt äidin mukana vain murto-osan rakkaistani. Isä menetti paljon enemmän. Hän on yksin ja suree tavalla, jonka osaa.

Ihan hirveää, kun ei omaa lasta tunne!

Mutta nyt, kipeän vatsansa ja kellertäväksi käyneen ihonsa kanssa, isä vasta ärsyttävä olikin. Hän ei suostunut menemään lääkäriin. Mikä lie närästys, kyllä tämä ohi menee.

Kohta isäkin on poissa, Henna Helmi ajatteli. En kestä.

Kun tytär itki kännykkä korvalla, oli isän vuoro hermostua: Minä en suostu tällaiseen painostukseen lääkäreistä. En ymmärrä käytöstäsi. Ihan hirveää, kun en omaa lasta tunne!

Isän ja tyttären välissä oli puoli Suomea. Matkojen päästä oli vaikea hoitaa asioita. Henna Helmiä väsytti, kaikki, omakin arki.

Riitojen jälkeen kadutti. Isä oli vitkuttelujen jälkeen mennyt lääkäriin, hänelläkin oli syöpä. Saako vakavasti sairaalle ihmiselle olla vihainen, Henna Helmi mietti. Saa, hän päätti.

"Miksi suhtautumisen pitäisi muuttua, kun ihminen lähestyy kuolemaa? Rehellisiin ihmissuhteisiin kuuluu myös riitely."

Kaikki meni elämässä ihan hyvin, isä

Vuotta myöhemmin koitti aika, jolloin isän kanssa ei enää voinut riidellä. Isä oli siihen liian sairas.

Hän nukkui silmät auki valkoisessa huoneessa. Kun ovi oli kiinni, sairaalan äänet eivät kuuluneet.

Henna Helmi istui isän viereen ja sanoi: kaikki meni ihan hyvin meidän elämässämme, ei ole mitään hätää.

Ehkä isä kuuli.

Sitten hän kertoi vähän lapsista ja haaveistaan. Isä oli aina ollut tyttärestään ylpeä. Kun Henna Helmi esikoiskirjansa julkaistuaan pääsi lehden kanteen, isä osti kymmeniä lehtiä ja lähetti ne sukulaisille.

Kun Henna Helmi käveli isän luota viimeisen kerran pois, helpotus valahti ruumiin läpi.

"Tuntui, että saan vihdoin keskittyä omaan elämääni ilman odottamista, riitelyä, huolehtimista ja epätietoisuutta. Ilman isän kipuja, joita en uskaltanut antaa itseni edes ajatella."

Kävellessään Henna Helmi huomasi hymyilevänsä.

"Lapset kannattelevat. On pakko nousta, on pakko levätä."
"Lapset kannattelevat. On pakko nousta, on pakko levätä."

Ensimmäisenä päivänä saa itkeä

Kaikki oli niin nopeasti ohi. Se yllätti eniten ja tuntui pahimmalta.

Ensimmäisenä päivänä kuolemaa sai itkeä. Seuraavana piti keittää puuroa, selvittää takut lasten tukasta, laittaa koiralle remmi ja viedä se ulos.

"Maailma ei pysähtynyt, kaikki oli edelleen arkista."

Piti ajatella sitä, kuka saa Lundian kirjahyllyt vanhempien kotoa ja kenelle kelpaa pesukone. Äidin ja isän yrityksen asiat oli selvitettävä. Kukaan ei ollut jaksanut hoitaa niitä kuukausiin.

Vanhempien varasto oli ahdettu täyteen muodista menneitä vaatteita, säilöntäpurkkeja, rikkinäisiä tietokoneita. Aikakauslehtiä, joita ei ehditty lukea. Videoita, joita ei ehditty katsoa.

"Räyhäsin mielessäni isälle, että miksei hän vaivautunut kertomaan varastollisesta tavaraa, jolle pitäisi osata tehdä jotakin. Usein olin enemmän kiukkuinen kuin surullinen."

Samalla teki mieli kysyä.

Mistä kellonsoittaja tuli?

Henna Helmin käteen sattui patsas, jota lapsuuskodissa säilytettiin kirjahyllyssä. Lapsen mielestä patsaan mieshahmo esitti isoisää. Nyt selvisi, että kyseessä olikin Notre Damen kellonsoittaja, matkamuisto Ranskasta.

Mutta mistä se oli tullut, miksi ollut niin tärkeä? Eihän äiti ollut käynyt Ranskassa. Vai oliko sittenkin?

Miksei äiti ollut säilyttänyt yhtään lapsuusaikansa kouluvihkoa, mutta isä kaiken mahdollisen?

Äidin vanha paita tuoksui Henna Helmin komerossa pitkään äidille. Pehmeälle. Kun Henna Helmi puki paidan päälleen, lapset vaativat riisumaan sen. Se toi mieleen mummin.

Sitten tuoksu haihtui. Paita alkoi tuoksua Henna Helmiltä, lapsuuskodista perityt kirjat omalta kodilta.

Nuuhkivatko lapseni niitä, kun minua ei enää ole, Henna Helmi mietti.

Taistelun saa lopettaa

Minä en anna periksi, selviän kyllä, sanoi äiti sairastuttuaan. Äiti oli se, joka muuttotalkoissa kantoi raskaita tavaroita reumakipuisilla käsillään, vaikka lastenhoitoapu olisi riittänyt.

Kyllä tämä tästä, sanoi isä. Isä oli se, joka kylään tullessaan toi kilokaupalla lihaa ja seisoi järkähtämättä hellan ääressä paistamassa kyljyksiä.

Kun osoittautui, ettei pelkkä taistelutahto riitä parantamaan syövästä, varsinkin äitiä hävetti. Sukulaisille ei saanut soittaa.

"Syöpäsairaista kerrotaan selviytymistarinoita, joissa annetaan ymmärtää, että kaikki on kiinni vain omasta asenteesta. Pitäisi puhua häviäjistä."

Siitä, ettei aina ole pakko taistella ja voittaa, jos tuntuu, ettei enää jaksa ja että taistelu on jo käyty.

Kuolema laittaa asiat tärkeysjärjestykseen

"Luovuttaminenkin on rohkeutta Itse toivoisin, että voisin sinnittelyn sijaan antaa periksi, jos tilanne niin vaatii. Että uskaltaisin sanoa, etten halua jatkaa ja voisin hyvästellä rakkaimmat rauhassa."

Olin minä väärässä, kun yritin vain väkisin niitä töitä tehdä, sanoi sairas isä. Kyynel valahti poskelle ja siitä vanhan kaulan poimuihin.

Isän kyyneleissä oli Henna Helmin mielestä kuolemaan liittyvä viisaus.

"Kuolema opettaa laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Kun maailma, jossa elät, on muuttunut, tiedät, että se voi muuttua toisenkin kerran."

Sellaisessa maailmassa huolehtii vähemmän rahasta tai tulevaisuudesta. Jos rahat ovat loppu, kuten Henna Helmin perheessä taannoin, voi myydä nahkanojatuolin ja vaihtaa halvemman tilalle. Siinä on yhtä hyvä pitää lapsia sylissä.

"Lapsuuskotia ei enää ole, mutta tämä koti ja perhe on."
"Lapsuuskotia ei enää ole, mutta tämä koti ja perhe on."

Kenelle nyt soitan?

Enää kukaan ei valvo koko yötä ja odota puhelua, itki Henna Helmi synnyttäessään viidettä lastaan, Ernoa.

Äiti odotti aina. Äiti ja isä olivat sataprosenttisesti hänen puolellaan. Kun Henna Helmi kertoi, miten häntä julkisuudessa arvosteltiin tyrkyksi esikoiskirjailijaksi, isä nauroi pitkästä aikaa: kyllä sinä olet kuule järkyttänyt niiden kirjailijaparkojen maailmaa.

"Ernon synnyttyä ymmärsin, että minullahan on neljä lasta, joille voin soittaa. Kun lapsi oli maailmassa, soitin yhdeksänvuotiaalle Helenalle."

Henna Helmi on aina halunnut olla monen lapsen äiti, koska silloin ei tarvitsisi olla yksin.

"Ympärilläni on yhä ihmisiä, joille olen kaikki kaikessa. Heihin on samanlainen side kuin aikaisemmin oli toiseen suuntaan, äitiin ja isään."

Omat kasvot muistuttavat äidistä.

Nyt ruokailutilan ympärillä on seitsemän tuolia, enemmänkin mahtuisi. Eteisessä odottavat neljän lapsen luistelukamppeet ja pienimmän talvikengät.

Lastenhuoneen oven eteen on kasaantunut likaisia sukkahousuja.

Pikkusotku on onnen merkki.

Vuosien kuluessa omat kasvot muistuttavat yhä enemmän äidin kasvoja. Poskien muoto, katse. Itsen ja kuoleman välissä ei enää ole ketään.

Ajatus ei ole pelottavaa tai surullinen. Aika auttoi suruun sittenkin.

Voisipa vielä riidellä

Viimeinen muisto, jossa koko perhe on yhdessä:

Henna Helmi Heinonen on 29-vuotias ja seisoo kotinsa keittiössä Seinäjoella. On vuosi 2011. Äiti ja isä ovat kylässä. Riidellään.

Vanhemmat ovat keränneet ja tuoneet mukanaan suppilovahveroita. Isä haluaa paistaa sienimunakkaan.

Äidin mielestä levyn lämpötilan pitää olla korkea. Henna Helmin mielestä sen pitää olla matala, ettei mikään kärähdä.

Äiti on jo sairas ja makaa välillä sohvalla huilaamassa. Äiti luulee tietävänsä taas kaiken paremmin kuin kukaan muu, Henna Helmi ajattelee.

Syödään sitten palanutta munakasta! hän huutaa lopulta tuskastuneena.

Äiti kohauttaa olkapäitään ärsyttävä ilme kasvoillaan.

Saisipa senkin hetken takaisin.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2016.

 

Henna Helmi Heinonen

Henna Helmin perheeseen kuuluvat puolison lisäksi lapset Helena, 10, Anja, 9, Maikki, 6, Asko, 3, ja Erno, 1,5 vuotta.

Henna Helmin uusin kirja, Sairauden voittamat (Tammi) ilmestyi 20.1. Se kertoo vuosista, jolloin Henna Helmin vanhemmat perätysten sairastuivat ja kuolivat syöpään.

Vierailija

Henna Helmi Heinosen molemmat vanhemmat kuolivat syöpään: "Luovuttaminenkin on rohkeutta"

Mieheni kuoli aivosyöpään noin 4 v sitten ja kaikkein kamalimmalta kuulostaa se, että joku voitti taistelun syövän kanssa. Ihan kuin mieheni ei olisi osannut tai pystynyt taistelemaan oikein syöpää vastaan. Meillä oli vastavalmistunut koti ja kolme lasta, ei varmasti ollut hänen taistelustaan kiinni, että hän kuoli. Minusta syöpä tekee mitä haluaa, jotkut selviävät ja toisilta syöpä potkii ilmat pihalle ja nauraa päälle. Siinä ei ole ihmisen omalla tahdolla mitään merkitystä.
Lue kommentti
Nicepastor

Henna Helmi Heinosen molemmat vanhemmat kuolivat syöpään: "Luovuttaminenkin on rohkeutta"

Hei, Sairaslomailen parhaillaan toipuen aivokasvainleikkauksesta. Tiedän, ettei tämä ole viimeinen leikkaukseni, sillä aivoihini jäi vielä ainakin yksi kasvain odottamaan leikkauspäätöstä. Tuosta 15 cm haavasta siihen asti ei ylletty, eikä sitä nähty magneettikuvissakaan. Mietin itsekin teho-osastolla herätessäni, miksi puhutaan taistelusta syöpää vastaan? Itse mietin ns. Theodikean ongelmaa, miksi ihminen ylipäätään joutuu kärsimään. Ja pappina tiedän, että se on kysymyksiä, joihin vastaus...
Lue kommentti

Eero Herranen, 34, osti kalliin kellon, hienon auton ja kodin merinäköalalla, koska halusi todistaa pystyvänsä samaan kuin muutkin. ”Elin vähän aikaa kuin öykkäri”, Eero sanoo.

Eero Herranen astuu ulos kultasepänliikkeestä ja katsoo kättään. On kevät 2015, ja Eerolla on viimein rahaa ostaa valkokultainen Rolex-rannekello. Samanlaisia on Hollywood-tähdillä ja muilla superstaroilla.

Kello maksaa niin paljon, että Eero säilyttää sitä kassakaapissa. Kun hän menee kello ranteessa juhliin, ihmiset huomaavat. Joskus Eerosta tuntuu, että naiset näkevät vain kellon, eivät häntä itseään.

Kun Eero esittelee kelloa äidilleen, häntä hävettää. Äiti ei arvosta materiaa, mutta Eerolle kellolla on symbolinen merkitys. Se edustaa kaikkea, mikä tuntui nuorempana niin mahdottomalta: uraa, rahaa, menestystä.

Äiti ymmärtää.

”Nuorempana haaveilin materialistisista asioista. Halusin hienoja titteleitä ja tavaroita ja mahdollisuuden tehdä töitä ulkomailla. Kello oli yksi tavoitteistani”, Eero, 34, sanoo.

Oli muitakin. Jo varhain Eero päätti, että kun töitä ja rahaa olisi, hän ostaisi tehokkaan auton, hienon veneen ja kodin läheltä merta.

”Minulla on lapsesta lähtien ollut ajatus, että haluan olla jotakin, saavuttaa jotakin.”

Rahaa, titteleitä ja tavaraa tuli. Tavara toi iloa, kunnes oli pakko saada jotain vielä hienompaa.

”Elin vähän aikaa kuin öykkäri. Minulla oli hirveä näytönhalu. Mittasin omaa arvoani menestyksellä”, Eero sanoo.

”Minulla on lapsesta lähtien ollut ajatus, että haluan olla jotakin, saavuttaa jotakin. Olen kai koettanut itseäni pönkittämällä paikata sitä, mitä en fyysisesti ole.”

Kovalla kovaa vastaan

Eeron pituuskasvu alkoi hidastua, kun hän oli parivuotias. Lyhytkasvuisuudelle on lukuisia diagnooseja, mutta Eero ei tiedä omaansa. Enää hän ei halua sitä selvittää.

”Ei minua kiinnosta. Se tieto ei tuo elämääni mitään lisäarvoa.”

Pituudesta naljailtiin joskus koulussa, mutta Eero oli hyvä järjestämään tukijoukkoja ympärilleen.

”Välillä menin kovalla vastaan ennen kuin sitä edes tarvittiin. Se ei ehkä ollut kovin kypsää toimintaa, mutta sillä selvisin. En joutunut koulukiusaamisen kohteeksi. Olisi voinut olla toisellakin lailla.”

Vaikeinta erilaisuus oli teini-iässä, kun Eero olisi halunnut vain kuulua joukkoon. Cooperin testin juokseminen ei onnistunut, ja pyöräillessä Eero jäi muista jälkeen.

Kun kaverit alkoivat seurustella, Eero vertasi itseään heihin.

”Kaverit miettivät parisuhteita. Minä ajattelin, etten ole riittävä.”

Mikä sai Eeron lopettamaan todistelun? Miten hän löysi uuden unelman? Lue koko juttu Kodin Kuvalehdestä 14/2018. Voit lukea jutun myös digilehdestä sekä ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukauden maksuttoman koetilauksen täällä.

Tilaajille
Sheila toivoo, että voisi vielä joskus kertoa isälleen, että rakastaa häntä. Lisäksi hän haluaisi kertoa ihan tavallisia asioita elämästään, lapsista ja lapsenlapsista.
Sheila toivoo, että voisi vielä joskus kertoa isälleen, että rakastaa häntä. Lisäksi hän haluaisi kertoa ihan tavallisia asioita elämästään, lapsista ja lapsenlapsista.

Sheila Virta oli 15-vuotias, kun hänen isänsä Olavi Virta kuoli. Hautajaisissa Sheila ajatteli: ”Kaikki rakastivat ääntäsi, mutta helkkari, isä, en ehtinyt edes tutustua sinuun.” Isän lauluja kuunnellessaan hän miettii yhä: millainen isä oli?

Siunauskappelin pihalla tungeksi lomalaisia, joilla oli rantakamppeet mukana korissa tai verkkokassissa. Eväät, pyyhkeet ja uimapuvut.

Kohta pääsisi uimaan, mutta ensin ehkä näkisi vilauksen arkusta tai julkkiksesta. Niin vieraat ihmiset ajattelivat. Oli heinäkuu 1972.

...