Henna Helmi Heinosen vanhemmat kuolivat syöpään.
Henna Helmi Heinonen on 34-vuotias psykologi Seinäjoelta. Tällä hetkellä hän on niin kokopäiväinen kirjailija kuin viiden lapsen äitinä on mahdollista.

Kun kirjailija Henna Helmi Heinosen vanhemmille selvisi, ettei taistelutahto riitä syövästä selviämiseen, heitä hävetti. Henna Helmistä se on surullista. "Itse toivoisin, että voisin sinnittelyn sijaan antaa periksi, jos tilanne niin vaatii."

Ensimmäinen muisto, jossa koko perhe on yhdessä:

Henna Helmi Heinonen on viisivuotias ja torkkuu auton takapenkillä. On vuosi 1986. Vieressä veli näkee unia. Auto on musta ja pieni Peugeot 307. Etupenkillä istuvat vanhemmat. Isä ajaa.

On kesäyö, lämmintä ja pimeää. Ollaan matkalla Helsingistä Ouluun, mummolaan. Kun välillä ajetaan kaupungin läpi, sen valot havahduttavat Henna Helmin. Missä ollaan, ollaanko jo perillä? hän kysyy.

Äiti kääntyy katsomaan ja vastaa: nuku vain, ei mitään hätää.

Henna Helmi jatkaa nukkumista ja tuntee olevansa turvassa.

Äiti pilaa kaiken

"Mun äiti kuolee varmaankin tänä yönä", Henna Helmi kirjoitti netin suositulle keskustelupalstalle helmikuussa 2012.

Hän halusi kertoa jollekin, muttei kenellekään liian läheiselle. Vielä.

Puhelu oli tullut pari tuntia aikaisemmin. Henna Helmi puki tyttärelleen Maikille yöpukua, kun isän ääni kertoi, että äiti on nyt tosi huonossa kunnossa.
Tosi huonossa.

Sen suoremmin isä ei sanonut.

Aikaisemman käänteentekevän puhelun soitti keskelle onnea lokakuussa 2011 äiti itse.

Henna Helmin esikoisromaani Veljen vaimo oli ilmestynyt, kotona oli valokuvaaja, nyt otettaisiin perhekuvia lehtihaastatteluun, lapset hälisivät väsyneinä.

On vain ihan nopeaa asiaa, äiti sanoi. Sitten hän kertoi.

Henna Helmi piti kännykkää kädessä ja ajatteli. Näinkö nyt kävisi? Syöpä tulisi ja pilaisi kaiken parhaalla hetkellä. Vai oliko se kuitenkin äiti, joka pilasi kaiken? Miksi hän kertoi tällaista kesken lehtikuvauksen?

Soitan myöhemmin takaisin, Henna Helmi vastasi. Puhelun jälkeisissä kuvissa hän ei katso kameraan.

Vanhemmat jaksoivat aina kiinnostua lapsenlapsistaan. Anjan piirrustuksista, Maikin allergiaoireista ja Helenan taitoluistelusta.
Vanhemmat jaksoivat aina kiinnostua lapsenlapsistaan. Anjan piirrustuksista, Maikin allergiaoireista ja Helenan taitoluistelusta.

Sanoisipa joku suoraan

Äidin syöpädiagnoosin jälkeen kukaan ei puhunut kuolemasta. Puhuttiin vain hoidoista, kokeista, kuntoutuksesta ja tilanteen seuraamisesta.

Kaikki järjestyisi.

"Lääkäreiltä ja hoitajilta oli lähes mahdoton saada tietoja. Kun pakolla jonkin paperin sai, ammattilaiskieltä joutui tulkkaamaan Googlen avulla."

Peritoneaalikarsinoosi! Askites!

Ja äiti, äiti oli aina halunnut puhua vain iloisista asioista. Lapsenlapsista. Kesästä, jolloin mentäisiin mökille ja lapset saisivat oman huoneen vintille.

Kun Henna Helmi oli viimeksi vieraillut sairaalassa, äiti oli ollut kalpea ja kalju. Pahinta oli tyhjä ja hidas katse.

"Minusta äiti näytti kuolevalta, mutta kun en saanut keneltäkään vahvistusta asiaan, aloin epäillä vaistojani. Tietysti. En ollut koskaan seurannut kenenkään kuolemaa läheltä."

Äiti vaivaantui, kun puhuttiin rakkaudesta.

Lapset nukkuivat, kun Henna Helmi tuijotti tietokoneen ruutua aloitettuaan "Mun äiti kuolee varmaankin tänä yönä" -keskustelun.

Vastauksia kertyi kymmeniä. Suurin osa kommentoijista ilmaisi osanottonsa. Jotkut paheksuivat, ettei Henna Helmi ollut äitinsä luona.

Välimatkaa on lähes 400 kilometriä ja meillä on kolme pientä lasta, Henna Helmi yritti selittää. Sitä paitsi kaikki tärkeä on jo sanottu.

Kun Henna Helmi kertoi äidille rakastavansa häntä, äiti näytti hyvin vaivaantuneelta. Joo, aivan, hän vastasi.

Rakkaus tuntui kuitenkin asialta, jonka sanomatta jättäminen olisi myöhemmin harmittanut.

"Katson nyt jakson Frasieria televisiosta ja menen nukkumaan", Henna Helmi kirjoitti keskusteluketjuun.

Aamulla äiti oli kuollut.

Mummia ei enää ole

Äidin kuolema oli kuin luonnonmullistus. Maa oli edelleen jalkojen alla, oli olemassa metsää ja vesistöjä, mutta mikään ei ollut kuten ennen. Maisema oli muuttunut pysyvästi.

"Se muistutti ensimmäisen lapsen syntymää. Tuli outo valahduksen tunne. Aistit terävöityivät."

Ensimmäisestä päivästä ilman äitiä Henna Helmi muistaa vain sen, kuinka istui autossa päiväkodin edessä ja itki. Kohta hän joutuisi kertomaan lapsille, ettei mummia enää ole.

Mummi oli aina lukenut lapsenlapsille iltasatuja niin eläytyen, että vanhemmat olivat joutuneet hyssyttelemään: vähän rauhallisemmin, tässä käkätyksessä ei kukaan nukahda.

Neljäs lapsi, Asko, syntyi hätäsektiolla kolme viikkoa äidin kuoleman jälkeen.

Kun iso, vihreään huopaan kääritty vauva tuotiin viereen, Henna Helmi ajatteli: Nyt ymmärrän, miksi äidin piti kuolla. Hän suojeli Askoa. Eikä lapselle tapahtunut mitään pahaa.

Äitiä oli ikävä, mutta uusi lämmin lapsi lohdutti. Henna Helmi imuroi kodin. Vauvalle puettiin mummin hautajaisiin pieni villaliivi, mutta mummia hän ei koskaan ehtinyt nähdä.

Kaksi viikkoa äidin hautajaisten jälkeen, vappuna 2012, isä alkoi valitella vatsan polttelua.

Vanhat valokuvat pitäisi järjestää.
Vanhat valokuvat pitäisi järjestää.

Saako sairaalle suuttua?

Isä oli alkanut ärsyttää jo aikaisemmin. Hän ei saanut järjestettyä äidin hautajaisiin liittyviä asioita. Pitäisikö päivämäärää lykätä? Jos sittenkin muokkaisi vielä vieraslistaa?

Itsepäinen ja juro isä halusi jatkaa töitään kuten ennenkin. Eivät työt juttelemalla tule tehdyksi, hän sanoi ja soitti tilitoimistonsa asiakkaalle puhuakseen numeroista ja luvuista.

Henna Helmi yritti muistuttaa itselleen: minulla on puoliso ja pienet lapset, olen menettänyt äidin mukana vain murto-osan rakkaistani. Isä menetti paljon enemmän. Hän on yksin ja suree tavalla, jonka osaa.

Ihan hirveää, kun ei omaa lasta tunne!

Mutta nyt, kipeän vatsansa ja kellertäväksi käyneen ihonsa kanssa, isä vasta ärsyttävä olikin. Hän ei suostunut menemään lääkäriin. Mikä lie närästys, kyllä tämä ohi menee.

Kohta isäkin on poissa, Henna Helmi ajatteli. En kestä.

Kun tytär itki kännykkä korvalla, oli isän vuoro hermostua: Minä en suostu tällaiseen painostukseen lääkäreistä. En ymmärrä käytöstäsi. Ihan hirveää, kun en omaa lasta tunne!

Isän ja tyttären välissä oli puoli Suomea. Matkojen päästä oli vaikea hoitaa asioita. Henna Helmiä väsytti, kaikki, omakin arki.

Riitojen jälkeen kadutti. Isä oli vitkuttelujen jälkeen mennyt lääkäriin, hänelläkin oli syöpä. Saako vakavasti sairaalle ihmiselle olla vihainen, Henna Helmi mietti. Saa, hän päätti.

"Miksi suhtautumisen pitäisi muuttua, kun ihminen lähestyy kuolemaa? Rehellisiin ihmissuhteisiin kuuluu myös riitely."

Kaikki meni elämässä ihan hyvin, isä

Vuotta myöhemmin koitti aika, jolloin isän kanssa ei enää voinut riidellä. Isä oli siihen liian sairas.

Hän nukkui silmät auki valkoisessa huoneessa. Kun ovi oli kiinni, sairaalan äänet eivät kuuluneet.

Henna Helmi istui isän viereen ja sanoi: kaikki meni ihan hyvin meidän elämässämme, ei ole mitään hätää.

Ehkä isä kuuli.

Sitten hän kertoi vähän lapsista ja haaveistaan. Isä oli aina ollut tyttärestään ylpeä. Kun Henna Helmi esikoiskirjansa julkaistuaan pääsi lehden kanteen, isä osti kymmeniä lehtiä ja lähetti ne sukulaisille.

Kun Henna Helmi käveli isän luota viimeisen kerran pois, helpotus valahti ruumiin läpi.

"Tuntui, että saan vihdoin keskittyä omaan elämääni ilman odottamista, riitelyä, huolehtimista ja epätietoisuutta. Ilman isän kipuja, joita en uskaltanut antaa itseni edes ajatella."

Kävellessään Henna Helmi huomasi hymyilevänsä.

"Lapset kannattelevat. On pakko nousta, on pakko levätä."
"Lapset kannattelevat. On pakko nousta, on pakko levätä."

Ensimmäisenä päivänä saa itkeä

Kaikki oli niin nopeasti ohi. Se yllätti eniten ja tuntui pahimmalta.

Ensimmäisenä päivänä kuolemaa sai itkeä. Seuraavana piti keittää puuroa, selvittää takut lasten tukasta, laittaa koiralle remmi ja viedä se ulos.

"Maailma ei pysähtynyt, kaikki oli edelleen arkista."

Piti ajatella sitä, kuka saa Lundian kirjahyllyt vanhempien kotoa ja kenelle kelpaa pesukone. Äidin ja isän yrityksen asiat oli selvitettävä. Kukaan ei ollut jaksanut hoitaa niitä kuukausiin.

Vanhempien varasto oli ahdettu täyteen muodista menneitä vaatteita, säilöntäpurkkeja, rikkinäisiä tietokoneita. Aikakauslehtiä, joita ei ehditty lukea. Videoita, joita ei ehditty katsoa.

"Räyhäsin mielessäni isälle, että miksei hän vaivautunut kertomaan varastollisesta tavaraa, jolle pitäisi osata tehdä jotakin. Usein olin enemmän kiukkuinen kuin surullinen."

Samalla teki mieli kysyä.

Mistä kellonsoittaja tuli?

Henna Helmin käteen sattui patsas, jota lapsuuskodissa säilytettiin kirjahyllyssä. Lapsen mielestä patsaan mieshahmo esitti isoisää. Nyt selvisi, että kyseessä olikin Notre Damen kellonsoittaja, matkamuisto Ranskasta.

Mutta mistä se oli tullut, miksi ollut niin tärkeä? Eihän äiti ollut käynyt Ranskassa. Vai oliko sittenkin?

Miksei äiti ollut säilyttänyt yhtään lapsuusaikansa kouluvihkoa, mutta isä kaiken mahdollisen?

Äidin vanha paita tuoksui Henna Helmin komerossa pitkään äidille. Pehmeälle. Kun Henna Helmi puki paidan päälleen, lapset vaativat riisumaan sen. Se toi mieleen mummin.

Sitten tuoksu haihtui. Paita alkoi tuoksua Henna Helmiltä, lapsuuskodista perityt kirjat omalta kodilta.

Nuuhkivatko lapseni niitä, kun minua ei enää ole, Henna Helmi mietti.

Taistelun saa lopettaa

Minä en anna periksi, selviän kyllä, sanoi äiti sairastuttuaan. Äiti oli se, joka muuttotalkoissa kantoi raskaita tavaroita reumakipuisilla käsillään, vaikka lastenhoitoapu olisi riittänyt.

Kyllä tämä tästä, sanoi isä. Isä oli se, joka kylään tullessaan toi kilokaupalla lihaa ja seisoi järkähtämättä hellan ääressä paistamassa kyljyksiä.

Kun osoittautui, ettei pelkkä taistelutahto riitä parantamaan syövästä, varsinkin äitiä hävetti. Sukulaisille ei saanut soittaa.

"Syöpäsairaista kerrotaan selviytymistarinoita, joissa annetaan ymmärtää, että kaikki on kiinni vain omasta asenteesta. Pitäisi puhua häviäjistä."

Siitä, ettei aina ole pakko taistella ja voittaa, jos tuntuu, ettei enää jaksa ja että taistelu on jo käyty.

Kuolema laittaa asiat tärkeysjärjestykseen

"Luovuttaminenkin on rohkeutta Itse toivoisin, että voisin sinnittelyn sijaan antaa periksi, jos tilanne niin vaatii. Että uskaltaisin sanoa, etten halua jatkaa ja voisin hyvästellä rakkaimmat rauhassa."

Olin minä väärässä, kun yritin vain väkisin niitä töitä tehdä, sanoi sairas isä. Kyynel valahti poskelle ja siitä vanhan kaulan poimuihin.

Isän kyyneleissä oli Henna Helmin mielestä kuolemaan liittyvä viisaus.

"Kuolema opettaa laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Kun maailma, jossa elät, on muuttunut, tiedät, että se voi muuttua toisenkin kerran."

Sellaisessa maailmassa huolehtii vähemmän rahasta tai tulevaisuudesta. Jos rahat ovat loppu, kuten Henna Helmin perheessä taannoin, voi myydä nahkanojatuolin ja vaihtaa halvemman tilalle. Siinä on yhtä hyvä pitää lapsia sylissä.

"Lapsuuskotia ei enää ole, mutta tämä koti ja perhe on."
"Lapsuuskotia ei enää ole, mutta tämä koti ja perhe on."

Kenelle nyt soitan?

Enää kukaan ei valvo koko yötä ja odota puhelua, itki Henna Helmi synnyttäessään viidettä lastaan, Ernoa.

Äiti odotti aina. Äiti ja isä olivat sataprosenttisesti hänen puolellaan. Kun Henna Helmi kertoi, miten häntä julkisuudessa arvosteltiin tyrkyksi esikoiskirjailijaksi, isä nauroi pitkästä aikaa: kyllä sinä olet kuule järkyttänyt niiden kirjailijaparkojen maailmaa.

"Ernon synnyttyä ymmärsin, että minullahan on neljä lasta, joille voin soittaa. Kun lapsi oli maailmassa, soitin yhdeksänvuotiaalle Helenalle."

Henna Helmi on aina halunnut olla monen lapsen äiti, koska silloin ei tarvitsisi olla yksin.

"Ympärilläni on yhä ihmisiä, joille olen kaikki kaikessa. Heihin on samanlainen side kuin aikaisemmin oli toiseen suuntaan, äitiin ja isään."

Omat kasvot muistuttavat äidistä.

Nyt ruokailutilan ympärillä on seitsemän tuolia, enemmänkin mahtuisi. Eteisessä odottavat neljän lapsen luistelukamppeet ja pienimmän talvikengät.

Lastenhuoneen oven eteen on kasaantunut likaisia sukkahousuja.

Pikkusotku on onnen merkki.

Vuosien kuluessa omat kasvot muistuttavat yhä enemmän äidin kasvoja. Poskien muoto, katse. Itsen ja kuoleman välissä ei enää ole ketään.

Ajatus ei ole pelottavaa tai surullinen. Aika auttoi suruun sittenkin.

Voisipa vielä riidellä

Viimeinen muisto, jossa koko perhe on yhdessä:

Henna Helmi Heinonen on 29-vuotias ja seisoo kotinsa keittiössä Seinäjoella. On vuosi 2011. Äiti ja isä ovat kylässä. Riidellään.

Vanhemmat ovat keränneet ja tuoneet mukanaan suppilovahveroita. Isä haluaa paistaa sienimunakkaan.

Äidin mielestä levyn lämpötilan pitää olla korkea. Henna Helmin mielestä sen pitää olla matala, ettei mikään kärähdä.

Äiti on jo sairas ja makaa välillä sohvalla huilaamassa. Äiti luulee tietävänsä taas kaiken paremmin kuin kukaan muu, Henna Helmi ajattelee.

Syödään sitten palanutta munakasta! hän huutaa lopulta tuskastuneena.

Äiti kohauttaa olkapäitään ärsyttävä ilme kasvoillaan.

Saisipa senkin hetken takaisin.

 

Artikkeli on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 1/2016.

 

Henna Helmi Heinonen

Henna Helmin perheeseen kuuluvat puolison lisäksi lapset Helena, 10, Anja, 9, Maikki, 6, Asko, 3, ja Erno, 1,5 vuotta.

Henna Helmin uusin kirja, Sairauden voittamat (Tammi) ilmestyi 20.1. Se kertoo vuosista, jolloin Henna Helmin vanhemmat perätysten sairastuivat ja kuolivat syöpään.

Vierailija

Henna Helmi Heinosen molemmat vanhemmat kuolivat syöpään: "Luovuttaminenkin on rohkeutta"

Mieheni kuoli aivosyöpään noin 4 v sitten ja kaikkein kamalimmalta kuulostaa se, että joku voitti taistelun syövän kanssa. Ihan kuin mieheni ei olisi osannut tai pystynyt taistelemaan oikein syöpää vastaan. Meillä oli vastavalmistunut koti ja kolme lasta, ei varmasti ollut hänen taistelustaan kiinni, että hän kuoli. Minusta syöpä tekee mitä haluaa, jotkut selviävät ja toisilta syöpä potkii ilmat pihalle ja nauraa päälle. Siinä ei ole ihmisen omalla tahdolla mitään merkitystä.
Lue kommentti
Nicepastor

Henna Helmi Heinosen molemmat vanhemmat kuolivat syöpään: "Luovuttaminenkin on rohkeutta"

Hei, Sairaslomailen parhaillaan toipuen aivokasvainleikkauksesta. Tiedän, ettei tämä ole viimeinen leikkaukseni, sillä aivoihini jäi vielä ainakin yksi kasvain odottamaan leikkauspäätöstä. Tuosta 15 cm haavasta siihen asti ei ylletty, eikä sitä nähty magneettikuvissakaan. Mietin itsekin teho-osastolla herätessäni, miksi puhutaan taistelusta syöpää vastaan? Itse mietin ns. Theodikean ongelmaa, miksi ihminen ylipäätään joutuu kärsimään. Ja pappina tiedän, että se on kysymyksiä, joihin vastaus...
Lue kommentti
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.
"Miehen lähdettyä keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen. Ajan myötä huomasin, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan", Susanna sanoo.

”Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Seuraavan vuoden aikana opin kuitenkin paljon sellaista, josta on ehkä apua myös muille jätetyille”, Susanna sanoo.

Puoliso tokaisi Susannalle kesken lapsen jalkapalloturnauksen: haluan erota, minulla on uusi nainen. Lapset olivat silloin 1-, 5- ja 7-vuotiaita. Yhdessä oli oltu 15 vuotta.

”Se oli ihan järkyttävä shokki, vaikka yhteiselämä olikin ollut aika pitkään haastavaa lapsiperhearkea. Yritin pidätellä kyyneleitä muiden futisvanhempien keskellä ja kannustaa tytärtäni peleissä.”

Päivä oli sateinen, pienet pelaajat olivat kolmen ottelun jälkeen mutaisia. Välillä käytiin lounastamassa.

Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.

”Lasten syödessä menin ulos haukkomaan happea ja itkemään. Kotiin päästyämme soitin hyvälle ystävälle, joka vei minut saman tien pitkälle kävelylle ja yritti lohduttaa ja tsempata.”

”Illalla nukkumaan käydessä mies kysyi minulta innoissaan, haluanko kuulla uudesta naisesta kaiken.”

Iiris ei halunnut kuulla mitään.

Puoliso oli suunnitellut kaiken valmiiksi lasten tapaamisjärjestelyjä myöten. Uudella kumppanilla olisi kuulemma suuri huone lapsia varten.

”Kokemani hätä oli todella alkukantaista, kaoottista ja voimakasta. Ahdistavaa hylkäämisen tuskaa ja pelkoa lasten menettämisestä. Tuska oli fyysistä, eli en saanut henkeä ja oli huono olo, sain rytmihäiriöitäkin.”

Minut on jätetty toisen takia. Elämä on lopussa. Olen arvoton.

Näin Susanna ajatteli. Hän oli väärässä. Eroa seuranneen vuoden aikana hän oppi esimerkiksi nämä kahdeksan asiaa:

1. Elämä jatkuu – muiden tuella

Alkuaikoina mielialani aaltoili. Välillä kotiin ajaessani mietin, että vedän autolla kallionseinämään tai sillalta alas. Sitten lapset saavat uuden elämän mieheni ja hänen uuden naisensa kanssa.

Rakas ystäväni jaksoi vakuuttaa minulle, että kohta noin kamala tunne menee ohi. Terveyskeskuksen psykologi antoi puolestaan vinkin, että anna tunteen vain tulla ja mennä. Huomasinkin ajan mittaan, että synkimmät tunteet menevät ohi eikä seuraavalla kerralla tuntunut enää niin pahalta.

Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Jo muutama päivä jätetyksi tulemisen jälkeen olin työterveyshoitajan vastaanotolla. Sieltä sain ajan lääkärille. Sain sympatiaa, rauhoittavia, lähetteen sydänfilmiin ja aikaa niin paljon kuin tarvitsin. Esimieheni ja työkaverini kyselivät säännöllisesti jaksamistani.

Ystävät jaksoivat kuunnella ja lukea varmaan tuhansia viestejäni, joissa pohdin kaikkia asioita. He auttoivat ja ottivat lapsia hoitoon. Ilman heidän kannatteluaan en olisi varmasti tässä.

2. Saan arjen pyörimään

Pikkuhiljaa aloin tajuta, että nyt minä olen se, jonka täytyy pitää arki käynnissä. Se tuntui yllättävän vapauttavalta: saan itse päättää asioista, eikä tarvitse huolehtia siitä, että lasten isä sabotoisi kasvatustapojani.

Tästäkin selvitään, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Tuli semmoinen fiilis, että kyllähän minä ratkaisen kaikki harrastuksiin ja töihin liittyvät aikatauluongelmat, kun vain vähän mietin ja pyydän apua tarvittaessa.

Ymmärsin myös, että minulla on fiksuja lapsia, jotka myös pystyvät auttamaan asioiden kanssa, esikoinen esimerkiksi hurauttaa pyörällä kauppaan tarvittaessa. Aikataulutus ja kalenteri, perheen sisäinen viikkolukujärjestys… on monia tapoja hoitaa arkea.

Lisäksi kannattaa antaa itselleen armoa, jos ei jaksa hoitaa kaikkia asioita kerralla.

3. Olen yhä hyvä äiti lapsilleni

Eron alkuaikaan kävin säännöllisesti perheneuvolassa pyytämässä vinkkejä ja apua tilanteisiin ja tunteisiini, joita en osannut itse ratkaista. Lasten kanssa vahvistui me-tunne. Puhuimme kotona paljon siitä, että me olemme nyt tämä nelihenkinen perhe.

Illalla on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Olen hyvin herkkä persoona ja aistin nopeasti, jos lapsilla on jotain hätää. Vaadin lapsilleni apua tarvittaessa ja haen apua myös itselleni, kun en jaksa.

Kun saan lapset nukkumaan iltapalan, hampaidenpesun ja muun hässäkän jälkeen, on semmoinen tunne, että taas selvisin yhdestä päivästä.

Tulee ihana olo, kun esimerkiksi isäviikonlopun jälkeen lapset kiipeävät kukin vuorollaan syliin ja kertovat, että on ollut ikävä. Tai kun tytär sanoo, että viikonlopun kivoin asia oli jalkapalloturnaus, johon sain hänet vietyä.

4. Osaan hoitaa ”miesten työt”

Olen vaihtanut autoon renkaat ensimmäistä kertaa itse, vaihtanut etuvalon polttimon, katsastanut ja huoltanut auton. Se ei ollutkaan niin vaikeaa kuin aina kuvittelin! En tarvinnutkaan miestä, tähänkään asiaan.

Jos eteen tulee ongelma, osaan hakea tietoa, tehdä suunnitelmia ja ratkaista tilanteen. Aika isoja asioita on vielä hoitamattakin, kuten miehen kesken jättämän remontin loppuunsaattaminen. En kuitenkaan epäile hetkeäkään, etteikö sekin hoituisi.

5. Selviydyn raha-asioista

Aluksi ajatus pärjäämisestä pelotti, tilanne oli niin sekava. Lopulta sain hoidettua osituksen ja muut asiat, talon ja lainan omiin nimiin. Siitä alkoi itsenäisen omakotitalon omistajan aika. 

Olen tehnyt jonkun verran taloussuunnittelua, eli kirjaan asumiseen, autoon ja muihin asioihin  liittyviä menoja ylös.

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan.

Meillä oli suuria ristiriitoja elatusmaksujen kanssa, kuten erossa usein on. Luulen, että nyt on löytynyt jotakuinkin oikea taso. Kun elatusmaksut juoksevat, pystyn turvaamaan lapsille kodin, ruoan ja muut perustarpeet, joita en kyllä pelkästään omalla palkallani pystyisi maksamaan. 

Kun olin kotona lasten kanssa, mies eteni urallaan korkeaan asemaan. Lähes koko pikkulapsiajan kaikki tuloni olivat menneet perheen eteen ja kotihoidontuella ollessani käytin kaikki säästötkin.

Kirpputorit ovat tuttuja paikkoja ja ruoka ostetaan halvimmasta kaupasta. Koska olen köyhäillyt vuosikaudet, kulutustasoni ei toisaalta ole kovin korkea ollutkaan. Auton vaihtaminen kulutukseltaan pienempään on pohdinnassa. 

On myös ollut hyvä ratkaisu tehdä lyhennettyä työviikkoa tällä hetkellä. Vapaapäivänä ehtii vähän tehdä kotitöitä. Tai ihan vain levätä.

 

"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"
"Olen tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!"

 

6. Voin luoda uusia, omia unelmia

Minulla oli isoja unelmia eron aikoihin. Olin käyttänyt koko pikkulapsiajan perheen eteen ja tuntui, että nyt olisi vihdoin minun aikani jatkaa opiskelua ja omaa uraani. Eron tuoma shokki pisti omat haaveet hetkeksi prioriteettilistan häntäpäähän.

Olen tietoisesti tehnyt päätöksen käyttää kaiken aikani lasten tukemiseen. Kun olen saanut heidät tästä yli, keskityn taas omiin juttuihin. Minun vuoroni lähestyy!

Lasten kanssa olemme unelmoineet koirasta, voimme toteuttaa senkin haaveen.

Avioliiton aikana koin aina, ettei puoliso tukenut tai kannustanut minua mihinkään. Se hidasti ja vaikeutti omien juttujen edistämistä. Nyt tilanne on toinen, enkä edes kaipaa toiselta hyväksyntää omille ajatuksilleni. Onhan se vapauttavaa.

Lasten kanssa olemme myös unelmoineet koirasta. Puoliso ei koskaan halunnut kotieläimiä, mutta me muut haluamme. Voimme toteuttaa senkin haaveen, kun siltä tuntuu ja olemme valmiita sitoutumaan eläimeen.

7. Olen hyvä tyyppi

Ero ja valtava hylkäämisen kokemus pistivät minut todella maan tasalle. Olin sinnitellyt suhteessa todella pitkään ja sietänyt aika isojakin asioita ajatellen, että kunhan lapset kasvavat, saamme aikaa parisuhteelle.

Miehen lähdettyä oli tunteita, etten kelpaa mihinkään. Itkin kaikki illat ja kävin töissä, jossa sain ajatella ihan jotain muuta. Kotona keskityin vain hengittämiseen ja arjen pyörittämiseen.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan.

Lopulta tunteet alkoivat kääntyä siihen, että minä olenkin meistä se voimakkaampi. Minun ei tarvinnut paeta ja minä selvitin sen ison sotkun, jonka mies lähtiessään jätti jälkeensä. Pikkuhiljaa aloin tuntea itseni vahvemmaksi.

Olen huomannut, että olen ihan fiksu tyyppi ja monia ominaisuuksiani arvostetaan. On nostanut ihan tosi paljon itsetuntoa, kun ei tarvitse anella arvostusta aviopuolisolta, vaan saa olla oma itsensä.

Olen myös tavannut uuden miehen, joka käveli vastaani nurkan takaa aivan odottamatta! Tuntuu ihan uskomattomalta, että Suomessa on miehiä, jotka puhuvat, tekevät ruokaa, näyttävät tunteitaan ja haluavat minut, kolmen lapsen äidin. Joku arvostaa minuakin, vahvuuttani ja rohkeuttani.

8. Minä selviän

Jätetyksi tuleminen sattuu. Se sattuu niin, että henkeä salpaa ja tekisi mieli käpertyä lattialle sikiöasentoon. Häpeä, hylkäämisen tuska, kaikki ne ajatukset... tulee monta kertaa mieleen hypätä sillalta alas. Mutta se kipu hellittää, pikkuhiljaa.

Kohtalotovereilleni sanoisin, että hakekaa apua, oli taho sitten työterveys, terveyskeskus tai kriisipuhelin. Puhukaa ja puhukaa asiat ja tunteet ulos. Voin luvata, että se helpottaa. Mitä enemmän eroa työstää, sitä nopeammin siitä selviää.

Lupaan, että kipu hellittää pikkuhiljaa.

Jättäjä tuskin tulee koskaan kertomaan totuutta tai syitä, miksi kaikki tapahtui. Pariterapiaan voi mennä vaikka yksin pohtimaan näitä asioita ammattilaisen kanssa. Kannattaa katsoa itseäkin peiliin. Kaikesta voi oppia ja vahvistua.

Sydän siinä särkyy, mutta nurkan takana odottaa onni ja parempi elämä.

Susannan nimi on muutettu

Vierailija

Yllättäen jätetty Susanna: ”Luulin elämän loppuvan, mutta vuodessa opin kahdeksan isoa asiaa”

Jossakin kohtaa jutussa Susannan tilalla on eri nimi. Olisikohan sekin tarkoitus olla Susanna. Ihmettelin tätä lukiessani juttua, mutta ymmärsin kun huomasin, että nimi on muutettu. Jospa toimitus huomaisi muuttaa, mikäli oikea nimi on kertaalleen jäänyt tekstiin. En tiedä onko tämä oikea paikka kommentoida tuosta...
Lue kommentti
Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.
Kun puolison mielenterveys järkkyy, parisuhde menee kokonaan uusiksi.

Ilman Marjo-vaimoaan Juhani Ojalammi ei todennäköisesti olisi enää kertomassa tarinaansa. Juhani kiittää puolisoaan, joka jaksoi taistella heidän molempien puolesta, kun Juhanin mielesterveys järkkyi.

”Sinä yönä, kun vuosituhat vaihtui, ahdistus ja omituiset ajatukset täyttivät mieleni. Tuijotin kotimme nurkkia ja näin niissä hometta. Nyt tajuan, ettei mitään sellaista ollut, mutta silloin näky oli todellinen”, Juhani Ojalammi kertoo.

”Avasin parvekkeen oven, katsoin kaiteen yli viidennestä kerroksesta ja ajattelin, että hyppäämällä pääsen pois kaikesta pahasta. Vaimoni Marjo ehti väliin. Hän tarttui käteeni ja sanoi, että nyt lähdetään.”

Juhani oli tuolloin 38-vuotias.

Näin yön muistaa Juhanin vaimo Marjo Ojalammi:

”En koskaan unohda Millenium-yötä. Katselin ikkunasta raketteja ja ajattelin, että meillä räiskyy sisälläkin. Oli räiskynyt jo monta vuotta.”

”Aistin Juhanin itsetuhoiset ajatukset ja pelkäsin koko ajan, että hän tekee itselleen jotain. Vuosituhannen vaihtuessa hän romahti täydellisesti.”

”Surin, mutta uskoin, että hän toipuu ennalleen, kunhan vain pääsee hoitoon. Pari viikkoa ennen vuodenvaihdetta olimme olleet Juhanin ahdistuksen vuoksi päivystyksessä, mutta silloin meidät käännytettiin takaisin kotiin.”

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut.”

Tuon yön jälkeistä elämää Ojalammit kuvailevat vuoristoradaksi. Lopulta Juhani sai diagnoosin ja lääkityksen – kiitos Marjon taistelutahdon.

”Minulla todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Siihen kuuluvat mielialan vaihtelut masennuksesta maniaan”, Juhani kertoo.

Kun puolison mielenterveys järkkyy, koko parisuhde menee uusiksi. Myös Marjo on ollut erittäin kovilla.

”Kiitollinen olen siitä, että saamme olla Marjon kanssa edelleen yhdessä. Marjo halusi taistella vuokseni. Olen onnellinen, ettei Marjo jättänyt minua silloin, kun olin todella hankala. Hän vaaransi vuokseni omankin terveytensä”, Juhani sanoo.

”Mies, johon rakastuin 17-vuotiaana, oli kadonnut. Hän oli muuttunut valoisasta, energisestä miehestä synkäksi ja välillä aggressiiviseksikin”, Marjo kuvailee.

Lue Juhanin ja Marjon koko selviytymistarina Kodin Kuvalehdestä 10/2018. Voit lukea sen myös digilehdestä tai ilmaisena tähtiartikkelina, jos olet tilaaja tai teet kuukausen maksuttoman koetilauksen täällä.