Sanna Andersson nauttii siistimisestä niin, ettei malta pitää siitä taukoa edes lääkärin odotushuoneessa. Anderssonien kodissa siivous ei ole stressin aihe. Lue himosiivoojan päivästä.

Kello 6.01

Sanna Anderssonin kännykkä soi herätystä torstaiaamuna tasan 6.01. Ensi töikseen Sanna laittaa pyykkikoneen pyörimään helsinkiläisen omakotitalon alakerrassa.

Ennen lasten heräämistä ja töihin lähtöä hän kuntoilee vajaan tunnin pienellä kotikuntosalilla.

"Kone ehtii pestä pyykit ennen kuin lähden töihin. Pesen paljon mieluummin pyykkiä vaikka joka toinen päivä kuin käytän lauantaisin vapaa-aikaani isoon pyykkivuoreen", Sanna tuumii.

Aamuvirkku hän ei ole syntyään, vaan sellaiseksi Sanna, 37, on opetellut lasten myötä. Vähän kerrallaan hän siirsi herätyksen aikaisemmaksi, jotta ehtisi treenata aamulla. Sen minkä aamulla tekee, saa illalla vapaa-aikana takaisin.

Kello 7.05

Sanna on ottanut suihkun ja tyhjentää astianpesukonetta perheen hohtavanvalkoisessa keittiössä. Aviomies Carl-Johan Andersson, 38, on kesälomalla ja kaataa mukeihin kahvia. Sisarukset Sofia, 4, ja Selma, 2, nukkuvat vielä huoneessaan.

Ajatus siitä, että aamun tiskit jäisivät pesemättöminä tiskialtaaseen, tuntuu tässä keittiössä mahdottomalta. Se on putipuhdas: työtasoilla tai keittiösaarekkeessa ei rieku kahvimukeja eikä aamiaisen rippeitä. Edes leivänmuruja ei näy missään.

Viime syksynä remontoitu keittiö on samaa tilaa olohuoneen kanssa. Kun keittiön ja olohuoneen välinen seinä kaadettiin, vaihdettiin samalla lattiaksi valkoinen kovapuristelaatta. Se kiiltelee tänäkin aamuna tahrattomana kuin vastasatanut lumi.

Sanna ja Calle miettivät keittiöremontissa tarkasti materiaaleja, säilytysratkaisuja ja koneiden sijoittelua. Astianpesukone on selkää säästävällä korkeudella. Valkoinen induktiotaso hohtaa puhtauttaan.

"Pinnat ovat tärkeitä. Ja tietysti se, että niistä pidetään huolta, siten lika ei pääse pinttymään. Induktiotaso kannattaa puhdistaa saman tien, kun on tehnyt ruokaa. Jääkaapinkin pesen varmaan keskimääräistä useammin", Sanna sanoo.

Astiat, keittiövälineet ja ruokatarvikkeet järjestäytyvät keittiön kahvattomiin vetolaatikoihin. Sanna avaa laatikon, jossa riisi, jauhot ja hiutaleet ovat säntillisessä järjestyksessä omissa rasioissaan.

Perheessä pyritään välttämään turhaa rompetta. Vuonna 1980 rakennettu punatiilinen omakotitalo ei tursua tavaraa eikä eteisessä kompastu kenkävuoreen.

"Calle sanookin, ettei Helsingin kalliita neliöitä ole varaa täyttää roinalla."

Kello 7.30

Pieni, punatukkainen Selma herää hyvissä ajoin, vaikka ei olekaan päiväkotipäivä. Uninen kaksivuotias kuljettaa kainalossa peitettä ja kellahtaa sen kanssa lattialle.

Koti ei ole minimalismin huipentuma vaan tavallinen perheasunto, joka on sisustettu uusilla ja perityillä kalusteilla. Koriste-esineet ovat valkoisessa piirongissa lasiovien takana suojassa pölyltä.

Sannalle siivoaminen on elämänhallintaa ja palkitsevaa tekemistä. Hänen lapsuudenkodissaan oli aina siistiä.

"Kun Sofia on laittanut jonoon lusikoita, mielessä on käynyt, että järjestelmällisyys on varmaan periytyvä luonteenpiirre. Minäkin aina järjestelin tavaroita ja huonettani lapsena", Sanna muistelee.

Kun koti on koko ajan perussiisti, siivoamiseen ei uppoa tolkuttomasti aikaa. Sitä säästyy lasten kanssa puuhailuun ja liikuntaharrastuksiin.

"Nykyään on helppoa tehdä kotitöitä, kun on kaikki välineetkin. Ei edellisillä sukupolvilla ollut kuivausrumpuja ja pesukoneita. Minusta on ihme, jos pyykkiä ei ehditä pesemään", Sanna napauttaa.

Aviomies Calle tarttuu imuriin vapaaehtoisesti päivittäin. Tytöt yllättävät äitinsä siivoamalla ja ovat mukana pyykkien lajittelussa.

Sanna ei kulje muiden perässä nalkuttamassa siivoamisesta. Eikä ymmärrä ikuisuuskeskustelua siitä, että miehen pitäisi laskea vessanpytyn rengas alas – voihan nainen saman tien sen tehdä.

Kello 8.15

Sanna täyttää astianpesukonetta sitä mukaa, kun astioita aamulla kertyy. Joskus kuppi on hävinnyt tiskikoneeseen ennen kuin Calle on ehtinyt hörpätä kahvinsa loppuun ja päivän lehti paperinkeräykseen ennen kuin kukaan on sitä lukenut.

"Tykkään puuhailla jatkuvasti jotain. Pyyhin koko ajan keittiön pintoja, ja lattia näkee mopin usein. Mikä olisi palkitsevampaa kuin se, että kotona on siistiä? Olisi kammottavaa tulla kotiin niin, että siellä olisi kaaos."

Keittiöön vaappuu toinen pieni punatukkainen tyttö, isosisko Sofia. Tytöt istahtavat keittiönpöydän ääreen miniläppärit edessään. Näytöillä kikattavat piirretyt.

Pyykkikone piippaa alakerrassa, ja Sanna nostaa pyykit kuivumaan telineelle. Pesuhuoneen vieressä olevan kotipunttiksen kaapissa odottavat mankeli ja silitysrauta.

"En silitä Callen paitoja, mutta lakanat kyllä. Sunnuntaisin vaihdamme aina lakanat – uusi viikko on niin mukava aloittaa puhtaissa vuodevaatteissa. Silloin, kun odotin Selmaa, vein joskus lakanat pesulaan. Oli ihanaa saada ne sieltä siistinä pinkkana! Mieluummin käytän rahaa sellaiseen kuin siivoojaan."

Kurkataanpa yläkerrassa tyttöjen huoneeseen. Lattialla ei ajelehdi yhtäkään tavaraa saati lelumerta. Kaikki tavarat ja vaatteet ovat liukuovikaapissa. Silti elämisen jälkiä näkyy: ikkunassa on pieniä sormenjälkiä ja vuoteiden välissä olevan sohvan selkämyksessä pari piirustusviivaa.

"En ole täydellisyyden tavoittelija. Mutta olen tällainen nykijä", Sanna sanoo ja oikaisee vähän vinossa lastenhuoneen seinällä olevaa pikkutaulua.

Sanna, Selma, Sofia ja Calle tietävät, että kotona on kiva olla, kun tavaraa ei ole liikaa.

Kello 9.00

Sanna harjaa Selman hiukset, laittaa niihin ponnarin ja pakkaa eväät töihin. Yleensä lähtö on kahdeksalta. Jos tänään olisi päiväkotipäivä, Sanna olisi jo illalla pakannut tyttöjen reput ja laittanut vaatteet valmiiksi.

Nyt Calle ja tytöt menevät viettämään kesäpäivää vaarille ja ostamaan ruohonleikkuriin remmiä. Callen suunnitelmissa on siistiä pihaa. Vähän.

"Tykkään ottaa pieniä projekteja. Ei mitään työleirimeininkiä", hän kertoo.

Myös Callelle ajatus kotiin tulevasta siivoojasta on outo: miksi joku tulisi siistimään heidän elämisen jälkiään? Sen sijaan hän tuumii, että yläkerran laattalattia on hyvä imuroitava. Siitä näkee kaikki roskat.

"Mutta en minä yhtä hienosti puunaa yksityiskohtia kuin Sanna. Kerään tyttöjen lelut kerran ennen nukkumaanmenoa, Sanna taas pitkin iltaa…"

"…ja lajittelen ne laatikoihinsa, Calle ei", Sanna jatkaa.

Hän tarttuu vielä harjaan ja rikkalapioon ennen töihin lähtöä. Ylitarkastajana työskentelevälle Sannalle on joskus ihmetelty, miten kahden pienen lapsen työssäkäyvä äiti ehtii pitää kodin ojennuksessa ja vielä harrastaa liikuntaa.

Mutta eivät ne sulje toisiaan pois. Punttitreenin lomassa ehtii mankeloida aina yhden lakanasetin.

Kello 16.00

Pihalla tuoksuu vastaleikattu nurmikko. Callelle tosin riittää tekemistä seuraavinakin päivinä, sillä hän on joutunut jättämään pihatyöt kesken astuttuaan ampiaispesään.

Kuuden tunnin työpäivää tekevä Sanna tulee ovesta ruokakassien kanssa ja nostelee saman tien ostokset paikoilleen. Hän pyyhkäisee siivousliinoilla keittiön laskutasot ja ruokapöydän lasipinnan.

Torstai on viikkosiivouspäivä. Työviikon päätteeksi perjantaina on mukava ajaa kotiin ilman, että tarvitsee ajatella odottavaa työmäärää. Torstaiperinne on peruja ajoilta, jolloin Sanna opiskeli ja työskenteli Lontoossa.

"Ostin sieltä paritalon vuonna 2003. Minulla oli Barcelonasta kotoisin oleva vuokralainen. Sanoin hänelle, että torstai on siivouspäivä: saat valita mitä teet, minä teen loput."

Otollinen siivousaika käynnistyy viideltä. Pikku Kakkosen ja Buu Klubbenin aikana ehtii paljon, ja siivouksen lomassa Sanna kokkaa. Siivoaminen on hänelle rentouttavaa stressin poistoa ja hyötyliikuntaa. Koti on aina valmis ottamaan vastaan vieraat – ja juhlapyhät.

"Joskus vieraat ovat kommentoineet, että olettepa siivonneet ennen kuin tulimme kylään. En ole kehdannut sanoa, että meillä on aina näin siistiä! Juhlapyhistäkään en stressaa. Ei kauan menisi, kun siivoaisi ja toisi joulukuusen tuohon olohuoneeseen", Sanna sanoo.

Kello 18.30

Sanna paloittelee juurekset, kuutioi lohen ja nostaa soppakattilan induktiotasolle. Keittiö ei ehdi käydäkään epäjärjestyksessä.

Ruuanlaittovälineet Sanna laittaa napakasti astianpesukoneeseen, juuresten kuoret, kalanperkeet ja pakkauspaperit roskiin.

"Meillä on ystävien kesken hauskoja siivouskeskusteluja. Yhden ystävän kanssa vitsailemme: ”Milloin olet muuten viimeksi pyyhkinyt oven päältä pölyt?”

Sannan esikuva on takavuosien suosikkisarjan Frendien Monica Geller, joka myös piti kovasti siivoamisesta ja tavaroiden järjestelystä. Ystäväpiirissä onkin muodostunut käsite Sannan monicagellerismi.

On Sannalta toki kysytty, eikö hänellä ole parempaa tekemistä kuin siivoaminen. Mutta siivoaminen on hänelle juuri sitä.

"Olen pitänyt vapaapäiviä siivoten. Ah, niin ihanaa, kun saa yksin rauhassa keskittyä siivoamaan! Jopa Lastenklinikalla päivystysaikaa odotellessa siivosin aikani kuluksi lasten leikkihuoneen. Lomastanikin voisin osan siihen ihanuuteen käyttää."

Itse asiassa Sanna onkin siivonnut hotellihuonetta. Kanarian-lomalla hän haki kaupasta siivousainetta ja -rätin.

"Hotellihuoneet eivät todellakaan ole siistejä. Mutta oli se vähän noloa, kun siivooja sitten tuli", Sanna naurahtaa.

Yksi rojukaappikin löytyy, kuten Sannan fiktiiviseltä esikuvalta. Avataan vielä ovi sinne, siis alakerran vaatehuoneeseen.

Siellä on paljon vaatteita. Mutta ne ovat hyvässä järjestyksessä, värien mukaan.

Kello 21−22

Normaalisti Anderssonin nelikko on yhdeksän aikoihin yöpuulla. Kesälomalla perhe viipyilee hereillä vähän pidempään.

Illalla Sanna käy suoristamassa ruokapöydän tuolit − ne eivät jää harottamaan sikin sokin pöydän ympärille. Ennen nukkumaanmenoa hän vielä kohentaa olohuoneessa sohvatyynyt. Ja luultavasti vähän nykii verhoja niin, että ne kehystävät ikkunoita tasaisesti.

***

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehdessä numerossa 17/2013.

Sanna kertoi vielä omat siivousvinkkinsä. Lue ne tästä!

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon. Merja itse päätti jo alakoulussa, ettei hänestä koskaan tule samanlaista kuin äiti ja isä.

Merjan, 33, ensimmäinen joulumuisto on tällainen:

Mummolassa on paljon väkeä, joulupukki on jättänyt lahjasäkin eteiseen. Yhdestä paketista löytyy sähkökitara, toisesta vaaleanpunaiset leikkipuhelimet.

Enot ja tädit ja muut sukulaiset ovat paikalla, mutta äiti ja isä ovat kotona.

Kun Merja joulun jälkeen viedään kotiin, vanhemmat ovat humalassa.

”Halusin kovasti esitellä uusia lahjojani. Isä innostui puhelimesta ja soitteli häirikköpuheluja olohuoneesta minulle. Hain puhelimen pois.”

Joinakin jouluina vanhemmatkin olivat mummolassa. Isä antoi enoille lahjaksi viinapullot, jotka lunasti takaisin, kun omat juomat loppuivat.

Perhe, joka oli erilainen kuin muut

”Jo lapsena ymmärsin, että perheemme on erilainen kuin monen muun. Isä oli alkoholisti ja äiti alkoholin suurkuluttaja”, Merja sanoo.

Tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.

Sosiaalityöntekijät kirjoittivat raportteihin:

Perheen oloihin on pyritty vaikuttamaan sosiaalitoimen keinoin.

Erityisesti lapsen asema on huolenaiheena.

Lastensuojelullisin perustein lapsi on ollut päiväkodissa, mutta nyt sosiaaliviranomaisen yhteys lapseen on katkennut pitkän kuljetusmatkan vuoksi.

Mikään ei muuttunut, tuli häätö ja koulukiusaamista, rahaa oli vähän.

”Kerran sain äidiltä joululahjan. Se oli Lasten Kirjakerhon tilaajalahjaksi saatu reppu. Muistan olleeni kummastunut omituisesta lahjasta. Mutta tajusin kyllä, ettei äidillä ollut rahaa.”

Hoin itselleni: ei tämä ikuisuutta kestä

Koskaan ei voinut olla varma, mitä kotona tapahtuu, milloin vanhemmat alkavat juoda. Koko ajan oli arka ja epävarma olo.

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Olin jo pienenä itsenäinen ja kehitin rituaaleja, jotka auttavat vaikeissa tilanteissa. Hain turvaa esimerkiksi kahvinkeittimestä, jonka toin keittiöstä lattialle keskelle Barbie-leikkejä.”

Tuoreen kahvin tuoksu toi mieleen selvin päin olevan äidin.

”Tiesin jo lapsena, ettei minusta tule koskaan samanlaista kuin isäni. Uskoin niin kovasti parempaan tulevaisuuteen, että hoin itselleni: jaksa vielä, ei tämä ikuisuutta kestä.”

Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.
Merja syntyi vuonna 1983. Isä olisi toivonut poikaa.

Koska te lopetatte juomisen?

”Murrosikäisenä joulut kotona olivat sitä samaa juomista kuin muulloinkin. Isäni istui sohvalla hädin tuskin tajuissaan ja aivasteli niin, että pitkät räkävanat valuivat rinnuksille ja lattialle.”

Olohuoneen pöydällä lojui kartonkitolkulla venäläistä mahorkkatupakkaa, joka haisi kammottavalta.

Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä vanhemmat olisi huomanneet mitään.

”Kysyin usein äidiltäni, että joko huomenna lopetatte juomisen. Äiti vastasi krapulaisena, että eiköhän tämä nyt taas lopu, kun ei ole rahaakaan.”

Mikään ei muuttunut.

”Elin kuin irrallisena ihmisenä samassa talossa vanhempieni kanssa. Emme olleet läheisiä, en puhunut heille asioistani. Sain tulla ja mennä kuten halusin, en aina edes kertonut lähteväni jonnekin.”

”Olisin voinut olla viikon kateissa, eivätkä he olisi huomanneet mitään. Kun he joivat, ajantaju katosi. Aamulla kysyttiin, onko ilta ja koko vuorokausi oli ihan sekaisin.”

Sain perinnöksi pelon

Merja muutti kotoa 17-vuotiaana, opiskellessaan lukiossa. Hän opiskeli ensin sihteeriksi ja sitten perhepäivähoitajaksi.

Sosiaaliset tilanteet pelottivat. Merja ei halunnut tavata uusia ihmisiä tai joutua ryhmässä keskipisteeksi.

Ajatuskaruselli pyöri päässä, eikä sitä saanut pysäytettyä:

Teen itsestäni naurunalaisen, minne tahansa menenkin. Tai en tee. Ehkä kukaan muu ei huomaa. Tai kaikki kyllä huomaavat. Kädet hikoavat, kainalot hikoavat. Kompastun jalkoihini. Ärsyttävä minä, koita nyt olla kunnolla. Seuraavalla kerralla jään kotiin. 

Luulin saaneeni lapsuudesta vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä.

”Kun kuvittelen mokaavani jotakin, mietin asiaa vielä kuukausien kuluttua. Kukaan muu ei muista, mutta itse muistaa ja häpeää, aina uudestaan ja uudestaan.”

Koko lapsuutensa ja nuoruutensa Merja ajatteli, että  kaikki on hyvin, kunhan pääsee kotoa pois, kauas vanhempien vaikutuspiiristä.

”Luulin saaneeni vain pintanaarmuja, mutta olinkin väärässä. On sittenkin tullut muutama syvempi viilto. Niistä sisääni on luikerrellut jotain pahaa ja mustaa häiritsemään aivojeni toimintaa.”

Merja ei antanut periksi.

”En ole käynyt terapiassa, mutta turvallinen ja arkiselta tuntuva parisuhde on eheyttänyt minua. Myös blogin kirjoittaminen ja sen kautta löytynyt vertaistuki ovat auttaneet ymmärtämään itseäni ja olemaan itselleni armollisempi.”

"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.
"Olin lapsena paljon yksin. Ajattelin, että kaikilla muilla on tavallinen ja onnellinen perhe", Merja sanoo.

Tämä on turvallinen joulu

Merjan tytär toivoo joululahjaksi Frozen-kampauspöytää ja poika stunttirekkaa, jonka sisällä kulkee autorata. Lapset ovat nyt 3- ja 5-vuotiaita. Merja on naimisissa ja työskentelee yksityisenä perhepäivähoitajana.

”Lahjoja tulee hankittua lapsille aika avokätisesti. Paikkaan vajavaista lapsuuttani antamalla kaikkea sellaista, mitä itse toivoin ja halusin. Minulla ei ollut pienenä nukkekotia, tyttöni sai lahjaksi sellaisen viime jouluna, vaikka ei ollut sitä toivonutkaan.”

Mutta tärkeämpää on olla yhdessä ja rauhassa.

Päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Tänäkin jouluna on lapsia, jotka viettävät joulun turvattoman katon alla. He miettivät, mitä muut tekevät nyt: pelaavatko korttia omien vanhempiensa kanssa, syövätkö yhteisessä pöydässä?”

Merja ajattelee, että päihderiippuvaiselle vanhemmalle puhuminen on turhaa, mutta lapsen hyväksi voi tehdä paljon.

”Jos on mahdollista, ota vieras lapsi mukaan joulun viettoon ja tee kaikkesi, että hän tuntisi olonsa tervetulleeksi ja arvostetuksi. Osallistu keräykseen tai lähde mukaan tukiperhetoimintaan. Älä ummista silmiäsi, vaan välitä ja puutu.”

Saatte anteeksi, äiti ja isä

Merjan perheessä ei syödä jouluna kinkkua, vaan lasagnea, koska kaikki pitävät siitä enemmän. Kuusi on kannettu kauniin hirsikodin olohuoneen nurkkaan. Spotify soittaa joulumusiikkia, Merja ja lapset laulavat ja tanssivat mukana.

”Lapsista paras on Smurffien Mikä joulu, mikä boogie.”

Merjan äiti saapuu samaan joulupöytään, kuten viime vuonnakin. Hän on ollut yli kaksi vuotta raittiina. Isä menehtyi maksakirroosin komplikaatioihin kesällä.

Merjan ikävöi isäänsä.

”Hyväksyin isäni juomisen vuosia sitten. En yrittänyt enää muuttaa häntä. Aloin ymmärtää, että kyse on sairaudesta.”

Lapset saivat halata vaaria puolestani, itse en uskaltanut.

Merja antoi isälle anteeksi, vähitellen.

”Alkoholistin lapsella ei ole velvollisuuksia siihen. Jos ei pysty, ei tarvitse. Jos pystyy, se helpottaa.”

Kun Merjan lapset tapasivat vaariaan, Merja pyysi näitä aina lähdön hetkellä halaamaan.

”Tuskin isä ymmärsi, että minä olisin halunnut halata myös. En vain uskaltanut. Lapset saivat halata puolestani.”

Merja kertoo elämästään myös Hirsitalon emäntä -blogissa.

Neulominen rauhoittaa Antti Holmaa aina, paitsi silloin kun pitää neuloa alfavillasukat. 

Näyttelijä Antti Holma alkoi harrastaa villasukkien neulomista pari vuotta sitten. Perusteet hänelle opetti manageri Sirkka, mutta vaikein eli kantapää oli opeteltava Youtuben neuvokkivideoista.

”Kolmen ensimmäisen sukkaparin kantapäät neuloin tuijottamalla Youtubea. Neljännet, viidennet, kuudennet ja seitsemännet osasin neuloa jo ilman ohjeita”, Antti sanoo.

”Neulon aina samaa perusmallia. Kuvioilla en, perkele, pelleile.”

Antti neuloo kolmosen bambupuikoillaan esimerkiksi lentokoneessa, matkustaessaan kotikaupunkinsa Lontoon ja Helsingin väliä.

Villasukkia syntyy myös leffojen kuvaustauoilla. Yleensä Antti ehtii neuloa leffan kuvaustauoilla kolmet sukat.

Cheekin eli Jare Tiihosen elämästä kertovan Veljeni vartija -leffan kuvauksissa kävi toisin. Tuplapäärooli Jarena ja tämän veljenä Jerenä teki viime kesän kuvausaikataulusta niin tiukan, että ensimmäinenkin sukka jäi puoleenväliin.

Sitä paitsi sillä kertaa Antti erehtyi pelleilemään kuvioilla. Pieleenhän se meni.

"Tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

”Olin suunnitellut kännykkäsovelluksellani alfa omega -villasukkamallin, jossa mustaan sukkaan kirjaillaan punaisella langalla kreikkalaiset a ja o”, Antti sanoo.

"Mutta näyttelinkin joka kohtauksessa enkä ehtinytkään neuloa. Sitä paitsi tein heti aloittelijan virheen. Kun yritin kirjailla kuviota, langat kiristyivät sukan alla ja menivät ihan myttyyn. Alfasukka lensi koriin ja jäi ikuisesti kesken."

Sillä kertaa neulominen vei hermot, mutta yleensä käy päinvastoin.

”Harrastan raivoneulomista. Kun haluan rauhoittua, alan neuloa. Neulomiskäsialani on hirmu tasaista ja kaunista. Parasta harrastuksessani on se, että villasukat voi antaa lahjaksi läheisille."