68-vuotias espoolainen Mirjam Nordstöm asuu Onni-kissansa kanssa kerrostalokaksiossa. Hän on kahden aikuisen pojan äiti ja kolmen pojanpojan mummi.
68-vuotias espoolainen Mirjam Nordstöm asuu Onni-kissansa kanssa kerrostalokaksiossa. Hän on kahden aikuisen pojan äiti ja kolmen pojanpojan mummi.

Kaikkein pahinta on, että mies sanoi rakastavansa. Juuri sitä Mirjam Nordström oli toivonut koko elämänsä.

Bakteerivaara. Niin miesystäväni minulle selitti, kun kielsi tulemasta sairaalaan häntä katsomaan. Kerran kuitenkin ilmoitin tulevani, vaikka vain hetkeksi. Mies sanoi, että tavataan sitten kahviossa sairaalan aulassa.

En kysynyt sitä, mitä mietin: Miten hän pääsee bakteerivaarasta huolimatta sairaalan kahvioon.

Mietin muutakin. Miksi miehen puhelin ei välillä toimi useampaan päivään? Miksi emme koskaan tapaa hänen ystäviään tai tyttäriään?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sairaalan kahvioon laahusti väsynyt mies. Hänelle oli juuri tehty tähystys. Ihmettelin, miksi hän oli kotiverkkareissaan eikä sairaalan vaatteissa kuten muut potilaat. Hän selitti, että on yksityispotilas ja saa valita vaatteensa. Olihan siitä ollut puhetta?

Sisältö jatkuu mainoksen alla

En kuullut puhelimen soivan, kun miesystäväni vastasi kännykkäänsä: ”Ilman muuta, tulen.” Hänen täytyi lähteä, hoitaja tulisi ottamaan kokeita. Vielä silloin uskoin, että joku tosiaan soitti hänelle.

Minun isästäni äiti ei suostunut kertomaan koskaan. 

ÄITINI OLI VAIKEA ihminen. Vaikea hänen oli varmaan ollakin kolmen aviottoman lapsen kanssa.

Siskoni oli minua kolme vuotta nuorempi, veli 12 vuotta nuorempi. He asuivat aivan erilaisen äidin kanssa. Minä olin se lapsi, joka ei kelvannut äidille. En, vaikka yritin miellyttää leikkimällä hiljaisia leikkejä paperinukeilla ja saamalla hyviä todistuksia. 

Kaksivuotiaana parhaimpiini puettuna. Onneksi äiti otatti minustakin kuvaamokuvan.

Äiti oli Helsingin liikennelaitoksella rahastajana. Toisinaan kävimme hänen työpaikallaan. Siellä äidin työkaveri nappasi pikkusiskoni syliinsä ja hyppyytti ilmaan. Seisoin vieressä letit suorana ja toivoin, että joskus minäkin kelpaisin sen miehen polvelle. Kaipasin suunnattomasti, että joku ottaisi minut syliinsä. En muista äidin koskaan ottaneen.

Emme tienneet, että se naimisissa oleva mies oli pikkusiskoni isä.

Minun isästäni äiti ei suostunut kertomaan koskaan. Kun kysyin, äiti suuttui. Vasta äidin kuoltua löysin kirjeet, jotka isäni, ison maalaistalon poika, oli kirjoittanut äidilleni. Ne olivat karua luettavaa. Luulen, että äiti kosti minulle sitä, miten isäni kohteli häntä.

Onneksi oli mummu. Hän asui meillä, nukkui kanssamme ainoassa kammarissamme. Mummu hoiti ja ruokki, antoi perusturvan.

En saanut mennä oppikouluun. Opettaja kävi puhumassa äidille, mutta äidin mielestä oppikoulu ei kuulunut työläisen lapselle. Äiti oli käynyt ammattikoulun, ja se paikka oli osoitettu minulle. Tiesin, että olin ompelijana väärällä alalla.

Olin 18-vuotias, kun ensin kuoli mummu, sitten äiti aivokasvaimeen. Jäimme kolmisin 15-vuotiaan siskon ja kuusivuotiaan veljen kanssa.

Työpaikallani vaatemyyjänä törmäsin mukavaan mieheen. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka kehui minua, sanoi kauniiksi ja ihanaksi. 21-vuotiaana seisoin hänen vierellään Oulunkylän puukirkon alttarilla­ enkä tiennyt, mitä rakkaus on. Mies oli pelastusrengas, jonka avulla pääsin pakoon entisestä elämästäni.

AVIOLIITOSTA EI TULLUT mitään, paitsi upea poika. Mies eli omaa elämäänsä, minä olin työpäivän jälkeen lapsenhoitaja ja sukanpesijä. Toivoin vieläkin, että kun olen kiltti toiselle, saan samaa takaisin.

Poika oli kolmevuotias, kun päätin, että haluan jotain­ kauniimpaa. Sain työsuhdeasunnon ja työpaikan kirjakerhon markkinoinnista. Töiden ohessa tein tutkinnon toisensa perään näyttääkseni itselleni, että pystyn. Opiskelin ylioppilaaksi, kauppateknikoksi ja mainoshoitajaksi, markkinointia ja pankkialaa.

Tuntui upealta olla vapaa. Sitten tapasin toisen mieheni.

Mies oli hirvittävän hyvännäköinen. Minä en tiennyt alkoholismista mitään. Halusin ostaa Arava-asunnon, ja säännöissä luki, että pitää olla naimisissa. Lisäksi tahdoin toisen lapsen.

Taas siinä oli rakkauden kaipuuta. Ajattelin naiivisti, että mies muuttuu, kun huomaa, miten kivaa perhe-elämä on. Kun muutaman kerran juoksin naapuriin pakoon, totesin, että tämä ei ole elämää.

Kolmannen miehen kanssa en mennyt naimisiin mutta rakensin omakotitalon. Hän oli kiltti ja fiksu, mutta jossain vaiheessa naisia alkoi olla jonoksi asti.

Tiesin, että pärjään yksin kahden hienon poikani kanssa. Ja pärjäsin.

DR. PHIL ON VIEHÄTTÄNYT minua aina. Erityisen paljon hänen tv-ohjelmansa kiinnosti sinä iltapäivänä, kun olisi pitänyt lähteä lenkille mutta laiskotti.

Dr. Phil haastatteli ohjelmassaan naista, joka oli langennut netissä rahahuijariin. Herranen aika, miten ihmiset ovat tyhmiä, ihmettelin. Sitten Phil kannusti nettideittailuun. Lähdin lenkille.

Päätin kokeilla netin seuranhakua. Yksi vastaaja erottui kivasti joukosta.

Kävellessäni ajattelin. Vuosi 2007 oli alkanut, olin 60-vuotias. Olin elänyt parikymmentä vuotta yksin. Mietin, miten kiva olisi löytää mies, jonka kanssa voisi käydä teatterissa ja joka pitäisi samanlaisista asioista kuin minä: mökkeilystä, ystävien tapaamisesta, matkustelusta.

Päätin kokeilla netin seuranhakua.

Sain ilmoitukseeni paljon vastauksia. Suurin osa oli kauheita. Yksi vastaaja erottui joukosta. Kirjoitustyyli oli hauska, mukavasti kiemurainen:

”Torstai on toivoa täynnä, vakuuttaa John Steinbeck kirjassaan... Kuinkahan lie?” ”Keväällä on kiva ulkostella, jopa täällä kantakaupungissakin.” ”Toiveliaasti viikonloppusi oli sujulias ja pääsit turvallisesti kotikontuun!”

Rakastan ihmisiä, jotka osaavat ilmaista itseään verbaalisesti. Aloin odottaa niitä viestejä.

Ajattelin, että tässä on mies, jota minun ei tarvitse elättää.

PÖYDÄSSÄ ODOTTI RUUSU, kun menimme ensimmäisille treffeillemme Seurahuoneelle. Olimme kirjoitelleet muutaman kuukauden.

Mies kertoi olevansa markkinointikonsultti. Hänellä oli kaksi mökkiä sekä neljä huonetta ja keittiö jugendtalossa Tampereella, mutta hän asui Helsingin Ullanlinnassa yksiössä. Hän omisti talossa myös neljän huoneen asunnon, jonka oli antanut vuokralle. Mies matkusti työn vuoksi paljon ja kävi kotona vain kääntymässä, joten yksiö oli sopiva paidanvaihtopaikka.­

En kaivannut rikkauksia. Minulla oli itselläni se, mitä tarvitsin. Mutta ajattelin, että tässä on mies, jota minun ei tarvitse elättää.

Illallinen oli ihana. Jälkiruuan ja drinkkien jälkeen mies saattoi minut taksille ja antoi suukon poskelle. Hän oli täydellinen herrasmies.

Aloimme seurustella. Kävimme kävelyillä merenrannassa, ja mies laittoi poikamiesboksissaan minulle hyvää ruokaa. Punaviinipullollisen päätteeksi hän kysyi, haluaisinko jäädä syömään myös aamiaista hänen kanssaan. Halusin.

Miesystäväni tahtoi viedä minut Innsbruckiin ja Hampuriin. Minulla oli asuntovelkaa ja sanoin, että en taida päästä. Hän sanoi haluavansa tarjota matkan.

KESKELLE ONNEAMME tuli syöpä. Olin paniikissa. Olin kertonut miesystävälleni, miten hirveää oli, kun sisareni oli kuollut syöpään. Ajattelin, että en kestä sitä enää. En nyt, kun viimein olen löytänyt rakkaan.

Mies alkoi kulkea Tampereella hoidettavana. Ihmettelin, miksi häntä hoidetaan Tampereella, vaikka hän asuu Helsingissä. Mies selitti, että jugendasuntonsa vuoksi hän on kirjoilla Tampereella. Lisäksi hän luotti sairaalassa serkkuunsa, professoriin.

Miesystäväni oli vastikään myynyt Mersunsa, joten lainasin hänelle sairaalareissuille Peugeotiani.

Pari päivää ennen matkaamme mies kertoi, että hänen palkkansa Lastenklinikan kummeilta on myöhässä. Sanoin, että jos kyse on vain muutamasta päivästä, lähdetään minun rahoillani.

Innsbruckin-matkalla miesystäväni otti minusta kuvia muistoksi. Matka ja maisemat olivat hienot.

Se oli hieno matka. Ajoimme autollani halki Saksan, vaelsimme Alpeilla ja kiertelimme Italiassa. Miesystäväni oli mainio matkanjohtaja, tunsi kaupungit ja hienojen hotelliemme henkilökuntaa. Yhtenä tunnelmallisena iltana hän sanoi rakastavansa minua.

Rahaa vain ei tullut. Kun oli hotellilaskujen maksamisen aika, oli tapahtunut jokin virhe. Kummit sekoittivat maksupäivän, yhteydet pankkiin eivät toimineet. Myös minun luottorajani tuli täyteen. Jouduin soittamaan pankissa töissä olevalle tuttavalleni.

Kolmen viikon jälkeen palasimme kotiin. Pyysin miesystävääni tekemään velkakirjan kaikista rahoista, joita hän oli minulta lainannut. Hän teki sen auliisti, kirjasi syöpähoitoihin lainaamani rahatkin.

Myöhemmin velkakirja katosi kummallisesti.

MIES OLI PALJON POISSA. Työmatkoja tuli yllättäen. Kotonani ollessaan hän pimensi tietokoneensa ruudun, kun kävelin ohi. Ulkoministeriön projektit ovat niin salaisia, että niistä ei saa kertoa edes lähimmille, hän pahoitteli.

Eturauhassyöpä levisi leukemiaksi. Miesystäväni siirtyi hoidettavaksi myös Helsingin Syöpäklinikalle.

Jouluna 2007 olimme lähdössä luksusristeilylle Ruotsiin. Miesystävä oli tehnyt konsultointia laivayhtiölle ja tarjoaisi matkan myös pojilleni perheineen. Juuri ennen lähtöä hänen kuntonsa huononi. Matka siirtyi kahteen kertaan.

Kolmannen kerran loistohytit oli varattu vapuksi. Laivan kapteeni oli kuulemma kutsunut meidät illalliselle pöytäänsä, ja kävin ostamassa kukallisen kotelomekon. Sitten miesystäväni joutui taas sairaalaan.

Välillä nuorempi poikani sanoi, että hänestä kaikki ei ole kunnossa. Salaa mietin itse samaa. Miesystävälläni vain oli aina selitys. Minkä hän sille voi, että asuntokaupat Tampereella peruuntuivat, kun ostajat eivät saaneetkaan lainaa? Että hänen yrityksensä verotusta hoitanut tilitoimisto oli tyrinyt ja velkoja siksi kertynyt. Että Sveitsissä opiskeleva tytär joutui kolariin ja sairaalamaksut olivat suuret.

ISTUIN SOHVALLA jalat koukussa ja heijasin itseäni. Silloin tein usein niin ja mietin, miten olen joutunut tähän.

Ahdistuin, kun miesystävä oli päiväkausia jossakin ilmoittamatta mitään. Kun hän sitten makasi viikkoja sängyssä kotonani, ahdistuin siitä.

Sinä päivänä miehen piti tulla luokseni, mutta hän soitti ja kertoi tutkimusten syöpäklinikalla venyvän. Puoli tuntia myöhemmin tulin itse kotiin ja huomasin, että samassa rapussa asuvalla naisella on ovi auki. Minulla oli hänelle asiaa, ja huutelin ovelta nimeä. Imuri surisi niin, että nainen ei kuullut. Huutelin vielä, kunnes kävelin sisään. Imuroija oli miesystäväni.

Vaadin mieheltä kotiavaimeni. Hän sanoi minun vetävän vääriä johtopäätöksiä, mutta en jäänyt kuuntelemaan.

Kiipesin raput kotiin ja soitin Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan. Siellä ei ollut sen nimistä lääkäriä, joka miesystävääni oli hoitanut. Soitin syöpäklinikalle. Hoitaja selasi papereita ja sanoi, että miesystäväni nimellä ei ole ollut potilasta koskaan.

Ensimmäinen tunne oli vapaus.

Anteeksi, sotkin varmasti sairaalat, sanoin.

Mitään syöpää ei ollut koskaan ollut.

Verovirastossa oli tiskillä nuori nainen. Kerroin hänelle, että epäilen tulleeni huijatuksi. Nainen haki miesystäväni verotietoja, ja näin vastauksen hänen ilmeestään. Miehellä ei ollutkaan 6 000 euron kuukausituloja vaan 13 000 euroa tukia vuodessa eikä asuntoja tai mökkejä.

Ensimmäinen tunne oli vapaus. Nyt se on ohi. Minun ei tarvitse enää miettiä, että en voi jättää sairasta miestä.

RIKOSILMOITUKSEN KÄSKI tehdä poikani. Hän sanoi, että jos minä en sitä tee, hän menee ja tekee.

Menin poliisiasemalle sydän puristuksessa. Tuntui järkyttävältä, että jouduin tekemään sen ihmiselle, jota olin rakastanut. Lisäksi hävetti. Ajattelin, että minut nauretaan ulos: Tuollainen Auervaaraan langennut nainen! Naispoliisi sanoi, että et usko, kuinka paljon meille tulee näitä tarinoita.

En ollut oikeudenkäyntini ainoa nainen. Kun kuulin, että viisi muuta naista on tehnyt rikosilmoituksen samasta miehestä, esitin melkein sadetanssin. En ole ainoa tyhmä!

Mies oli pyörittänyt koko ajan montaa naista yhtä aikaa. Vienyt yhden rahoilla toista matkoille, lainannut kolmannen autoa mennäkseen neljännen luo. Ollut ”työmatkat” ja ”sairaalajaksot” milloin kenenkin luona, käynyt samoissa hotelleissa eri naisten kanssa. Sinisten pillerien avulla kuusikymppinenkin mies jaksoi kuutta naista.

Yhtä meistä hän pyöritti yhä: tämä istui oikeudessa miehen vieressä kihlasormus sormessaan ja veti kaikki syytteensä pois.

Olin lainannut miehelle noin 5 000 euroa. Nyt kuusi vuotta suhteen päättymisen jälkeen olen saanut niistä takaisin 160. Varattomalla ei ole mistä ulosmitata.

MIETIN YHÄ, miksi minulle kävi näin. Miksi halusin uskoa miestä, vaikka välillä pieni kello soi sisälläni.

Luulen, että se johtuu lapsuudestani. Olen hakenut rakkautta koko elämäni. En oppinut lapsena, mitä rakkaus on, enkä ilmeisesti ole oppinut vieläkään.

Kaikkein pahimmalta tuntuu, että mies sanoi rakastavansa minua.

Seuranhakupalstoille en mene enää ikinä. Olen tyytyväinen, kun saan asua omassa kodissa hyväkuntoisena Onni-kissan kanssa. Ystäväni sanoo, että hän ymmärtää, miksi olen kissaihminen: koska olen itsekin tippunut korkealta jaloilleni monta kertaa.

Käyn punttisalilla, kuntojumpassa, pilateksessa ja englannin tunneilla. Harrastuksissani tapaan melkein yksinomaan naisia. Välillä mietin, miten kiva olisi lähteä jonkun miehen kanssa yhdessä jonnekin, vaikka syömään. Mutta tuskin enää uskaltaisin.

Olisin toivonut, että elämällä olisi ollut varalleni yksi aito rakkaus."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2015.

Vierailija

Mirjam, hienoa, että uskalsit tulla ulos asiasta ihan omilla kasvoillasi. Miehesi oli pateettinen valehtelija, minullakin siitä kokemusta - minun mieheni syöpäpesäke löytyi Herttoniemestä :) Jatka elämää ! Aina on aikaa. 

Mirjamin kuvailema mies kuulostaa ihan veljeltäni! Hän kertoi vaikka mitä tarinoita naisille. Eräs nuori nainenkin uskoi täysin, kun veljeni kertoi, että hänellä on huvila Bahamalla, jota palvelijat hoitavat. Olin paikan päällä.

Läheisilleen ja kaikille muillekin hän väitti, että hänellä on syöpä. Ei ollut!

Mutta lopuksi hän teki itsemurhan...

Sisältö jatkuu mainoksen alla