68-vuotias espoolainen Mirjam Nordstöm asuu Onni-kissansa kanssa kerrostalokaksiossa. Hän on kahden aikuisen pojan äiti ja kolmen pojanpojan mummi.
68-vuotias espoolainen Mirjam Nordstöm asuu Onni-kissansa kanssa kerrostalokaksiossa. Hän on kahden aikuisen pojan äiti ja kolmen pojanpojan mummi.

Kaikkein pahinta on, että mies sanoi rakastavansa. Juuri sitä Mirjam Nordström oli toivonut koko elämänsä.

Bakteerivaara. Niin miesystäväni minulle selitti, kun kielsi tulemasta sairaalaan häntä katsomaan. Kerran kuitenkin ilmoitin tulevani, vaikka vain hetkeksi. Mies sanoi, että tavataan sitten kahviossa sairaalan aulassa.

En kysynyt sitä, mitä mietin: Miten hän pääsee bakteerivaarasta huolimatta sairaalan kahvioon.

Mietin muutakin. Miksi miehen puhelin ei välillä toimi useampaan päivään? Miksi emme koskaan tapaa hänen ystäviään tai tyttäriään?

Sairaalan kahvioon laahusti väsynyt mies. Hänelle oli juuri tehty tähystys. Ihmettelin, miksi hän oli kotiverkkareissaan eikä sairaalan vaatteissa kuten muut potilaat. Hän selitti, että on yksityispotilas ja saa valita vaatteensa. Olihan siitä ollut puhetta?

En kuullut puhelimen soivan, kun miesystäväni vastasi kännykkäänsä: ”Ilman muuta, tulen.” Hänen täytyi lähteä, hoitaja tulisi ottamaan kokeita. Vielä silloin uskoin, että joku tosiaan soitti hänelle.

Minun isästäni äiti ei suostunut kertomaan koskaan. 

ÄITINI OLI VAIKEA ihminen. Vaikea hänen oli varmaan ollakin kolmen aviottoman lapsen kanssa.

Siskoni oli minua kolme vuotta nuorempi, veli 12 vuotta nuorempi. He asuivat aivan erilaisen äidin kanssa. Minä olin se lapsi, joka ei kelvannut äidille. En, vaikka yritin miellyttää leikkimällä hiljaisia leikkejä paperinukeilla ja saamalla hyviä todistuksia. 

Kaksivuotiaana parhaimpiini puettuna. Onneksi äiti otatti minustakin kuvaamokuvan.

Äiti oli Helsingin liikennelaitoksella rahastajana. Toisinaan kävimme hänen työpaikallaan. Siellä äidin työkaveri nappasi pikkusiskoni syliinsä ja hyppyytti ilmaan. Seisoin vieressä letit suorana ja toivoin, että joskus minäkin kelpaisin sen miehen polvelle. Kaipasin suunnattomasti, että joku ottaisi minut syliinsä. En muista äidin koskaan ottaneen.

Emme tienneet, että se naimisissa oleva mies oli pikkusiskoni isä.

Minun isästäni äiti ei suostunut kertomaan koskaan. Kun kysyin, äiti suuttui. Vasta äidin kuoltua löysin kirjeet, jotka isäni, ison maalaistalon poika, oli kirjoittanut äidilleni. Ne olivat karua luettavaa. Luulen, että äiti kosti minulle sitä, miten isäni kohteli häntä.

Onneksi oli mummu. Hän asui meillä, nukkui kanssamme ainoassa kammarissamme. Mummu hoiti ja ruokki, antoi perusturvan.

En saanut mennä oppikouluun. Opettaja kävi puhumassa äidille, mutta äidin mielestä oppikoulu ei kuulunut työläisen lapselle. Äiti oli käynyt ammattikoulun, ja se paikka oli osoitettu minulle. Tiesin, että olin ompelijana väärällä alalla.

Olin 18-vuotias, kun ensin kuoli mummu, sitten äiti aivokasvaimeen. Jäimme kolmisin 15-vuotiaan siskon ja kuusivuotiaan veljen kanssa.

Työpaikallani vaatemyyjänä törmäsin mukavaan mieheen. Hän oli ensimmäinen ihminen, joka kehui minua, sanoi kauniiksi ja ihanaksi. 21-vuotiaana seisoin hänen vierellään Oulunkylän puukirkon alttarilla­ enkä tiennyt, mitä rakkaus on. Mies oli pelastusrengas, jonka avulla pääsin pakoon entisestä elämästäni.

AVIOLIITOSTA EI TULLUT mitään, paitsi upea poika. Mies eli omaa elämäänsä, minä olin työpäivän jälkeen lapsenhoitaja ja sukanpesijä. Toivoin vieläkin, että kun olen kiltti toiselle, saan samaa takaisin.

Poika oli kolmevuotias, kun päätin, että haluan jotain­ kauniimpaa. Sain työsuhdeasunnon ja työpaikan kirjakerhon markkinoinnista. Töiden ohessa tein tutkinnon toisensa perään näyttääkseni itselleni, että pystyn. Opiskelin ylioppilaaksi, kauppateknikoksi ja mainoshoitajaksi, markkinointia ja pankkialaa.

Tuntui upealta olla vapaa. Sitten tapasin toisen mieheni.

Mies oli hirvittävän hyvännäköinen. Minä en tiennyt alkoholismista mitään. Halusin ostaa Arava-asunnon, ja säännöissä luki, että pitää olla naimisissa. Lisäksi tahdoin toisen lapsen.

Taas siinä oli rakkauden kaipuuta. Ajattelin naiivisti, että mies muuttuu, kun huomaa, miten kivaa perhe-elämä on. Kun muutaman kerran juoksin naapuriin pakoon, totesin, että tämä ei ole elämää.

Kolmannen miehen kanssa en mennyt naimisiin mutta rakensin omakotitalon. Hän oli kiltti ja fiksu, mutta jossain vaiheessa naisia alkoi olla jonoksi asti.

Tiesin, että pärjään yksin kahden hienon poikani kanssa. Ja pärjäsin.

DR. PHIL ON VIEHÄTTÄNYT minua aina. Erityisen paljon hänen tv-ohjelmansa kiinnosti sinä iltapäivänä, kun olisi pitänyt lähteä lenkille mutta laiskotti.

Dr. Phil haastatteli ohjelmassaan naista, joka oli langennut netissä rahahuijariin. Herranen aika, miten ihmiset ovat tyhmiä, ihmettelin. Sitten Phil kannusti nettideittailuun. Lähdin lenkille.

Päätin kokeilla netin seuranhakua. Yksi vastaaja erottui kivasti joukosta.

Kävellessäni ajattelin. Vuosi 2007 oli alkanut, olin 60-vuotias. Olin elänyt parikymmentä vuotta yksin. Mietin, miten kiva olisi löytää mies, jonka kanssa voisi käydä teatterissa ja joka pitäisi samanlaisista asioista kuin minä: mökkeilystä, ystävien tapaamisesta, matkustelusta.

Päätin kokeilla netin seuranhakua.

Sain ilmoitukseeni paljon vastauksia. Suurin osa oli kauheita. Yksi vastaaja erottui joukosta. Kirjoitustyyli oli hauska, mukavasti kiemurainen:

”Torstai on toivoa täynnä, vakuuttaa John Steinbeck kirjassaan... Kuinkahan lie?” ”Keväällä on kiva ulkostella, jopa täällä kantakaupungissakin.” ”Toiveliaasti viikonloppusi oli sujulias ja pääsit turvallisesti kotikontuun!”

Rakastan ihmisiä, jotka osaavat ilmaista itseään verbaalisesti. Aloin odottaa niitä viestejä.

Ajattelin, että tässä on mies, jota minun ei tarvitse elättää.

PÖYDÄSSÄ ODOTTI RUUSU, kun menimme ensimmäisille treffeillemme Seurahuoneelle. Olimme kirjoitelleet muutaman kuukauden.

Mies kertoi olevansa markkinointikonsultti. Hänellä oli kaksi mökkiä sekä neljä huonetta ja keittiö jugendtalossa Tampereella, mutta hän asui Helsingin Ullanlinnassa yksiössä. Hän omisti talossa myös neljän huoneen asunnon, jonka oli antanut vuokralle. Mies matkusti työn vuoksi paljon ja kävi kotona vain kääntymässä, joten yksiö oli sopiva paidanvaihtopaikka.­

En kaivannut rikkauksia. Minulla oli itselläni se, mitä tarvitsin. Mutta ajattelin, että tässä on mies, jota minun ei tarvitse elättää.

Illallinen oli ihana. Jälkiruuan ja drinkkien jälkeen mies saattoi minut taksille ja antoi suukon poskelle. Hän oli täydellinen herrasmies.

Aloimme seurustella. Kävimme kävelyillä merenrannassa, ja mies laittoi poikamiesboksissaan minulle hyvää ruokaa. Punaviinipullollisen päätteeksi hän kysyi, haluaisinko jäädä syömään myös aamiaista hänen kanssaan. Halusin.

Miesystäväni tahtoi viedä minut Innsbruckiin ja Hampuriin. Minulla oli asuntovelkaa ja sanoin, että en taida päästä. Hän sanoi haluavansa tarjota matkan.

KESKELLE ONNEAMME tuli syöpä. Olin paniikissa. Olin kertonut miesystävälleni, miten hirveää oli, kun sisareni oli kuollut syöpään. Ajattelin, että en kestä sitä enää. En nyt, kun viimein olen löytänyt rakkaan.

Mies alkoi kulkea Tampereella hoidettavana. Ihmettelin, miksi häntä hoidetaan Tampereella, vaikka hän asuu Helsingissä. Mies selitti, että jugendasuntonsa vuoksi hän on kirjoilla Tampereella. Lisäksi hän luotti sairaalassa serkkuunsa, professoriin.

Miesystäväni oli vastikään myynyt Mersunsa, joten lainasin hänelle sairaalareissuille Peugeotiani.

Pari päivää ennen matkaamme mies kertoi, että hänen palkkansa Lastenklinikan kummeilta on myöhässä. Sanoin, että jos kyse on vain muutamasta päivästä, lähdetään minun rahoillani.

Innsbruckin-matkalla miesystäväni otti minusta kuvia muistoksi. Matka ja maisemat olivat hienot.

Se oli hieno matka. Ajoimme autollani halki Saksan, vaelsimme Alpeilla ja kiertelimme Italiassa. Miesystäväni oli mainio matkanjohtaja, tunsi kaupungit ja hienojen hotelliemme henkilökuntaa. Yhtenä tunnelmallisena iltana hän sanoi rakastavansa minua.

Rahaa vain ei tullut. Kun oli hotellilaskujen maksamisen aika, oli tapahtunut jokin virhe. Kummit sekoittivat maksupäivän, yhteydet pankkiin eivät toimineet. Myös minun luottorajani tuli täyteen. Jouduin soittamaan pankissa töissä olevalle tuttavalleni.

Kolmen viikon jälkeen palasimme kotiin. Pyysin miesystävääni tekemään velkakirjan kaikista rahoista, joita hän oli minulta lainannut. Hän teki sen auliisti, kirjasi syöpähoitoihin lainaamani rahatkin.

Myöhemmin velkakirja katosi kummallisesti.

MIES OLI PALJON POISSA. Työmatkoja tuli yllättäen. Kotonani ollessaan hän pimensi tietokoneensa ruudun, kun kävelin ohi. Ulkoministeriön projektit ovat niin salaisia, että niistä ei saa kertoa edes lähimmille, hän pahoitteli.

Eturauhassyöpä levisi leukemiaksi. Miesystäväni siirtyi hoidettavaksi myös Helsingin Syöpäklinikalle.

Jouluna 2007 olimme lähdössä luksusristeilylle Ruotsiin. Miesystävä oli tehnyt konsultointia laivayhtiölle ja tarjoaisi matkan myös pojilleni perheineen. Juuri ennen lähtöä hänen kuntonsa huononi. Matka siirtyi kahteen kertaan.

Kolmannen kerran loistohytit oli varattu vapuksi. Laivan kapteeni oli kuulemma kutsunut meidät illalliselle pöytäänsä, ja kävin ostamassa kukallisen kotelomekon. Sitten miesystäväni joutui taas sairaalaan.

Välillä nuorempi poikani sanoi, että hänestä kaikki ei ole kunnossa. Salaa mietin itse samaa. Miesystävälläni vain oli aina selitys. Minkä hän sille voi, että asuntokaupat Tampereella peruuntuivat, kun ostajat eivät saaneetkaan lainaa? Että hänen yrityksensä verotusta hoitanut tilitoimisto oli tyrinyt ja velkoja siksi kertynyt. Että Sveitsissä opiskeleva tytär joutui kolariin ja sairaalamaksut olivat suuret.

ISTUIN SOHVALLA jalat koukussa ja heijasin itseäni. Silloin tein usein niin ja mietin, miten olen joutunut tähän.

Ahdistuin, kun miesystävä oli päiväkausia jossakin ilmoittamatta mitään. Kun hän sitten makasi viikkoja sängyssä kotonani, ahdistuin siitä.

Sinä päivänä miehen piti tulla luokseni, mutta hän soitti ja kertoi tutkimusten syöpäklinikalla venyvän. Puoli tuntia myöhemmin tulin itse kotiin ja huomasin, että samassa rapussa asuvalla naisella on ovi auki. Minulla oli hänelle asiaa, ja huutelin ovelta nimeä. Imuri surisi niin, että nainen ei kuullut. Huutelin vielä, kunnes kävelin sisään. Imuroija oli miesystäväni.

Vaadin mieheltä kotiavaimeni. Hän sanoi minun vetävän vääriä johtopäätöksiä, mutta en jäänyt kuuntelemaan.

Kiipesin raput kotiin ja soitin Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan. Siellä ei ollut sen nimistä lääkäriä, joka miesystävääni oli hoitanut. Soitin syöpäklinikalle. Hoitaja selasi papereita ja sanoi, että miesystäväni nimellä ei ole ollut potilasta koskaan.

Ensimmäinen tunne oli vapaus.

Anteeksi, sotkin varmasti sairaalat, sanoin.

Mitään syöpää ei ollut koskaan ollut.

Verovirastossa oli tiskillä nuori nainen. Kerroin hänelle, että epäilen tulleeni huijatuksi. Nainen haki miesystäväni verotietoja, ja näin vastauksen hänen ilmeestään. Miehellä ei ollutkaan 6 000 euron kuukausituloja vaan 13 000 euroa tukia vuodessa eikä asuntoja tai mökkejä.

Ensimmäinen tunne oli vapaus. Nyt se on ohi. Minun ei tarvitse enää miettiä, että en voi jättää sairasta miestä.

RIKOSILMOITUKSEN KÄSKI tehdä poikani. Hän sanoi, että jos minä en sitä tee, hän menee ja tekee.

Menin poliisiasemalle sydän puristuksessa. Tuntui järkyttävältä, että jouduin tekemään sen ihmiselle, jota olin rakastanut. Lisäksi hävetti. Ajattelin, että minut nauretaan ulos: Tuollainen Auervaaraan langennut nainen! Naispoliisi sanoi, että et usko, kuinka paljon meille tulee näitä tarinoita.

En ollut oikeudenkäyntini ainoa nainen. Kun kuulin, että viisi muuta naista on tehnyt rikosilmoituksen samasta miehestä, esitin melkein sadetanssin. En ole ainoa tyhmä!

Mies oli pyörittänyt koko ajan montaa naista yhtä aikaa. Vienyt yhden rahoilla toista matkoille, lainannut kolmannen autoa mennäkseen neljännen luo. Ollut ”työmatkat” ja ”sairaalajaksot” milloin kenenkin luona, käynyt samoissa hotelleissa eri naisten kanssa. Sinisten pillerien avulla kuusikymppinenkin mies jaksoi kuutta naista.

Yhtä meistä hän pyöritti yhä: tämä istui oikeudessa miehen vieressä kihlasormus sormessaan ja veti kaikki syytteensä pois.

Olin lainannut miehelle noin 5 000 euroa. Nyt kuusi vuotta suhteen päättymisen jälkeen olen saanut niistä takaisin 160. Varattomalla ei ole mistä ulosmitata.

MIETIN YHÄ, miksi minulle kävi näin. Miksi halusin uskoa miestä, vaikka välillä pieni kello soi sisälläni.

Luulen, että se johtuu lapsuudestani. Olen hakenut rakkautta koko elämäni. En oppinut lapsena, mitä rakkaus on, enkä ilmeisesti ole oppinut vieläkään.

Kaikkein pahimmalta tuntuu, että mies sanoi rakastavansa minua.

Seuranhakupalstoille en mene enää ikinä. Olen tyytyväinen, kun saan asua omassa kodissa hyväkuntoisena Onni-kissan kanssa. Ystäväni sanoo, että hän ymmärtää, miksi olen kissaihminen: koska olen itsekin tippunut korkealta jaloilleni monta kertaa.

Käyn punttisalilla, kuntojumpassa, pilateksessa ja englannin tunneilla. Harrastuksissani tapaan melkein yksinomaan naisia. Välillä mietin, miten kiva olisi lähteä jonkun miehen kanssa yhdessä jonnekin, vaikka syömään. Mutta tuskin enää uskaltaisin.

Olisin toivonut, että elämällä olisi ollut varalleni yksi aito rakkaus."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 7/2015.

Ria Hafren
Seuraa 
Liittynyt17.8.2015

Huijattu Mirjam: "Mieheni valehteli sairastavansa syöpää"

Mirjamin kuvailema mies kuulostaa ihan veljeltäni! Hän kertoi vaikka mitä tarinoita naisille. Eräs nuori nainenkin uskoi täysin, kun veljeni kertoi, että hänellä on huvila Bahamalla, jota palvelijat hoitavat. Olin paikan päällä. Läheisilleen ja kaikille muillekin hän väitti, että hänellä on syöpä. Ei ollut! Mutta lopuksi hän teki itsemurhan...
Lue kommentti
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."
"Elämässä ja suvussa on ollut paljon ongelmia. Nyt kun pystyn auttamaan muita, haluan auttaa. Mitä enemmän jeesii, sitä enemmän hyvää tulee takaisin, olen huomannut sen."

Tatuoinnit Jouko Näivän kasvoilla muistuttavat menneestä: Hard life, koska elämä on ollut rankkaa, ja Para mi madre, äidille. Nyt Joukon asiat ovat niin hyvin, että hän haluaa antaa hyvää eteenpäin. Jouko kiertää kaduilla leikkaamassa ilmaiseksi asunnottomien hiuksia ja halaa jokaista asiakastaan.

"Kun lähden kadulle, heitän tavarat reppuun. Mukana on käsidesiä, desinfiointiainetta ja kumihanskoja, niskaliina, viitta ja suihkepullo. Tietysti sakset ja pari konetta, trimmeri.

Tiedän, mistä asunnottomia ja muita porukoita löytyy, käyn puistoissa ja portailla. Sanon aina samalla tavalla: ’Moi, miun nimi on Jouko. Mie oon parturikoulussa, mutta myös parturissa töissä. Osaan leikata hiuksia ihan ok. Kelpaisiko ilmainen hiustenleikkuu? Ei maksa mitään.’

Aiemmin ajattelin putkiaivoisesti, että ne auttavat muita, jotka pystyvät ja joilla on aikaa. Nyt tajuan, että se hyvä, mitä tekee, voi olla ihan mitä vain.

Olen halunnut leikata hiuksia niin paljon kuin ikinä voin myös siksi, että opin. Kun keväällä oli ensimmäiset lämpimät kelit, lähdin kaduille ja sitten tapahtumiin: Siivouspäivään, Asunnottomien yöhön, Päihdeklinikan hemmottelupäivään. Ennen joulua olen mukana järjestämässä asunnottomille omaa joulutapahtumaa.

"Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä."

Huumorikin kadulla lentää. Niissä ihmisissä on elämäniloa, vaikka aineet ovat sitä vieneet ja elämä ollut rankkaa.

Perusjuttu miehillä on, että korvan päältä hiukset lyhyeksi ja parta siistiksi. Moni sanoo, että vedä kaikki pois, kun ei yhtään tiedä, milloin leikataan seuraavan kerran.

Halaan aina kaikkia asiakkaita, kadullakin. Jos siellä on kränää, sanon, että nonni, mikäs nyt on hätänä. Jokainen asiakas saa puhua, jos haluaa. Tarinat tulevat lähelle omaakin elämää. Välillä tulee tippa silmään.

On pienestä kiinni, että en ole ite siellä kadulla ja asunnottomana, autettavana.

Äidin oli vaikea selittää, missä iskä on

Lapsena katselin paljon valokuvia iskästä. Välillä ikävöin ja kyselin äidiltä, missä iskä oikein on.

Äidin olin vaikea selittää. Joskus hän sanoi, että iskä on matkoilla. Kun tulin vanhemmaksi, aloin ymmärtää.

En koskaan käynyt vankilassa iskää katsomassa, mutta muistan, kun iskä tuli kerran vanginvartijan kanssa meille kotiin. Olin ehkä viisivuotias. Tajusin, että se mies oli miun iskä, jonka kuvia olin katsonut. Iskän tatuoinnit olivat hienoja.

"Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua."

Äiti ja iskä erosivat, kun olin yksivuotias. Asuimme kolmiossa Lappeenrannassa, äiti, isovelipuoli ja mie.

Äiti opetti, että aina pitää kiittää siitä, mitä saa, ja anteeksi pitää pyytää. Äiti opetti myös kiltteyden ihan sillä omalla esimerkillään, kun kohteli ihmisiä kauniisti.

Kaikki hyvä, mikä miussa on, on meidän äidiltä perittyä ja opittua. Kun olen tehnyt väärin, äiti on ollut jämäkkä ja suuttunut ihan syystä.

Liian levoton ja liian roikkuvat housut

Olen aina ollut vähän erilainen. Housut roikkuivat jo ala-asteella, olin skeittari-punkkari. Siihen aikaan 1990-luvulla Lappeenrannassa ei monella housut roikkuneet, ja jouduin tappeluihin sen tyylini takia. Minua sanottiin lökäpöksyksi.

Onneksi on ollut tosi hyvät kaverit skeittauksen kautta. Olin yhdeksänvuotias ja muut ainakin viisi vuotta vanhempia, koska itseni ikäiset eivät skeitanneet. Vanhemmat pojat ottivat porukkaansa, ja sitä kautta löysin musiikin.

Bändeissä olen laulanut siitä asti, kun täytin 14. On ollut Final Round eli Viimeinen erä, Resolve, No One is Safe ja muita hardcore-bändejä.

En pärjännyt koulussa kovin hyvin, olin liian levoton. Liikunnasta sain aina kymppejä ja englannissa olin hyvä, mutta muissa aineissa en pystynyt keskittymään tarpeeksi.

"Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan. Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina."

Yläasteen jälkeen en yhtään tiennyt, mitä haluaisin tehdä, ja hain ammattikouluun putkimieslinjalle. Äidille oli helpotus, että pääsin sillä todistuksellani kouluun ja saisin jonkun ammatin.

Äiti opetti, että mitään ei saa ilmaiseksi ja töitä pitää tehdä. Lupasin äidille, että kyllä mie töitä saan.

Vaikka myöhemmin meni välillä tosi huonosti, työt hoidin aina. Olin yli yhdeksän vuotta töissä VR:llä ratapihahommissa ja liikenteenohjaajana.

"Ei ole kaukana, että en olisi tässä"

Olen aina tehnyt täysillä sen, mitä olen tehnyt. Nuorena skeittasin tosissani ja pelasin paljon jääpalloa ja jalkapalloa.

Huonompi juttu on, että olen myös bilettänyt täysillä.

Suvussani ja kaveripiirissä on ollut paljon pahoja ongelmia. Huumeidenkäyttöä, juomista ja niistä johtuvaa muuta. Moni tuttu on kuollut huumeisiin.

"Pariksi vuodeksi elämäni meni sekopäissään hölmöilyksi."

Tätini, äitini pikkusisko, ei juonut yhtään ja teki vapaaehtoistyötä. Hän kokosi suvun yhteen joka joulu ja oli vähän kuin toinen äitini. Täti kuoli viisi vuotta sitten 45-vuotiaana yhtäkkiä aivoverenvuotoon. Kuukausi sen jälkeen kuoli toinen tätini ja sitten muitakin tärkeitä.

Sen jälkeen joulut ovat olleet  vaikeita. Pariksi vuodeksi elämä meni sekopäissään hölmöilyksi. Tapahtui ihan liikaa liian pienessä ajassa, en pystynyt käsittelemään niitä juttuja.

Äidillä oli tosi vaikeaa ja on paskaa, että äiti joutui vielä olemaan niin huolissaan miusta.

Ei ole kaukana, että en olisi tässä.

"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."
"Edelleen kamppailen entisten ongelmien kanssa, mutta paljon olen oppinut. Parturihomma on miun juttu ja nyt keskityn tosi paljon siihen."

"Olen saanut poikani takaisin"

Poikani syntyi viisi vuotta sitten joulukuussa ja sai nimen Noel eli joulu. Olin eronnut hänen äidistään jo raskausaikana, eikä lapsen saanti ollut alunperin mitenkään suunnitelmani. Silti ajattelin koko ajan, että haluan olla lapsen elämässä mukana.

Tiesin, miten iskää voi ikävöidä.

"Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin."

Sitten tuli niitä sekavia vuosia. Vielä kolme vuotta sitten meni liian lujaa.

Onneksi löysin hyvän tytön. Olimme yhdessä melkein kolme vuotta, ja hän pelasti minut. Olen aina kiitollinen siitä, vaikka puoli vuotta sitten erosimme. Hän myös sanoi, että ala taas olla isä pojallesi.

Jokaisesta asiasta oppii jotakin, hölmöilystäkin. En ole pystynyt itteäni muuttamaan kokonaan, mutta kun teen hyviä asioita, saan aikaan hyvää.

Pojalla on hyvä äiti, joka on kasvattanut hänet hyvin. Poika asuu parin sadan kilometrin päässä Helsingistä, mutta tapaamme ja puhumme Whatsapp-puheluita.

Mie olen saanut poikani takaisin. Olen opettanut hänelle, että aina sanotaan kiitos ja aina pyydetään anteeksi. Siirrän oman äidin opetuksia eteenpäin.

Isä ja muut elämän kolhimat

Iskän elämässä on ollut vaikeuksia koko ajan. Sairaalasta on soitettu monta kertaa, että nyt on viimeiset tsäänssit tulla katsomaan sitä.

Vuosi sitten iskä oli saattohoidossa, mutta pääsi sieltä kotiin. Ihmejuttu.

"Annan anteeksi. Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet vie."

Mie kävin kattomassa iskää viime jouluna. Sanoin, että puhutaan nyt ihan suoraan, mies miehelle. Sanoin, että vaikka sie oot mitä tehnyt, annan anteeksi. Olet silti iskäni.

Ei sille itse aina voi mitään, jos huumeet ja juominen vie.

Kerroin iskälle vuosi sitten jouluna, että olen päässyt kouluun opiskelemaan parturi-kampaajaksi, että se on ollut unelmani. Sanoin, että voin leikata siun hiukset joku päivä.

Siitäkin se idea lähti, iskästä. Halusin leikata niiden hiuksia, joiden hiuksia ei kukaan koskaan leikkaa.

Ruusu äidille tatuoituna kasvoihin

Tärkeimmät asiat ovat kasvoissani. Ne tatuoinnit näen aina, kun katson peiliin.

Jo lapsena halusin tatuointeja, mutta äiti kielsi. Kinusin ja kinusin.

Olin 16-vuotias, kun vaihdoin sukunimeksi äidin suvun nimen Näivä. Samana päivänä otin ensimmäisen tatuointini: pohkeessani lukee Näivä. Sanoin äidille, että se on miun tyyli osoittaa rakkauteni ja se, kuinka paljon arvostan äitiä.

Siitä se lähti, tatskojen ottaminen.

"Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää."

Kulmakarvan yläpuolella lukee "Para mi madre" eli äidille. Sen yläpuolella on suuri ruusu.

Poskipäihin on tatuoituna Hard life. Elämä on ollut rankkaa, mutta kaikkien asioiden kanssa pitää osata elää.

Leuassa lukee Noel. Noel on parasta, mitä miulle on tapahtunut.

Lapsena mie en saanut rumpuja, oli lama-aika ja ne maksoivat paljon ja asuttiin kerrostalossa. Nyt miun pojalla on rummut, sai viime jouluna joululahjaksi.

Poika skeittaa niin kuin miekin lapsena, tykkää jalkapallosta ja jääkiekosta. Ja laulaa.

Onneksi meillä on pojat, miulla ja isoveljellä. En halua siirtää niille lapsille mitään taakkaa, haluan että niillä on nyt joulu eikä ikinä mitään hätää. Niistä pidetään aina huoli."

"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."
"Näissä Kodin Kuvalehden joulujutun kuvauksissa oli hauskaa. Paljon kivoja juttuja on muutenkin tullut vastaan."

 Jouko Näivä ja kolme muuta arjen hyväntekijää istuivat yhteiseen joulupöytään. Lue lisää tuoreesta Kodin Kuvalehdestä 24/2017! Digilehden tilaukseen pääset täältä.

”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.
”Faija oli aina lämmin ja positiivinen. Toivon, että olen oppinut häneltä ihmisten kunnioittamista”, Nikolai Babitzin sanoo.

Joka päivä isä tulee Nikolai Babitzinin mieleen jostakin: laivoista tai lakupiipuista, biiseistä tai ikävästä. Mutkien jälkeen Nikolai yrittää elää niin, että Kirka-isä olisi hänestä ylpeä.

Opettaja seisoo vieressä ja neuvoo. Numero kuusi tehdään ylhäältä alaspäin, Nikolai, hän selittää.

Nikolai Babitzin on seitsemänvuotias ja piirtää kutosen juuri niin kuin tahtoo: ensin silmukan alhaalla, siitä viivan ylös.

"Muistan, miten ajattelin, että en anna periksi. En kiukutellut opettajalle, pidin vain pääni. Piirrän edelleen kutosen ja seiskan alhaalta ylös."

Syksyllä 1993 Nikolai on ekaluokalla Helsingin Töölössä eikä viihdy koulussa yhtään. Päiväkodista tutut kaverit ovat entisillä kotikulmilla Kruununhaassa ja käyvät koulua siellä. Siellä Nikolaikin olisi, elleivät vanhemmat olisi eronneet ja Nikolai muuttanut äidin ja sisarusten kanssa Töölöön.

"Minusta mutsi ja faija hoitivat eron viisaasti. En koskaan joutunut valitsemaan, kumman puolella olen. Ehkä vaikeimpana eroon liittyvänä asiana muistan kouluvuoden erossa kavereista."

31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.
31-vuotias yrittäjä Nikolai Babitzin asuu Helsingin Ullanlinnassa kihlattunsa Annan kanssa ja pyörittää omaa liikuntastudiota. Niken suosikkeja Kirkan kappaleista ovat Hengaillaan ja Kulman kundit. Karaokessa Nikke ei laula Kirkaa, vaan Cheekin Timantit on ikuisia -kappaleen.

Vanhemmat keksivät ratkaisun. Vaikka Nikolai oikeasti asuu äidin luona Töölössä, osoitteeksi ilmoitetaan isän osoite, Oikokatu Kruununhaassa. Kun toinen kouluvuosi alkaa, Nikolai siirtyy Kruununhaan ala-asteelle.

Kruununhaassa ja kavereilleen Nikolai on aina ollut Nikke. Mutta on hänestä puhuttu myös Kirkan poikana. Lapsena se ei tuntunut Nikestä juuri miltään.

"En mainostanut koskaan, kuka isini on."

"Minulle faija oli aina isi, vaikka nyt sanon coolina, että faija. Tiesin, että hän oli laulaja ja kiersi Suomea, mutta en tajunnut, miten iso stara faija oli. En mainostanut koskaan, kuka isini on."

Paitsi yhden kerran. Se naurattaa Nikkeä vieläkin. Silloin Nikke oli seitsemänvuotias ja koirapuistossa Bertta-bullmastiffin kanssa, ja puiston vieressä oli rakennusmiehiä.

"Yhtäkkiä vain sanoin niille työmiehille, että hei, mun isi on Kirka. Ehkä olin juuri tajunnut, että se on joku juttu. Ne työmiehet olivat virolaisia ja sanoivat, että aijaa, toi meidän yksi työkaverikin on nimeltään Kirka. Se juttu vähän vesittyi siinä sitten."

Vielä vahvempi äiti

"Pitäkää polvet auki."

"Keskivartalotuki, koko ajan. Hyvä mimmit!"

Nyt Nikke, 31, on se, joka seisoo vieressä ja neuvoo. Ympärillä on painopalloja ja kahvakuulia, voimistelurenkaita ja hyppäämisen kestäviä laatikoita. Niken NB Trainers Helsinki -studio on Helsingin keskustassa.

Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.
Sori, opettaja. Nikke -86 kirjoittaa yhä E-kirjaimen ja numeron 6 alhaalta ylöspäin.

Asiakkaina käy ihmisiä, joiden personal trainer Nikke on. Lisäksi hän vetää yritystunteja ja pienryhmätunteja. Perjantaiaamuisin treenaa nelikymppisten miesten Herrasmiesten aamuklubi, illansuun ryhmän nimeksi Nikke antoi Fat Free Friday. Girl power -ryhmässä on nuoria naisia, Strong Women -ryhmässä Niken äiti Kirsti ja hänen ystäviään.

"Äiti on mulle tosi tärkeä. Teineinä ollaan teinejä, ja isi ja äiti ovat omasta mielestä tyhmiä. Mutta isin kuoltua äidin ja minun välit lähentyivät tosi paljon. Aloin myös pelätä, että entä jos äitikin kuolee, silloin mulla ei ole ketään. Mutta nyt äiti on entistä paremmassa kunnossa, vaikka itse sanonkin."

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kirill "Kirka" Babitzinin kuolemasta on kymmenen vuotta. Kun hän kuoli, Nikke oli juuri täyttänyt 21 vuotta.

"Ajattelen yhä faijaa joka päivä."

Kaikki mitä tarvitsin

Parista ensimmäisestä lapsuudenkodistaan Nikke ei muista mitään. Kruununhaassa nekin olivat ja niissä asui koko perhe: äiti ja isä, Katarine ja Boris, Aleksandra ja Nikolai.

"Meitä sisaruksia on Ake, Keke, Boke ja mä. Olen nuorin, viisi vuotta toiseksi nuorinta Akea nuorempi."

Kolmas koti oli Oikokadulla. Kaikista kodeista oli lyhyt matka tärkeisiin paikkoihin: Vironniemen päiväkotiin ja Kaisaniemen pallokentälle, Tervasaareen, Uspenskin katedraaliin ja Pyhän kolminaisuuden kirkkoon.

"Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla."

"Ortodoksisuudesta tulee lämmin fiilis. Pääsiäinen on aina ollut faijan peruja tärkeä juhla, ja kirkossa olen käynyt myös äidin kanssa paljon. Tänäkin keväänä mietin, että jonkinlainen versio ortodoksien pääsiäispaastosta pitäisi pitää. Treenaan vain niin usein, että en voi isosti paastota."

Nikke oli viisivuotias, kun vanhemmat erosivat. Isä muutti sisäpihan poikki saman taloyhtiön toiseen rappuun perheystävän ja tulevan vaimonsa Paula Nummelan luo.

Kun ero ja uusi suhde tulivat julkisuuteen, Nikke näki kuvia kotikadun kauppojen ja kioskin lööpeissä. Viisivuotiasta kiinnosti enemmän, näkyykö kadulla kavereita, joiden kanssa leikittiin jalkakäytävillä rosvoa ja poliisia.

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus." 

"Faija kertoi myöhemmin, että olin alussa heidän luonaan käydessäni ihmetellyt, miksi isin tavaroita on täällä. Mulle oli vastattu, että he asuvat nyt yhdessä. Olin niin pieni, että tuskin mietin kauhean syvällisesti mitään."

"Ero on varmasti ollut aikuisille vaikea asia, mutta minulla oli aina turvallinen lapsuus. Pyörin Krunassa ja faijan kanssa paljon."

Nyt Nikke seisoo samalla lapsuuden sisäpihalla Kruununhaassa. Edellisestä käynnistä on kymmenen vuotta.

Tässä reunapellillä käveltiin, vaikka ei olisi saanut, hän näyttää. Näitä tikapuita kiivettiin melkein katolle saakka.

Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”
Smoothie päivässä, kolme parhaassa. ”Haluaisin lapsia. Mutta seuraava projekti voisi ensin olla koira.”

Siitä isä ei saanut tietää. Mutta yhdeksänvuotiaiden poikien tupakanpoltosta sai.

"Tulin kavereiden kanssa kadulta tähän pihalle. Faija oli ulkona ja todella vihainen. Hän oli vetänyt röökiä nuoruudestaan nelikymppiseksi ja onnistunut aika vastikään lopettamaan. Faija sanoi, että hän käy hakemassa kioskilta Mallu-askin niin, että saan polttaa kymmentä röökiä yhtä aikaa. Että poltat ne ja kerrot sitten, onko hyvää."

Ei isä niin tehnyt. Eikä Nikke ole sen jälkeen polttanut.

"Viesti meni kerrasta perille. Isi oli kiltti ihminen mutta myös auktoriteetti. Hän sanoi tarvittaessa suoraan ja tiukasti. Olen samanlainen."

Hukassa ja pihalla

Eniten Nikke pitää hopeakoruista. Myös platina on hienoa ja nahka korujen materiaalina.

"Ehkä innostukseni koruihin lähti aluksi faijasta. Minusta oli cool, että oli erilainen faija. Sellainen, jolla oli nahkatakki ja ponnari ja koruja."

Nikke sanoo, että ei ole ollut varsinainen koulunpenkillä viihtyjä. Silti hän suoritti kaksoistutkinnon, valmistui ylioppilaaksi ja merkonomiksi. Kesätöitä löytyi isän vaimon koruliikkeestä.

Kesällä 2006 Nikke meni armeijaan.

"Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi."

"Faijalle oli iso juttu, että kävin koulut loppuun ja olin armeijassa, vaikka hän ei ollut itse käynyt armeijaa. Vala-tilaisuudessa isi kutsui minua kovaan ääneen kersantti Babitziniksi. Tietysti siinä vieressä oli silloin joitakin oikeasti isoja armeijapäälliköitä."

Tammikuun viimeisen päivän aamuna 2007 äiti soitti Nikelle armeijaan. Isä oli kuollut yöllä. Hautajaiset olivat kaksi päivää myöhemmin.

"Kun lopetin sen puhelun, sanoin intissä, että nyt lähden lomalle. Lääkäri sanoi, että ole kaksi viikkoa ja soita, jos tarvitset lisää aikaa. Tarvitsin. Mutta sitten menin takaisin ja hoidin intin loppuun."

Isän kuoleman jälkeen elämästä oli vaikea saada otetta. Nikke oli pelannut jalkapalloa tosissaan alle kouluikäisestä, mutta nyt pelaaminen jäi. Hän yritti lukea kirjastossa ammattikorkeakoulun pääsykokeisiin ja lukikin, mutta ei mennyt pääsykokeisiin.

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa."

"Kaverini menivät intin jälkeen joku lääkikseen, joku oikikseen, joku kauppakorkeakouluun. Ne opiskelivat, mutta minusta ei ollut siihen."

"Kun faija kuoli, laihduin paljon. Ei tullut mitään romahdusta, mutta tuli monta mutkaa. Olin vähän hukassa ja pihalla. Harrastukset loppuivat, alkoi biletys ja juhliminen."

Koskaan juhliminen ei lähtenyt ihan pahasti käsistä. Olisi voinut, Nikke sanoo.

Yksi syy siihen, että ei alkanut mennä vielä huonommin, on lapsuuden kiinteällä kaveriporukalla.

"Sain frendeistä tukea. Pojat ovat monesti huonoja puhumaan, mutta koska olemme tunteneet lapsesta asti, vaistoamme, jos jollakin on jotain. Katsomme toistemme perään."

Toinen syy siihen, että Nikke osasi varoa, on kahdeksan vuotta vanhempi isoveli Boris. Hän on itse kertonut käyttäneensä huumeita ensimmäisen kerran 14-vuotiaana.

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä."

"Olen broidistani nähnyt, mihin väärät valinnat voivat johtaa. Hän on ollut varoittava esimerkki siitä, mihin en ainakaan halua lähteä. Olen tehnyt tietoisen päätöksen jo kouluaikoina, että valitsen toisen tien."

"Broidi on silti aina broidi. Väleissä olemme olleet aina ja välillä tapaamme. Joskus on käyty yhdessä treenaamassakin ja homma on ollut tosi jees. Mutta hänellä on tullut ylämäkiä ja alamäkiä vuorotellen."

Omille siiville

Isän kuoleman jälkeen vain harvat asiat kiinnostivat. Yksi kiinnostaneista oli korut. Nikke teki töitä Paula Nummelan liikkeessä Helsingin keskustassa, opetteli korjaamaan katkenneita helminauhoja, punomaan nahkarannekkeita ja korjaamaan lukkoja puristuspihdeillä.

"Aloin hahmotella piirtämällä, millaisia koruja itse haluaisin käyttää."

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Korut myivät hyvin.

Paperille tuli lyijykynäpiirroksena vahva siipi, kotkan siipi. Ja pienempi, suojeleva enkelin siipi. Ne tulivat myyntiin hopeakoruina vuonna 2008 ja olivat osa Niken ensimmäistä omaa korumallistoa.

"Siipikoruja myytiin hyvin. Jatkoin korujen suunnittelua ensin miehille, sitten myös naisille."

Suunnittelun ohessa Nikke meni töihin kuntokeskukseen personal traineriksi. Itse hän oli alkanut herätä joka aamu selkä kipeänä.

"Olin junnusta asti liikkunut tosi paljon. Kaikki ne vuodet valmentaja oli jalkapallotreenien lopuksi sanonut, että tehkää kotona venyttelyt ja lihashuollot. Ikinä en tehnyt."

Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.
Lapsuuden kotipihassa Helsingin Kruununhaassa.

Oppirahat maksettu

Kolme vuotta sitten Nikke päätti antaa korubisnekselle kaikkensa. Hän lopetti muut työnsä ja keskittyi korujen suunnitteluun, markkinointiin ja myyntiin.

Se vaati työtä ja rahaa.

"Ostin auton, se oli kaupparatsuni. Lähdin yhtiökumppanini kanssa myymään koruja jälleenmyyjille ja sainkin myytäväksi Tuuria myöten. Mutta totuus valkeni nopeasti."

Haaveissaan Nikke oli miettinyt, että suunnittelu voisi laajentua kelloihin ja vaikka kravatteihin. Jälleenmyyjien kautta niitä voisi myydä suurkaupungeissa ympäri Eurooppaa ja kauempanakin.

Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

Käytännössä Nikke istui autossa tai seisoi korutiskin takana messuilla ja myyjäisissä. Enemmän kuin ostajia oli niitä, jotka kysyivät, onko Nikolai Babitzin Helsinki -korumerkin suunnittelija sukua Kirkalle.

"Yrittäjyydestä on oppirahat maksettu. Korujen suunnittelu oli kiinnostavaa, mutta kansainväliset brändit ovat vahvoja ja markkinoille on vaikea päästä. Vuodessa ymmärsin, että en elä korubisneksellä."

Sen vuoden aikana autolla Suomea ympäri ajaessa selkä oli tullut entistä kipeämmäksi. Samalla oli vahvistunut toinen, mielessä ollut haave.

Melkein ja ihan parasta

Arkiaamuisin kännykän kello soi 6.15. Illalla tehty smoothie on valmiina jääkaapissa: banaania, taatelia ja kookosmaitoa, marjoja, manteleita, MCT-öljyä ja viherjauhetta.

Kotoa Ullanlinnasta kävelee studiolle kahdeksassa minuutissa.

Ensimmäinen aamutunti alkaa seitsemältä. Asiakkaita Nikke ottaa tunnille kerralla enintään kahdeksan. Hän tuntee jokaisen nimeltä ja tietää, kenellä on vahvat reidet mutta heikompi selkä ja kuka työntää lantiota väärin kyykkäysasennossa.

Aamun ja illan ohjaustuntien välissä on vapaata. Nikke tulee kotiin ja syö aamupalan. Kaurapuuron päällä on marjoja ja siemeniä, paistetun kananmunan päällä lehtikaalia, pinaattia, paprikaa ja avokadoa. Kahvia hän ei juo, vihreää teetä sen sijaan.

Joskus asiakkaat kysyvät, eikö valmentajalla ole paheita ollenkaan.

"Voi kuule, on", Nikke nauraa.

"Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Mutta ei niitä paljon ole. Viikonloppuisin saattaa mennä hampurilainen, ja kerran parissa viikossa jätski. Joskus kotisohvalla syödään sipsejä.

"Osaan minä myös juhlia. Meillä on edelleen iso ja tiivis kaveriporukka. Arkena moni kaveri käy treenaamassa studiollani, ja silloin olen valmentaja ja auktoriteetti. Mutta kun vapaalla ollaan kavereina bissellä, silloin ollaan kavereina bissellä."

Ennen iltatunteja on Niken oman treenin aika tyhjällä studiolla. Ainoa laite koko salissa on soutulaite.

"Toiminnallinen harjoittelu ja kehon painolla harjoittelu - se on koko studioni juttu, mun juttuni. Monesti ihmiset junnaavat kuntosalilla laitteilla samoja liikeratoja, vaikka kroppaa olisi helppo treenata itse paljon monipuolisemmin. Samoja virheitä olen tehnyt itsekin. Se on yksi syy, miksi heräsin aamuisin selkä kipeänä kymmenen vuotta."

Viime syksynä selkään tuli välilevynpullistuma.

"Ihminen on myös kokonaisuus. Kun mietin, mitä kaikkea olen kymmenessä vuodessa käynyt läpi, niin ei ole ihme, että se tuntui jossakin.

Fysioterapeutin avulla olen oppinut monipuolisesta treenaamisesta vielä lisää. Puoli vuotta selkä on ollut kivuton."

Nikke sanoo oman studion perustamisen olleen melkein parasta, mitä kymmenessä vuodessa on tapahtunut. Niin oikea ratkaisu se oli.

Korujen suunnittelu on nyt taka-alalla. Niken koruja myydään edelleen, mutta viimeisimmän malliston suunnittelusta on pian kaksi vuotta.

Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

Sen jälkeen Nikke on suunnitellut vain yhden korun: platinasta tehdyn siron sormuksen, jossa on keskellä yksi iso timantti ja sormusta kiertämässä kymmenen pientä.

Sormus oli kihlasormus Annalle. Ja Annaan tutustuminen on se kaikkein paras kymmenen vuoden aikana tapahtunut asia. Yhdessä he ovat olleet viisi vuotta, kihloissa pian vuoden.

"Olen oppinut Annalta aitoutta ja rehellisyyttä. Olen ollut ujo mutta tullut avoimemmaksi. Kun uskaltaa sanoa, miltä tuntuu, yleensä asiat paranevat."

Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.
Vaativampi lankku omalla studiolla. ”Yritän pysyä lankussa boksin päällä 30 sekuntia kerralla ja tehdä muutamia sarjoja peräkkäin.

Kunnes taas tavataan

Joskus Nikke kuuntelee isänsä musiikkia, mutta harvoin. Parempi mieli tulee räpistä tai Alicia Keysin tai Michael Jacksonin musiikista.

"Kun faija kuoli, hänen biisiensä kuuleminen oli pitkään liian vaikeaa."

Vuoden alussa isän kuolemasta tuli kuluneeksi kymmenen vuotta. Kirkan elämää ja uraa on kerrattu taas julkisuudessa, ja Helsingin kaupunginteatteri teki Kirka-musikaalin.

"On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

"Mietin pitkään, menenkö katsomaan musikaalin, moni kehui sitä. En mennyt. Päätin suojella itseäni, koska tiedän, että olisin tullut surulliseksi. On hienoa, että faijaa kunnioitetaan, mutta asioiden avaaminen aina uudelleen on vaikeaa."

Nikke arvelee, että kun omat vanhemmat ovat vanhoja, heidän menettämisensä pystyy hyväksymään. Silloin on yleensä myös itse ihmisenä valmiimpi. Parikymppisenä hyväksyminen oli vaikeaa ja oma kasvu kesken.

"Minulla on mennyt faijan kuolemasta toipumiseen kymmenen vuotta. Välillä tuntuu, että en ole ihan toipunut vieläkään."

Joka päivä isä tulee mieleen jostakin. Nykyisin muistoista tulee myös hyvä mieli.

Ruokakaupan nachopusseista Nikke muistaa, miten isä ja hän kävivät 1990-luvun alussa Suomen ensimmäisessä meksikolaisessa ravintolassa ja ottivat vuorokerroilla kanafajitasta ja nacholautasellisia.

Irtokarkkeja ostaessaan hän etsii Rollo-toffeita, isän suosikkeja.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan."

Lenkillä merenrannassa tulevat mieleen isän keikkaristeilyt ja yhteishytti. Tax free -kaupasta isä antoi ostaa korillisen karkkia. Nikke osti aina lakunauhaa, isä osti aina lakupiippuja.

Edelleen Nikke usein miettii, mitä isä eri asioista ajattelisi. Isän ajatuksilla on yhä väliä.

"Ajattelen, että faija on taivaassa ja katselee sieltä elämääni ja joskus me vielä kohdataan. Jonkun mielestä ajatus voi olla naiivi, mutta minua se auttaa ja lohduttaa."

"Yritän elää niin, että faija olisi minusta ylpeä. Tiedän, että nyt hän olisi."

Juttu on julkaistu Kodin Kuvalehden numerossa 10/2017.